Tarvitseeko herkkä tunneihminen rinnalleen "järki-ihmisen"?

[quote author="Vierailija" time="05.11.2014 klo 13:18"]

Jos ihmiset osaavat pitää itsestään huolen kuin aikuiset, niin miksei kaksi herkkää voisi olla yhdessä? Itse en ole herkkä, mutta taiteellinen, sellainen luova hullu, jolla on pää pilvissä. En enää halua sellaista ns. jalat maassa -ihmistä enää. Tuntuu, että lopulta mua pidetään idioottina, jota pitää holhota. Kohta huomaan, että toinen vain pyrkii hallitsemaan mua jotenkin. Ei hyvä.

[/quote]

Kuulostat hyvin järkevältä.

Mä olen todella herkkä tunneihminen ja samoin on mieheni. Draamaa on välillä vähän liikaa, kun ristiriitatilanteissa kumpikin tuntee niin vahvasti ja reagoi sen mukaan (itketään äkkiä molemmat ;))mutta toisaalta myös positiivisessa tunteilussa ollaan samalla aallonpituudella, eli rakkautta piisaa ja sitä osoitetaan niin sanoin kuin teoin. En vaihtaisi.

Tottakai voi onnistua, mutta usein juuri tällaisissa jutuissa se "vastakohdat täydentävät toisiaan" pitää paikkansa. Mutta ei varmasti kannata luovuttaa esim. ihastuksen suhteen, vaikka molemmat tuntuisi olevan niitä tunneihmisiä. Ei koskaan voi tietää, miten sitä yhdessä sitten kasvaa ja kehittyy :)

On se järki-ihmisellekin raskasta olla tekemisissä tunneihmisen kanssa. Kun haluaisi vaan saada asiat sovittua nopeasti ja tehokkaasti ja toinen vain tunteilee kaiken aikaa. Juuri tämän takia mä olen eronnut. Ex-mieheni pisti aina tunteensa joka soppaan ja jälki oli sen mukaista. Minä sitten sain niitä ylilyöntejä korjailla. En jaksa enää yhtään tunnemiestä, joka puhuu/huutaa/mylvii tuntitolkulla tunteistaan. Saahan niitä tunteita olla, mutta voisiko sitä joskus vain keskittyä asioihin ja jättää tunteet tunteiksi?

Meillä ei wörkkinyt jämerän logiikkaihmisen ja tunneihmisen suhde. Ei kohdattu. Toisen mielestä tiivistäen minä ehkä hiukan liian idealistinen haihattelija/keittiöpsykologi ja mun mielestä toinen taas pakenee tunteitaan liikaa ja ei puhu avoimesti. Toki molemmissa myös vähän vastakohtaansa. Samankaltaisuutta olisi kuitenkin helpompi käsitellä, siis kommunikaatiotavoissa ja tunneherkkyydessä. Ikävää jos kumpikin tuntee olevansa jotenkin tukahdutettu omassa tavassa olla ja joutuu ikäänkuin koko ajan selittelemään toimintaansa tai motiiveitaan. Välillä ohimenevät hetkensä toimi, mutta keskinäinen ymmärrys ei kehittynyt. Toisen tapa olla ärsytti kai pohjimmiltaan, vaikkei mennytkään ikinä riitelyksi.

Kellään kokemuksia tähän vanhaan ketjuun?

Hyvin mielenkiintoista. Mun 10 v. Liitto päättyi vuosi sitten. Lopulta vihasimme kai toisiamme. Mulle pahinta tunneihmisenä oli se että toisen tunteisiin tai myötätuntoon ei voinut vedota ristiriidoissa. Kun ei sieltä tullut mitään vastinetta kun ei ollut mitään mihin vedota. Kuin ois kivelle huutanut. Hän pystyi järjellä valita moraalisesti oikeita valintoja mutta kuitenkin itselle tuli ajan kans ontto ja torjuva fiilis. Riittääkö se todella että järjellä toimii oikein jos siihen ei liity sydän millään tapaa.

Hän ei taas voinut hyväksyä mua. Mä kieltämättä suutun helpommin ja reagoin tunteella. Mutta järki mulla on aina toiminut suurissa valinnoissa. Esim. Suhteissa olen hyvin varovainen ja harkitseva vaikka ois kuinka tunteita.

En tiedä millaisen kumppanin kanssa sopisin yhteen. Liika laskelmoivuus jotenkin tappaa mussa herkkyyden mutta en osaa toistakaan räiskähtelijää vierelleni kuvitella. Järjellä kun aattelen, fiksuinta ois tyytyä yksinoloon.