Oletko kokenut selittämätöntä kaipuuta jonnekin?

Kyllä. Kanadaan. Pelkkä kuvien katselu tuottaa sydänsurua ja kaipausta. Ikävä on sinne ja koskaan en ole siellä käynyt.

Merkillistä.

Karjalaa kohtaan oli aluksi pitkään tuollaista. Kävin lopulta tutustumassa "sukutiloihin", mutta se sellainen "kotifiilis" kuitenkin laantui käynnin aikana. Olen niin nykyaikaista sukupolvea, että en minä siellä olisi kotonani. Kämänen vanhanaikainen kylä ja irti juoksevia umpisekarotuisia kyläkoiria. Ns. Rakkaus ei kadonnut käynnin myötä, mutta en kyllä muuttaisi mummon ja vaarin kotiseuduille, vaikka saisin linnan sinne. Kunnioitus toki lisääntyi.

Espanjaan Costa del Solille, kun olin ensimmäisen kerran siellä käynyt, kirjoitusten jälkeen, ennen yo-juhlaa. Menimme kaveriporukassa 6 kesänä sen jälkeen. Nyt asun Saksassa jossa ”osa” tuota eteläfiilistä tulee edelleen siitä, että kesällä ovat illat pimeämpiä kuin Suomessa, mutta lämpimiä. Kaipuu Espanjaan toi minulle pysyvän edun mikä takia olen ollut hyvä töissäni: osaan espanjaa, jonka lukemisen aloitin Suomessa työväenopistossa, ja jota olen jatkuvasti lukenut.

Mun on ikävä välillä Etelä-Pohjanmaan maisemaa ja taivasta sen yllä. Silmä lepää siinä maisemassa.

Merelle, saaristoon. Sinne mä kuulun.

Japaniin. Aina kun katson jotain animea, niin tunnen suurta kaipuuta tuonne.

Tietyissä paikoissa tulee se olo, kyllä. Ja se on eri olo kuin se, että jossain paikassa on kivaa tai hienoa. Jotkut ympäristöt tuntuu selvästi vastenmieliseltä, jotkut ok:lta tai lomalta, toiset kodilta. Joku siinä on, mutta en tiedä mikä. Joku siinä ympäristössä, ehkä asukkaissa tai tunnelmassa tuo tutun ja hyvän olon.

80 luvulle t. 93 syntynyt

Kaipaan kreikkaan. Joskus tei testin mikä on henkinen kotimaasi ja se oli kreikka. Käydään joka vuos kreikassa lomalla ja kaipuu vain suurenee ja suurenee.

Tyynen valtameren rannoille Aasiaan tai Amerikkoihin. . Koen unenomaista viehätystä niihin paikkoihin.

Kotini Tampereella, jonka perheeni murtanut kullankaivaja varasti minulta.

Intiaan. Se on aina kiehtonut mua ja olen siitä jotenkin lumoutunut. Katson aina kaikki Intiaa koskevat dokkarit ja sarjat. Rakastan tyypillisiä intialaisia riikinkukko-värejä, intialaista ruokaa ja hindulaisuus kiehtoo. Kotonani on intialaisia huonekaluja ja tekstiilejä ja minulla on Intiasta ostettuja vaatteita. Polttelen mielelläni myös suitsukkeita, minusta ne tuoksuvat hyvälle. Olen käynyt vain Goalla ja sinne kaipaan aina takaisin.

Ei mitään maata tms kohtaan, mutta eri maiden alkuperäiskansoja kohtaan mulla on tuollainen kuvailemasi mielenkiinto, en tiiä miksi. Inuiitit, saamelaiset yms.

Kaipaan kaiken aikaa jonnekin muualle. Jos olisi rajattomasti rahaa ja vapaa-aikaa, turbodiesel hehkuisi punaisena joka päivä. Ikävä homma perille pääsyssä on että jo puolen tunnin päästä haluan pois sieltä. Kuvat ja videot, joita kukaan ei koskaan enää katsele, on otettu. Eväät on syöty, paikallisen aabeeceen huussi koekäytetty. Ainoastaan ratin ja penkin välissä tunnen rauhoittuvani - kunnes taikaluukku imaisee maagiseen vetoonsa taas jonkun mersukuskin joka ei siedä nuolta ja huolta edessään. Silloin matka taittuu oikein joutuisasti...

Meren rannalla tulee aina haikea olo ja kaipuu jonnekin muualle. Kun saa selkänsä käännettyä omalle kotikaupungille ja katsella merelle, sekin riittää. Siellä se jossain on horisontin takana. Jonain päivänä...

Meren rantaan selittämätöntä kaipausta lapsuudesta asti vaikka olen järvi-Suomesta. Lisäksi eräs talo on kummitellut mielessä nuoruudesta asti ja ollut unissa jne. En ole sellaisessa talossa koskaan käynyt enkä tiedä missä se sijaitsee.

Egyptiin. Jostain selittömästä syystä sen historia aina kiehtonut kovasti ja tuntuu että siellä on mun paikka.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään maata tms kohtaan, mutta eri maiden alkuperäiskansoja kohtaan mulla on tuollainen kuvailemasi mielenkiinto, en tiiä miksi. Inuiitit, saamelaiset yms.

Tavallaan sama, mutta ei ihan.

Muistan joskus lapsena kun näin skotlannin ylämaat, että se tuntui kodikkaalta. Myöhemmin kun näin Alaskan maisemia, nekin tuntuivat kodikkaalta. Mutta pari vuotta sitten näin televisiossa pari pätkää Grönlannista ja se ei enää tuntunut kodikkaalta, vaan kodilta. Minulla ei ole minkäänlaisia yhteyksiä sinne. Minulla on kyllä amerikan intiaaniverta suvussa, ja sukulaisia on amerikoissa. En kuitenkaan usko että tuo piirre voisi jotenkin selittää sitä.

Mutta. Se mikä on outoa on ihan pienestä lapsesta saakka ollut järjetön syvyyden pelko. Mikään ei tässä maailmassa ole niin pahaa kuin syvyys. En usko mihinkään jälleensyntymään tms. mutta ihan hauska miettiä että mitä jos onkin niin että olen joskus elänyt Grönlannissa ja sitten hukkunut ja nyt sitten sielu ikäänkuin muistaisi vuoriston, jäätiköt ja meren ja sen vuoksi se on tehnyt niin suuren vaikutuksen että se on tuntunut omalta kodilta.

Mun kaipuu Lappiin on just tuollaista mitä ap kuvaili! Joku myös jo kirjoittikin, että on hienoja paikkoja, sitten on ok paikkoja ja paikkoja jotka on heti vastenmielisiä. Ja sitten paikkoja, joissa on kuin kotona. Mulle se koti on Lappi, vaikka nyt etelässä asunkin.

Olen reissannut Lapissa lapsesta saakka ja edelleen vietän siellä kaikki pidemmät lomat. Olen kierrellyt eri paikkakuntia pohjoisessa, mutta sielläkin vain parista paikasta tuli sellainen "tässä se on" tunne.

Mä päätin repäistä vihdoinkin ja muutan sinne kuukauden päästä, enkä voisi olla onnellisempi, vaikka tietty myös vähän pelottaa jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakse.