Mikä on ollut sinun elämäsi synkin hetki?

Kun onneton eksyin lukemaan tätä palstaa.

Elän sitä varmaan just tällä hetkellä. Oma keskenmeno ja läheisen vakava sairaus. Olen ahdistunut ja uneton. Pelkään tulevaisuutta.

Varmaan se hetki, kun oivalsin, että elämä on oikeasti aika kamalaa. On satoja eri syitä olla onneton. Jotakuta vaivaa eniten sairaus, toista köyhyys, kolmatta yksinäisyys.

Kun erosin sairaalloisen mustasukkaisesta miehestäni, hän otti lapset enkä jaksanut/uskaltanut tapella vastaan ja muutin uudesta omakotitalosta kerrostalokopperoon yksin. Kun siellä istuin  yksinäni ilman huonekaluja, valtava ikävä lapsia ja nälkä, kun tiliin oli aikaa viikko.

Silloin oli paha olla. 

Onneksi tilanne parani ja lapset saivat kasvaa tasapainoisen lapsuuden.

Vanhempien ja kahden sisaruksen kuolematkin olivat kovia paikkkoja, samoin parhaan ystävän aivan yllättäen psykoosissa tekemä itsemurha. Häneltä jäi kolme pientä lasta.

Kertoisin, ellei IP:ni olisi kuin nimmari meidän uteliaalle modellemme ;)

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 18:36"]

Kertoisin, ellei IP:ni olisi kuin nimmari meidän uteliaalle modellemme ;)

[/quote]

Synkeyttäsi on vainoharhaisuus?

Lapsen kuolema.

Kaikki sanovat, että suurin suru on oman lapsen kuolema, ja uskon että niin onkin. Monen surun päällekkäisyys on myös tilanne jossa on suorastaan vaikea hengittää. Kuitenkin pitää muistaa, että aina yön jälkeen nousee aurinko.

Puolison kuolema. Voisin kuvitella, että lapsen kuolemasta selviäisi jotenkin, kun se kumppani olisi siinä vierellä, mutta kun se kumppani ja rakastettu kuolee, kukaan ei pysty helpottamaan sitä taakkaa. Etenkään, kun ei ole sukulaisia.

Äidin syöpädg ja kuolema.

2

Kun kaikki tämä tapahtui samaan aikaan: Äitini sairastui aggressiiviseen syöpään ja kuoli muutamassa kuukaudessa, mies joi ja petti eikä hänestä ollut tueksi, työpaikan menetyksen uhka leijui ilmassa koko ajan, työ oli henkisesti hyvin raskasta, yhtäkkiä hyvä ja tukenani ollut ystävä jäi auton alle ja kuoli, sairastuin rajuun yleistulehdukseen ja jouduin sairaalaan, kun kotiuduin mies oli yhtenä iltana vain lähtenyt ja ilmoitti, ettei enää palaa ja jäin maksamaan asuntoamme yksin kun hän ei enää maksanut mitään. Nousin kerrostalomme 8. kerroksen saunaosaston parvekkeelle ja mietin hyppäämistä. Päätin jäädä katsomaan, tulisiko vielä valoa ja tulihan sitä kun aikaa meni. Arvet jäivät ja välillä ne aukeilevat.

2

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 19:06"]Puolison kuolema. Voisin kuvitella, että lapsen kuolemasta selviäisi jotenkin, kun se kumppani olisi siinä vierellä, mutta kun se kumppani ja rakastettu kuolee, kukaan ei pysty helpottamaan sitä taakkaa. Etenkään, kun ei ole sukulaisia.
[/quote]

Tämä on pahin pelkoni. :( Mieheni on sielunkumppanini ja koen toisinaan raastavaakin pelkoa siitä että menetän hänet. Syvimmät osanottoni sinulle ja voimia!

Q

Korjatkaa jo pliis tämä sivunvaihto-ongelma mobiilissa, kiitos!

Sellaista ei ole ollut. Olen kiitollinen, mutta samalla pelkään milloin iskee.

2

Olin Intiassa yksin sairaalassa huonossa jamassa. Kukaan ei puhunut kunnolla englantia.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 18:18"]

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 17:55"]

Kun olin 17-vuotias, silloisen miehen pahoinpitelemä ja raiskaama. Välit olivat poikki yh-äitiini, jolla oli ja on edelleen paha persoonallisuushäiriö, hänestä ei ollut tueksi - äitini hetti minut ulos kotoa alaikäisenä ilman kummempaa syytä. Isää ei koskaan ollutkaan elämässäni, ainoa ystäväni asui kaukana eikä päässyt avuksi. Olin yrittänyt hakea sossusta apua, siellä sanottiin että äiti on vastuussa eikä kuunneltu edes asiaani. Palasin miehen luokse kun ei ollut muutakaan paikkaa, ja pahoinpitely jatkui. Tuo nimenomainen hetki, kun kaikki tuntuivat kääntäneen selän, jäi mieleeni täysin lohduttomana. Ruokaa tai rahaa ei ollut, itkin yksin pimeän asunnon lattialla ja tuntui, että en jaksa enää elää. 

[/quote]

Voi sinua. Toivottavasti asiasi ja elämäsi olisi nyt hyvin! Halaus tuntemottomalta sinulle.

[/quote]

Kiitos, lämmittää mieltä. :) Tuosta on aikaa jo yli kaksi vuosikymmentä ja olen nykyisin tasapainoinen ja onnellinen nelikymppinen, vaikka aikamoiset arvet nuo vuodet jättivät. Opin tuolloin todella arvostamaan kaikkea välittämistä, mitä tulee vastaan ja yritän itse olla muiden tukena kun voin. Onneksi nykyisin on netti niin harvempi jää niin yksin kuin minä silloin. :) 

t. 19