En tykkää perheestäni
Lyhyesti: olen korkeakoulutettu, kohta valmistuva henkilö jolla on aina ollu tähtäyksenä kouluttautuminen - mun vanhemmat ja perhe ovat taas duunareita eivätkä ole arvostaneet koulutusta. En siis ole kasvaessa saanut ikinä tukea näissä asioissa - tai muussakaan. Kaiken työn oon saanu tehdä itse. Myös kasvuympäristö oli perheen takia sika huono mikä on myöhemmin näkynyt itsetunto ja mt-ongelmina. Muutin myös mahd. kauas opiskelemaan ettei tartte heihin olla yhteydessä. Enkä yleensä itse ole. Teininä häpesin heitä paljon ja olen koko ikäni yrittänyt itseä kehittää niin etten ole ollenkaan heidänkaltainen.
Onko täällä muita?
Kommentit (11)
Tavallaan tunnistan samaa omassa elämässäni. Minulla vaan ei ole mahdollisuutta pysytellä perheestäni kaukana. Koen liian vahvaa syyllisyyden ja velvollisuuden tunnetta.
Ensin teini-ikään asti hoidin köyhän alkoholistiduunariperheeni arkea. Muuttaessani omilleni pikkusiskoni sairastui syömishöiriöön ja jouduin hoitamaan häntä koska muu perhe ei siihen kyennyt. Nyt viimeiset kymmenen vuotta on äitini sairastanut liikkumista rajoittavaa autoimmuunisairautta. Muutin opiskelupaikkakunnaltani hänen lähelleen maalle jotta olisin nopeasti saatavilla hädän yllättäessä. Täällä ei ole mitään mahdollisuuksia työllistymiseen tai sosiaalisen elämän ylläpitämiseen.
Yritän kehittää itseäni ja opiskella verkossa, mutta en ole vieläkään vapaa ja itsenäinen aikuinen. Olen kolmekymppinen omaishoitaja ilman minkäänlaista tukiverkkoa.
Olen toivonut usein lottovoittoa ihan vain sen vuoksi, että voisin palkata vaikka koko suvulle henkilökohtaiset avustajat loppuiäksi ja sitten vain katoaisin jonnekin palmun alle eikä minusta enää ikinä kuultaisi.
En tosin väheksy tai häpeä duunariutta, vaan enemmän sitä lyttäysmielialaa "ei siun kannata yrittää ku ei siust kuitekaa siihe oo" "ethän sie pärjää missään" "älä yritä olla ittees parempi" "mitä myö sit tehtäs ilman sinuu".
Kiitos vaan ylisukupolvinen köyhyys ja alkoholismi.
Kyse ei ole uhriutumisesta vaan siitä että perhe on oikeesti ollut paska. Eihän mulla muuten ois ongelmia. Ystävien ja terapeutin kaa jutellu näistä ja ne on samaa mieltä.
Vaikka ois perhettä ei se tarkoita että on kuin perhettä.
En ole missään tekemisissä lapsuusperheeni kanssa, vaikka syyt eivät ole samat kuin sinulla.
Lähetän vanhemmille jouluna kortin ja syntymäpäivinä tekstarin. Heiltä ei tule koskaan mitään muistamisia.
Veljeni saattaa joskus laittaa tekstiviestin, ehkä parin vuoden välein. Vastaan kohteliaasti mutta lyhyesti.
Taustalla on liian paljon pahaa, jota en voi enkä halua antaa anteeksi. Olen päässyt pitkälle omassa elämässäni, huonoista lähtökohdista huolimatta, ja se riittää minulle.
Ymmärrän. Ja varmasti olet ansainnut ansiosi.
Ehkä eniten mua surettaa se että mun isosisarukset (29v ja 32v) asuvat vieläkin kotona. Ovat tavallaan nujerrettuja eivätkä täysin ikinä itsenäistyneet täysin. Paljon hukattua potentiaalia. 32v isosisko asuu vielä kotona ja loisii siellä - aluksi kävi kyllä ammattikouluja muttei ikinä hakenut töihin mitenkään ja keksii tekosyitä sille miksi ei voi hakea. Olen yrittänyt kannustaa muttei kuuntele. On jostain saanut käsityksen (jälkeenjäänyt äidin ja itsen mukaan mutta missään en ole nähnyt lääkärinpapereita tai oo ees perheessä ikinä asiasta puhuttu) että on tyhmä eikä esim. sen takia vaikka lukio, amk, ylppä käynyt kyseeseen. Ei ole ikinä oppinut huolehtimaan omasta terveydestään - sai tekohampaat alle 20v kun ei pessyt hampaita (ja tää tapahtu vielä 2000 luvun alussa). On tällä hetkellä sairaalloisen ylipainoinen eli ei tosin pystykään kaikkeen mahdolliseen työhön. Sotki luottotietonsa pikavippeihin sen takia oli maksuvaikeuksissa jonka tietenkin maksoi muut. Eikä isäkään ole kohdellut kovin hyvin koska on aina vähätellyt häntä ja isosisko on ollut isän väkivallan kohteena pariin otteeseen.
29v isoveli on tulee toimeen vähän paremmin mutta kuitenkin ei oo päässyt kodin ikeestä täysin pois. Hän asuu kyllä itsenäisesti ja on käyny töissä viimeset 5v muttei itsekään huolehdi terveydestään. On jotenkin ennenaikaisesti vanhentunut. Hän meinasi sortua pikavippeihin mutta pysty onneksi lopettamaan ajoissa niin ei menettäny luottotietoja. Hän pelaa pakonomaisesti - on joko kännykällä tai koneella koko ajan jos ei oo töissä ja pelaa samoja pelejä läpi pakonomasesti. Etenkin isä jotenkin kontrolloi hänen elämäänsä enkä tiedä miksi - on esim. vahtinut meneekö töihin (vaikka veljellä ei ikinä ongelmaa asian kanssa). Isoveli on tosi hyvä piirtäjä ja oid hakenu kuvataidekouluun mutta luovutti.
Ja tää kaikki johtuu vanhemmista.
En tiedä mikä tekee musta erikoisen että oon jaksanu kaikesta paskasta huolimatta, onko se sitten vahva tahto tai jumalan ohjaus ja suomalainen yhteiskunta joka mahdollisti mulle tämän että oon päässy ylöspäin suosta.
Olen kyllä sitä mieltä että ei tarvitse pitää ja olla perheen tai sukulaisten kanssa, varsinkaan jos heistä ei pidä tai ovat oikeasti paaaskoja ihmisiä.
Minulla lapsuus oli ihan ok. Tosin isä alkoholisti ja köyhiä oltiin. Teinivuosina vanhemmat eros. Ja pitkään pidin vanhempia surkeina. Ikään en heitä ole hyljännyt. Toinen on jo nyt kuollut ja toista käyn säännöllisesti katsomassa.
Asiat mitä elämässä aikanaan tapahtui olen yrittänyt itselle kääntää vahvuudeksi.
He ovat kaikesta huolimatta minun äiti ja isä. Oli koulutukset, tittelit ym mitä tahansa. Itse en tee samoja virheitä elämässä. Tai ainakin yritän olla tekemättä.
Olet ns. voikukkalapsi. Ruotsissa tätä termiä käytettiin aiemmin ihmisistä, jotka selvisivät vaikeista lapsuuden olosuhteista huolimatta.
Onnea sinulle, t. Sos.työntekijä
Miksi tuo yksi ryhtyi äitinsä omaishoitajaksi syrjäseudulle?
Lakkaa häpeämästä heitä. Se, että kulutat energiaasi heidän häpeämiseen, tarkoittaa sitä, että annat heidän mielipiteidensä ja asenteidensa vaikuttaa elämässäsi.
He eivät pysty hyväksymään erilaisuutta perheen ja suvun sisällä. Et ilmeisesti sinäkään, vielä. Mutta voit opetella hyväksymään sen, että he ovat erilaisia kuin sinä, mutta silti verisukulaisia. Sukulaistesi asenteita et pysty muuttamaan, mutta omille asenteillesi pystyt tekemään paljonkin.
Itse olen viime aikoina opetellut sitä, että pystyn tekemään asioita, joita sukulaiseni paheksuvat, ja jopa nauttimaan niistä asioista.
Vielä vaikeampaa on se, että teen asioita, jotka tiedän sukulaisteni hyväksyvän, mutta en tee niitä miellyttääkseni sukulaisiani, vaan siksi, että haluan itse tehdä niitä.
Samaistun, mutta en häpeä heitä duunariuden takia, vaikka harmittaakin etten saanut tukea oikein mihinkään jne. Vaan inhoan sitä että perheessä on yksi narsisti joka raivoaa muille ja perheessä vallitsee ilkeä myrkyllinen ilmapiiri. Voin paremmin kun olen kaukana tästä pahimmasta myrkynkeittäjästä. En myöskään suostu heidän ongelmiaan hoitamaan.
Voi kuule, tällä on paljon mielenterveysongelmaisia, uhriutuneita maisterinaisia. Olet tullut oikeaan paikkaan. 🥲🤗