uskaltaako tehdä uutta lasta masennuksen jälkeen?

siin ei ole mitään syytä miks et tekis.. Minulla oli ennen raskautta vakava masennus, lääkitys ja psykologi auttoi, mutta aikaa siinä meni. Odotuksen loppu puolella aloin miettiä mahdollista baby bluesia ja masennusta synnytyksen jälkeen, koska oli ns. suurempi riski sairastua. Selvisin pienellä baby bluessilla. haluan monta lasta ja joudun todennäköisesti vielä masennuslääkkeet syömään pariin otteeseen ennen kuin haudan lepoon pääsen. Mitä sitä pelkäämään, Suurin osa ihmisistä kärsii masennuksesta elämänsä aikana ainakin kerran. Muista vain olla avoin. masennuksesta parantuu ja ennakoida voi. kävin odotusajan psykologilla ihan vain purkamassa pelkojani ja auttoi paljon ja olen käynyt sen jälkeenkin nyt pari kertaa, se auttaa!! tsemppiä! :D

Ajattelen "periaatteessa" koska itse en ole uskaltautunut... joskin tähän mun päätökseen vaikuttaa monta muutakin asiaa, käyn mielelläni töissä, en ole erityisen lapsirakas, vauva-aika oli niin totaalista, että tuntuu, että yksi kerta riitti, vaikka alkuperäisessä suunnitelmassa oli vähän suurempi perhe.



Mutta teoriassa ei pitäis olla ongelmaa. Joitakin masennuslääkkeitä voi jopa aloittaa ekan kolmanneksen jälkeen jos tuntuu, että ei selviä ilman. Toisaalta raskaushormonien pitäis tuottaa enimmäkseen hyvää psyykkistä vointia, ainakin suurimmalla osalla naisista. Kerran tätä lääkäriltäkin kyselin ja hän selitti, että jonkun verran voidaan ehkäistä synnytyksen jälkeistä masennusta kunnon rauta- ja vitamiinikuurilla, kun aloitetaan tehoannokset ajoissa... No, se on tietenkin vähän luonnollisempaa kuin ihan masennuslääkkeet, mutta jotakin kuitenkin. Mikä mua itseäni pelottaa on se, että jos oonkin se poikkeus tähän teoreettiseen näkökulmaan. ;-)



Raskaus mulla meni itseasiasssa ongelmitta, ja masennuskin tuli vasta viiveellä useamman kuukauden päästä synnytyksestä. Sitä raskauden jälkeistä masennusta mä en varsinaisesti pelkää, koska siihen saa nopeasti apua (jos itseään tarkkailee ja hakee apua ajoissa ja kunhan ei imetä, tai lopettaa sen lyhyeen), mutta tuntuu että se eka 9kk odotusta on paha, kun odottaessa pelottaa kuitenkin ottaa lääkkeitäkin, olkoot ne kuinka turvallisia tahansa, kun sinä aikana ehtii miettiä vaikka mitä kaikenmaailma riskeistä muutenkin...



Eli summa summarum, ajattelen, että jos jonain päivänä haluan niin kovasti toisen lapsen, että se into on suurempi kuin pelko, niin sitten on oikea hetki. Sitä ennen tai vaikka se ei ikinä tapahtuiskaan, elän niin että tää on meidän perhe ja asia on meidän osalta loppuunkäsitelty. Tämä kuulostaa nyt hirmu järkevältä, mutta rehellisesti mulla meni n. 4 vuotta tämän asian hyväksymiseen, joten oikeastaan vasta viimeset 2 vuotta en ole enää asiaa sen kummemmin surrut tai muuten syytellyt asiasta itseäni. Tuo itsesyytösjuttu on sellanen, että siinä ei ole mitään järkeä, mutta sitä jotenkin sisäistää itsensä naisena vastuulliseksi pystyä kestämään raskaudet, synnytykset ja vauva-ajat. Ja kun ajattelee, että ei kestä niin kokee olevansa tosi erilainen, kun ei kykene siihen mihin "jokainen muu terve nainen kykenee."



Ei varmaan paljon auttanut tämä vastaus, mutta haluan vaan rohkaista sinua uskaltautumaan, jos siltä tuntuu ja toisaalta olemaan uskaltautumatta väkisin, jos pelko on intoa suurempi... Elämä muokkautuu sen mukaan, millaisia päätöksiä tekee. Onni ei ole lasten lukumäärässä, vaan ihan yksinkertaisessa tyytyväisyydessä omaan elämään ja läheisiin ihmisiin. Nyky-yhteiskunta aina korostaa sitä, että jokaisella on oikeus rakentaa itselleen täydellinen elämä. Mutta elämän yllätyksellisyys ja ennakoimattomuus ei ole silti hävinnyt mihinkään. Me emme pysty elämää hallitsemaan, voimme vain ottaa sen vastaan.

Minä sairastin voimakkaan synnytyksen jälk. masennuksen esikoisen kohdalla ja välillä elämä tuntui ihan liiankin rankalta. Selvisin siitä kuitenkin suht nopeasti kun hain ja sain apua ja koko vauva-aika ei mennyt ihan sumussa.

Kun ajatus toisesta lapsesta alkoi kehittymään mielessä, en miettinyt hetkeäkään että mitä jos masennus uusiutuisi. Raskausaikana törmäsin sitten aika usein kyselijöihin jotka halusivat kovasti tietää että pelottaako mitä tapahtuu kun vauva syntyy ja ootko nyt miettiny tarkasti jne. Eipä tuntunu kivalta! Onneksi on ihana mies ja hyvä tukiverkosto läheisiä jotka lohduttivat ja tsemppasivat.

Nyt kuopuksemme on 2,5 kuukautta ja tässä ollaan! Ihan toisenlaisissa tunnelmissa kuin 2,5 vuotta sitten. Pari ekaa viikkoa meni hieman alamaissa ja kai sitä tarkkaili itseään ja tunteitaan ihan suurennuslasilla, mutta nyt fiilikset on tosi hyvät. Onhan tämä välillä vähän rankkaa kun vauva vaatii hoitoa ja tuossa pyörii tuo erittäin uhmaikäinen pikkuneiti ja tuntuu että käsiä pitäisi olla tuplamäärä ja krooninen väsymys vaivaa :) Mutta lapset kasvaa ja vauva-aika vilahtaa nopeasti.

Tässä siis minun oma kokemukseni ja olen onnellinen että meillä on kaksi lasta. Kyllä elämä kantaa!

Olkoon oma päätöksesi mikä tahansa niin se on juuri oikea teidän perheellenne.

Aurinkoista syksyä! :)