äitinä olemisen vaikeus

On päiviä ja iltoja, jolloin sen päivän totuus on, että ei ole onnistunut. Äitinä. Ihmisenä. Ei pysty aina parhaimpaansa. Alittaa riman niin alta kuin voi. Vaikka haluaisi, että ylittäisi sen riman aina. Kun illalla joutuu kohtaamaan sen, että tänään olin huonoin versio itsestäni. Tänään ei ollut energiaa. Tänään en jaksanut. Tänään olin huono. Tänään en ollut kärsivällinen, vaan täydellisen kärsimätön.

Miksi ne lasten ärsyttävimmät piirteet nousevat silloin esille, kun voimat ovat muutenkin lopussa? Miksi alkaa päässä höyrytä niin totaalisen paljon, kun lapset vaan toistaa sitä samaa toimintatapaa, jota on yrittänyt kitkeä lapsista pois. Varastellaan toiselta, mennään jääkaapille jatkuvasti (hampaat!!) äännellään korviasärkevästi (korvani, ja naapurien korvat!!)

Miksi on näitä päiviä, jolloin lapset tuntuvat sanovan aina väärällä hetkellä "äiti".

Miksi sisältä kumpuaa sellainen määrä turhautuneisuutta, raivoa ja väsymystä. Väsymystä kaikkeen tähän, kun pitää olla aina saatavilla, eikä koskaan saa tehdä mitään keskeytyksettä.

Vain illalla. Nyt. Mutta silloin tulevat ne syyllisyyden tunteet, jotka piinaavat ja herjaavat "kuinka heikosti menikään!! Olet totaalisen surkea äiti. Miten voit korvata tämän lapsillesi? Aiheuttiko tämä jotain pitkäkestoista traumaa lapsilleni? Miksi olin koko viikonlopun niin surkea ja ärtyisä?"

Joskus mikään ei hetkauta tasapainoasi, jaksamistasi. Joskus, vain pieni heilautus. Ja joskus tarvitset vain omaa aikaa. Mitä jos et saakaan sitä, ja tiedät, että vain sillä saisit paremmat voimat jatkaa riittävänä äitinä.

Mitä muuta äiti haluaisikaan, olla aina paras äiti. Huolehtiva, lempeä, kannustava, innostuva, kuunteleva, iloinen, leikkisä... Mutta äitikin on vain ihminen. Joskus ei jaksa.