Lue keskustelun säännöt.
Miten kestää oman lapsen huono koulumenestys?
08.09.2021 |
Vertaistukea ja neuvoja kaipaisin. Tunnen epäonnistuneeni vanhempana koska en kykene auttamaan heitä menestymään koulussa paremmin.
Taustaa sen verran että olemme ihan tavallinen ydinperhe, molemmat vanhemmat olemme älykkäitä (toinen mensatasoa toinen siinä rajalla) ja menestyimme koulussa todella hyvin. Olemme työelämässä ammateissa joista nautimme. Esikoisella on diagnosoituna add ja kuopukselle odotellaan diagnoosiksi adhd:ta. Lapset ovat vielä alakoulussa ja esikoisen arvosanat ovat pääasiassa tyydyttäviä ja muutama hyvä joukossa. Tiedän että lapsistani on parempiin tuloksiin, mutta esikoisen lääkityksestä huolimatta en saa hänestä “täyttä potentiaalia” ulos. Kun toissakeväänä oltiin etäkoulussa pystyin jäämään työstäni vapaalle auttamaan lasta koulussa ja kun teimme koko päivän lapsen kanssa koulutöitä, siis iltaseitsemään, useilla tauoilla, lapsen osaaminen oli todella hyvää. En kuitenkaan tiedä kuinka kestävällä pohjalla olisi että jäisin työstäni pois ja lapseni raataisi aamusta iltaan joka päivä. Puhumattakaan siitä että nyt lapsia on koulussa jo kaksi.
Miten päästä irti tästä epäonnistumisen tunteesta? Muut vanhemmat kehuvat kuinka lapsillaan on mahtava koulumenestys ja saavat valita jatkokoulupaikkansa, minä taas pelkään että minun lapseni joutuvat valitsemaan sen perusteella minne sattuvat pääsemään.
Kommentit (41)
Vanhempien älykkyys tai tyhmyys ei geneettisen regression vuoksi periydy lapsille suoraan. Osa lapsista poikkeaa suurestikin vanhemmistaan henkisiltä kyvyiltään, mikä voi aiheuttaa myös sosiaalista kiertoa.
Lastesi täytyy vain löytää oma juttunsa ja uskoa itseensä. Esim. joku harrastus joka sopii heille. Tai keskittyä niihin kouluaineisiin jotka tuntuvat kiinnostavilta.
Ei huippuarvosanat takaa lapselle yhtään mitään. 5 tai 6 ällän ihmiset ovat tehneet itsemurhia, sairastuneet henkisesti tai muuten vaan päätyneet ongelmallisiin elämäntilanteisiin.
Toisaalta heikommillakin papereilla joku on päätynyt esim. pyörittämään omaa yritystä jonka liikevaihto on kymmeniä tai satoja miljoonia. Tai menestyväksi taiteilijaksi.
Tietysti auttaa jos lapsen keskittymiskykyä ja sosiaalisia taitoja voisi jotenkin kehittää.
Olivatko lapsesi päiväkodissa ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukekaapa tämä ketju, niin asiat palaa oikeisiin mittasuhteisiin.
https://www.vauva.fi/keskustelu/4297787/hs-sari-finne-kertoo-millaista-…
Tuo alkuperäinen uutinen oli hyvin koskettava, mutta valitettavasti ihmismieli harvemmin toimii niin, että omat huolet unohtuisivat kovin pitkäksi aikaan vain siksi, että on paljon ihmisiä, joille elämä on jakanut vieläkin huonommat valttikortit.
AP:lle hieman pohdintaa: Voisitko yrittää keskittyä kasvattamaan lapsissasi sellaisia ominaisuuksia, joista on muuten hyötyä tulevaisuudessa? Siis sinnikkyyttä, rohkeutta, kekseliäisyyttä. Tällaisten ominaisuuksien ansiosta urapolku tai jatkokoulutusmahdollisuudet voivat hyvinkin avautua tulevaisuudessa, vaikka koulu ei nyt hyvin sujuisikaan. Symppaan kyllä sinua. Kun itselle koulumenestys on ollut tärkeää ja jopa ylpeydenaihe, on vaikeaa katsoa vierästä, kun oma jälkipolvi ei ylläkään samaan. Tästä aiheesta on vaikeaa saada sympatiaa, mutta se on niiden empatiakyvyttömien oma ongelma.
Kai tässä ennen kaikkea huomaa omat rajoituksensa ja sen oman kuplansa. Itselleni on aina ollut tärkeää koulumenestys, uusien asioiden oppiminen nimenomaan kirjoista, lukeminen, yliopisto ja sen antamat uramahdollisuudet… Nyt lasteni kanssa olen tilanteessa jossa minun arvoni eivät olekaan välttämättä samoja kuin lapsillani. He eivät välitä lukemisesta lainkaan (ei auta mitkään houkuttelukirjat, lukeminen epämiellyttävää kummankin lapsen mielestä kun eivät sitä tehokkaasti osaa), dokumentit ovat kauhistus ja tappavan tylsiä, kouluhommat ovat lasten mielestä tehty kun ne on tehty - ihan sama kuinka sutaisten. Toki he ovat vielä pieniä koululaisia. Kumpikin uskoo menestyvänsä koulussa ihan yhtä hyvin kuin muutkin ja siinä missä koen sen toisaalta hyvänä itsetunnon kannalta, pelottaa että mitäs kun totuus selviää.
Elättelen toiveita että kun vain saisivat sen lukutaidon sen verran kohdalleen että jaksaisivat aloittaa kunnolla jonkun kirjan, se siitä lähtisi. Harrastukset ovat kummallekin tärkeitä ja niissä menestyvät hyvin. Jospa sitä olisikin itse uuden haasteen edessä ja keskittyisi ennemmin lasten nykyisyyteen kuin mahdolliseen tulevaisuuteen?
ApUskoisin, että lapset myös nappaavat osin kotoa kiinnostuksenkohteensa ja käsityksensä siitä, mikä on normaalia elämää. Luetteko te vanhemmat paljon kirjoja ja katsotteko dokumentteja? Onko teillä kotona sanoma- ja aikakausilehtiä, joista lapset porttiteorian omaisesti voivat eka lukea sarjakuvat ja vähitellen muutakin? Jos vanhempien aika menee lähinnä ruuanlaittoon, siivoomiseen ja harrastuksiin kuskaamiseen, niin ei lapsetkaan opi muunlaisiin ajanvietetapoihin
Kyllä, meillä luetaan paljon ja katsotaan niitä dokkareita. Lehtiä meille ei tule kuin sähköisinä, mutta lapsille on kaikenlaisia kirjoja valittavana hyllyt täynnä, ihan akkarin taskukirjoista lähtien. Se lukeminen vain on kummallekin sen verran ongelmallista vielä että tuskastuvat ensimmäisiin hankalimpiin sanoihin ja jättävät kesken koska se ei kiinnosta tarpeeksi. Pelaaminen kiinnostaisi kuopusta enemmän kuin mikään muu ja ollaan hankittu minecraft-kirjoja yms. Esikoisen lukutaito taitaa olla lähempänä eskari-ikäistä, mutta kiinnostuksenkohteet ovat jo kauempana näistä kirjoista. Haluaisi lukea esim Harry Pottereita, mutta lukutaito ei riitä ja sitten tuskastuu. Ovat muuten kyllä iloisia ja liikunnallisia lapsia, joilla on paljon myös kädentaidollisia harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tietysti auttaa jos lapsen keskittymiskykyä ja sosiaalisia taitoja voisi jotenkin kehittää.
Olivatko lapsesi päiväkodissa ?
Olivat päiväkodissa. Molemmilla on laaja kaveripiiri ja ovat kiinnostuneet eri asioista. Harrastavat liikuntaa ja taiteita ja molemmissa menestyvät. Pitäisi nyt vain avata omaa kuplaa ja todeta ettei se elämä varmaan ole sen merkityksettömämpää vaikka muutama ovi sulkeutuisikin.
Ap
Vähän off-topic mutta kerron silti. Itselläni epäiltiin adhd:ta ala-asteikäisenä, olin levoton ja villi tyttö ja arvosanat ei ollut mitään huippuja. En jaksanut kuunnella ohjeita ja jäi haaveilemaan paljon omien juttujen kanssa. Ajauduin riitoihin luokkakavereiden kanssa ja kuraattorin vastaanotollakin istuttiin kun häiriköin vielä ylä-asteella. Vanhemmat oli molemmat korkeakoulutettuja ja turhautuneita huonoon suoriutumiseeni. Eivätkä sitä peitelleet, valitettavasti.
Jossain vaiheessa järkeä kuitenkin alkoi tulla ihan itsekseen ja opiskelu alkoi kiinnostaa. Huomasin että olin jopa lahjakas esimerkiksi fysiikassa ja kielissä. Pääsin lukioon ja sieltä ulos E:n papereilla. Pääsin yliopistoon ekalla yrittämällä ja vielä ensisijaiseen hakukohteeseeni, johon ei ole helppo päästä. Nyt 30-vuotiaana teen koulutusta vastaavaa (vaki)työtä ja olen edennyt urallani hyvin.
Omassa tapauksessa aika teki tehtävänsä ja ihan kunnon kansalainen musta tuli. Joskus vitsailen että aivot tuli mun tapauksessa jälkitoimituksena. Ap:lle sanoisin, että älä turhaan stressaa. Voi olla että lapsillesi tapahtuu jotain samanlaista kuin minulle tai sitten ei. Kaikki me ollaan sopivia erilaisiin tehtäviin ja meillä on erilaisia vahvuuksia. Pelkkä koulumenestys ei takaa menestystä ja onnea elämässä, se on nähty jo moneen kertaan. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama yläkoululaisen kanssa. Ei vaan pärjää kovin kummoisesti vaikka lukee paljon. Pelottaa, että joutuu johonkin fyysisesti raskaaseen työhön.
Fyysinen raskas työ on hyväksi nykykermaperseelle. Tosin nykyään ei sellaisia taida olla muut kuin rakennustyöt kun koneet hoitavat kaiken. Somesukupolvelle tekisi hyvää mestätyöt käsipelillä kuten vielä 70-luvun alussa.
Luuletko että tekee kellekään hyvää hajottaa kroppansa jo päälle nelikymppisenä? Näin käy mm. muurareille joita omassa suvussani useampia ja kaikilta hajonneet selkä ja polvet. Useilla lähihoitajilla hajoaa selkä koska kaikkialla ei ole kunnollisia nostomahdollisuuksia tai niihin ei haluta panostaa työnantajan puolelta. Siinä onkin kiva sitten viettää kovissa kivuissa loppuikä, joka ennen oli paljon lyhyempi.
ei pidä paikkaansa. Tunnen noita yli 80v metsämiehiä, jotka asuvat yksin ja tekevät vielä itse polttopuut ja muut omakotitalon työt. Fyysinen työ pitää kropan kunnossa ja mielen virkeänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama yläkoululaisen kanssa. Ei vaan pärjää kovin kummoisesti vaikka lukee paljon. Pelottaa, että joutuu johonkin fyysisesti raskaaseen työhön.
Fyysinen raskas työ on hyväksi nykykermaperseelle. Tosin nykyään ei sellaisia taida olla muut kuin rakennustyöt kun koneet hoitavat kaiken. Somesukupolvelle tekisi hyvää mestätyöt käsipelillä kuten vielä 70-luvun alussa.
Luuletko että tekee kellekään hyvää hajottaa kroppansa jo päälle nelikymppisenä? Näin käy mm. muurareille joita omassa suvussani useampia ja kaikilta hajonneet selkä ja polvet. Useilla lähihoitajilla hajoaa selkä koska kaikkialla ei ole kunnollisia nostomahdollisuuksia tai niihin ei haluta panostaa työnantajan puolelta. Siinä onkin kiva sitten viettää kovissa kivuissa loppuikä, joka ennen oli paljon lyhyempi.
ei pidä paikkaansa. Tunnen noita yli 80v metsämiehiä, jotka asuvat yksin ja tekevät vielä itse polttopuut ja muut omakotitalon työt. Fyysinen työ pitää kropan kunnossa ja mielen virkeänä.[/quot
P.S. Muurarin työ on kunnon arvostettava käsityöammatti, joka vaatii taitoa. Nykykakara haluaa nyhjätä toimistossa puhelin nenän edessä ja lakata kynsiään.
Vierailija kirjoitti:
Vähän off-topic mutta kerron silti. Itselläni epäiltiin adhd:ta ala-asteikäisenä, olin levoton ja villi tyttö ja arvosanat ei ollut mitään huippuja. En jaksanut kuunnella ohjeita ja jäi haaveilemaan paljon omien juttujen kanssa. Ajauduin riitoihin luokkakavereiden kanssa ja kuraattorin vastaanotollakin istuttiin kun häiriköin vielä ylä-asteella. Vanhemmat oli molemmat korkeakoulutettuja ja turhautuneita huonoon suoriutumiseeni. Eivätkä sitä peitelleet, valitettavasti.
Jossain vaiheessa järkeä kuitenkin alkoi tulla ihan itsekseen ja opiskelu alkoi kiinnostaa. Huomasin että olin jopa lahjakas esimerkiksi fysiikassa ja kielissä. Pääsin lukioon ja sieltä ulos E:n papereilla. Pääsin yliopistoon ekalla yrittämällä ja vielä ensisijaiseen hakukohteeseeni, johon ei ole helppo päästä. Nyt 30-vuotiaana teen koulutusta vastaavaa (vaki)työtä ja olen edennyt urallani hyvin.
Omassa tapauksessa aika teki tehtävänsä ja ihan kunnon kansalainen musta tuli. Joskus vitsailen että aivot tuli mun tapauksessa jälkitoimituksena. Ap:lle sanoisin, että älä turhaan stressaa. Voi olla että lapsillesi tapahtuu jotain samanlaista kuin minulle tai sitten ei. Kaikki me ollaan sopivia erilaisiin tehtäviin ja meillä on erilaisia vahvuuksia. Pelkkä koulumenestys ei takaa menestystä ja onnea elämässä, se on nähty jo moneen kertaan. :)
Tämä valaa itse asiassa paljonkin toivoa. Huoli on kova juuri siinä että esikoinenkin haaveilee tällä hetkellä eläinlääkärin ammatista, ja pelkään ettei se ole ehkä mahdollista. Mutta toisaalta jos se tuntuisi sitten aikuisenakin ainoalle vaihtoehdolle, niin ehkäpä siihen sitten löytyisi motivaatiota? Ja jos ei, niin onhan sitä varmasti lukemattomia muitakin kivoja ammatteja. Enpä itsekään ihan eläinlääkäriksi päätynyt vaikka se omakin lapsuudenhaaveeni oli.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama yläkoululaisen kanssa. Ei vaan pärjää kovin kummoisesti vaikka lukee paljon. Pelottaa, että joutuu johonkin fyysisesti raskaaseen työhön.
Fyysinen raskas työ on hyväksi nykykermaperseelle. Tosin nykyään ei sellaisia taida olla muut kuin rakennustyöt kun koneet hoitavat kaiken. Somesukupolvelle tekisi hyvää mestätyöt käsipelillä kuten vielä 70-luvun alussa.
Luuletko että tekee kellekään hyvää hajottaa kroppansa jo päälle nelikymppisenä? Näin käy mm. muurareille joita omassa suvussani useampia ja kaikilta hajonneet selkä ja polvet. Useilla lähihoitajilla hajoaa selkä koska kaikkialla ei ole kunnollisia nostomahdollisuuksia tai niihin ei haluta panostaa työnantajan puolelta. Siinä onkin kiva sitten viettää kovissa kivuissa loppuikä, joka ennen oli paljon lyhyempi.
ei pidä paikkaansa. Tunnen noita yli 80v metsämiehiä, jotka asuvat yksin ja tekevät vielä itse polttopuut ja muut omakotitalon työt. Fyysinen työ pitää kropan kunnossa ja mielen virkeänä.
Ei ainakaan meillä ole pitänyt. Siksi pelkään lapsen juotumista fyysiseen työhön. Hänellä vielä selässä vikaa. Mutta eipä sille mitään mahda, että on tyhmä.
Ap, millaisia arvosanoja lapsesi ovat saaneet? Minulle ei tekstistäsi ole auennut, mikä on sinun näkemyksesi niistä hyvistä ja huonoista numeroista, joten ne numerot tässä kohtaa olisi hyvä tietää. Toisinaan oppilaan vanhemmat itkevät silmät päästään kun ”lapsi pärjää niin huonosti” vaikka todistuksessa komeilee kahdeksikko. Eihän se mikään kymppi ole, mutta ei todellakaan huonokaan!
Kiinnostaako lapsia jokin tietty aine toisia aineita enemmän? Usein menestyneimpiä ovat lopulta ne, joilla pyyhkii erityisen hyvin yhdessä tai muutamassa aineessa. ”Hyvä kaikessa” tarkoittaa yleensä käytännössä tasaista keskitasoa jokaisessa aineessa ja silloin todellinen lahjakkuus jossain aihealueella uupuu usein kokonaan. Itse olen aivan susi matematiikassa mutta erinomainen kielissä. Olenkin rakentanut uraani sitten sen pohjalta ja ei ole huonosti mennyt! Kaikilla meillä on paikkamme tässä maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukekaapa tämä ketju, niin asiat palaa oikeisiin mittasuhteisiin.
https://www.vauva.fi/keskustelu/4297787/hs-sari-finne-kertoo-millaista-…
Tuo alkuperäinen uutinen oli hyvin koskettava, mutta valitettavasti ihmismieli harvemmin toimii niin, että omat huolet unohtuisivat kovin pitkäksi aikaan vain siksi, että on paljon ihmisiä, joille elämä on jakanut vieläkin huonommat valttikortit.
AP:lle hieman pohdintaa: Voisitko yrittää keskittyä kasvattamaan lapsissasi sellaisia ominaisuuksia, joista on muuten hyötyä tulevaisuudessa? Siis sinnikkyyttä, rohkeutta, kekseliäisyyttä. Tällaisten ominaisuuksien ansiosta urapolku tai jatkokoulutusmahdollisuudet voivat hyvinkin avautua tulevaisuudessa, vaikka koulu ei nyt hyvin sujuisikaan. Symppaan kyllä sinua. Kun itselle koulumenestys on ollut tärkeää ja jopa ylpeydenaihe, on vaikeaa katsoa vierästä, kun oma jälkipolvi ei ylläkään samaan. Tästä aiheesta on vaikeaa saada sympatiaa, mutta se on niiden empatiakyvyttömien oma ongelma.
Kai tässä ennen kaikkea huomaa omat rajoituksensa ja sen oman kuplansa. Itselleni on aina ollut tärkeää koulumenestys, uusien asioiden oppiminen nimenomaan kirjoista, lukeminen, yliopisto ja sen antamat uramahdollisuudet… Nyt lasteni kanssa olen tilanteessa jossa minun arvoni eivät olekaan välttämättä samoja kuin lapsillani. He eivät välitä lukemisesta lainkaan (ei auta mitkään houkuttelukirjat, lukeminen epämiellyttävää kummankin lapsen mielestä kun eivät sitä tehokkaasti osaa), dokumentit ovat kauhistus ja tappavan tylsiä, kouluhommat ovat lasten mielestä tehty kun ne on tehty - ihan sama kuinka sutaisten. Toki he ovat vielä pieniä koululaisia. Kumpikin uskoo menestyvänsä koulussa ihan yhtä hyvin kuin muutkin ja siinä missä koen sen toisaalta hyvänä itsetunnon kannalta, pelottaa että mitäs kun totuus selviää.
Elättelen toiveita että kun vain saisivat sen lukutaidon sen verran kohdalleen että jaksaisivat aloittaa kunnolla jonkun kirjan, se siitä lähtisi. Harrastukset ovat kummallekin tärkeitä ja niissä menestyvät hyvin. Jospa sitä olisikin itse uuden haasteen edessä ja keskittyisi ennemmin lasten nykyisyyteen kuin mahdolliseen tulevaisuuteen?
ApKuinka moni alakoululainen oikeasti lukee tai on lukenut kirjoja??
Vähän ämmä valoja päälle nyt.
Pitäisi lukea, mutta eivät lue. Itse luin lukihäiriöstä huolimatta alakouluikäisenä jotain 2000-4000 sivua viikossa. Siirryin viidennellä luokalla jännittävämpiin aikuisten kirjoihin.
Vierailija kirjoitti:
Ap, millaisia arvosanoja lapsesi ovat saaneet? Minulle ei tekstistäsi ole auennut, mikä on sinun näkemyksesi niistä hyvistä ja huonoista numeroista, joten ne numerot tässä kohtaa olisi hyvä tietää. Toisinaan oppilaan vanhemmat itkevät silmät päästään kun ”lapsi pärjää niin huonosti” vaikka todistuksessa komeilee kahdeksikko. Eihän se mikään kymppi ole, mutta ei todellakaan huonokaan!
Kiinnostaako lapsia jokin tietty aine toisia aineita enemmän? Usein menestyneimpiä ovat lopulta ne, joilla pyyhkii erityisen hyvin yhdessä tai muutamassa aineessa. ”Hyvä kaikessa” tarkoittaa yleensä käytännössä tasaista keskitasoa jokaisessa aineessa ja silloin todellinen lahjakkuus jossain aihealueella uupuu usein kokonaan. Itse olen aivan susi matematiikassa mutta erinomainen kielissä. Olenkin rakentanut uraani sitten sen pohjalta ja ei ole huonosti mennyt! Kaikilla meillä on paikkamme tässä maailmassa.
Ei ole vielä tullut numeroarvosteluita. Nyt kun tässä katson uudestaan wilmasta niin hyvää näyttää pääasiassa olevan, tyydyttävää sitten matematiikasta ja englannista. Mutta eihän tuo nyt itseasiassa niin huono todellakaan olekaan, hyvä näyttäisi olevan 8 ja tyydyttävä 7. Lapsen lempiaineet vaan ovat juuri tuo matikka ja kielet…
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletteko molemmat vaativalla alalla asiantuntijoina vai vaativalla erikoisalalla ?
Vierailija kirjoitti:
Oletteko molemmat vaativalla alalla asiantuntijoina vai vaativalla erikoisalalla ?
Riippuu varmaan määritelmästä. Ihan tavallisella alalla yliopiston käyneille.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan sinulla teillä kuitenkin läheisiä ihmissuhteita ja sosiaalista verkostoa myös sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole samankaltaisia kuin sinä ja puolisosi? Siis erilaisia koulutustaustoja, arvoja, urapolkuja, lahjakkuuksia jne. Ettette elä vain sellaisessa kuplassa, jossa "kaikkien" läheisten arvoihin ja identiteettiin kuuluu opinnoissa pärjääminen, akateeminen painotus tai esim. asiantuntijatyö? Tuollainen kuplan välttäminen on tietysti muutenkin tärkeää ja hyödyllistä, mutta auttaa erityisesti suhtautumisessa lapseen (ja varmasti myös lapsen rohkaisemisessa).
Mun lapsi on fiksu, mutta koulu ei kiinnosta. Itselleni oli tärkeää saada hyviä numeroita. Ikävä kyllä minua ei aina ajanut hyviin suorituksiin palo oppia, vaan halu saada hyväksyntää. Onkin ollut itselle kova paikka todeta se että lasta ei kiinnosta samat asiat kuin itseäni (siis se, että lapsi on ihan oma yksilönsä, eikä minun jatke) ja että miten surullista on, että minä hain hyväksyntää (jota ei oikein silti tullut) koettamalla pärjätä mahdollisimman hyvin. Ajattelin että ehkä se on hyvä, että lapsi ei tunne pakkoa koettaa lunastaa hyväksyntää ja rakkautta koulumenestyksellä. Hän tietää että on rakas ja tärkeä ja saa positiivista huomiota muutenkin.
Lisäksi tässä voisi todeta, että maailmaa pyörittävät keskinkertaisuudet, joilla riittää itsevarmuutta. Seiskan miehet on liki joka paikassa pomoina.
Vierailija kirjoitti:
Onhan sinulla teillä kuitenkin läheisiä ihmissuhteita ja sosiaalista verkostoa myös sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole samankaltaisia kuin sinä ja puolisosi? Siis erilaisia koulutustaustoja, arvoja, urapolkuja, lahjakkuuksia jne. Ettette elä vain sellaisessa kuplassa, jossa "kaikkien" läheisten arvoihin ja identiteettiin kuuluu opinnoissa pärjääminen, akateeminen painotus tai esim. asiantuntijatyö? Tuollainen kuplan välttäminen on tietysti muutenkin tärkeää ja hyödyllistä, mutta auttaa erityisesti suhtautumisessa lapseen (ja varmasti myös lapsen rohkaisemisessa).
Kyllä meillä suurin osa lähipiiristä on samankaltaisia kuin me. Iso osa ystävistä on tullut opintojen, työelämän ja asuinpaikan mukana. Kun mietin lasten koulukavereidenkin vanhempia, niin aika samanlaista porukkaa tuntuu olevan sielläkin. Varmasti tällaista kuplaa olisi hyvä vältellä, mutta täällä sitä ollaan. Onko muilla sitten oikeasti lähipiirejä joissa on todella eriäviä elämäntilanteita?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsi on fiksu, mutta koulu ei kiinnosta. Itselleni oli tärkeää saada hyviä numeroita. Ikävä kyllä minua ei aina ajanut hyviin suorituksiin palo oppia, vaan halu saada hyväksyntää. Onkin ollut itselle kova paikka todeta se että lasta ei kiinnosta samat asiat kuin itseäni (siis se, että lapsi on ihan oma yksilönsä, eikä minun jatke) ja että miten surullista on, että minä hain hyväksyntää (jota ei oikein silti tullut) koettamalla pärjätä mahdollisimman hyvin. Ajattelin että ehkä se on hyvä, että lapsi ei tunne pakkoa koettaa lunastaa hyväksyntää ja rakkautta koulumenestyksellä. Hän tietää että on rakas ja tärkeä ja saa positiivista huomiota muutenkin.
Lisäksi tässä voisi todeta, että maailmaa pyörittävät keskinkertaisuudet, joilla riittää itsevarmuutta. Seiskan miehet on liki joka paikassa pomoina.
Itse taas koen että se koulumenestys takaisi avoimia ovia. Sitä on helpompi päättää kuuden L:n papereilla että meneekin opiskelemaan kampaajaksi kuin huomata kuutosen papereilla peruskoulun jälkeen ettei pääse lääkikseen.
Ap
Ap - lapsillasi voi olla kuitenkin sellaisia taitoja, mitä esimerkiksi sinulta tai mieheltäsi puuttuu. Jos keskittyisitkin niiden löytämiseen ja vahvistamiseen. Eikä koulumenestys ole mikään tae onnelliselle elämälle. Kunhan pysyisivät aikuisina poissa päihteistä jne. Ja nykyään on monia ammatteja mitä ei sinun lapsuudessa tullut mieleenkään. Mitä jos heistä tulee vaikka menestyviä peliammattilaisia tms. - maailmassa on monta tietä onneen ja menestykseen.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka ap on olevinaan viisas, oikein mensan testi ja kaikkea, on käyty kouluja ym.
Taitaa vi#uttaa tyhmät lapset, miehellä tainnut vähän roiskahtaa kusta joukkoon kun on lapsia tehty vai onko tullut vähän polteltua höpöheinäö, naukkailtua viintä ym. Eihän ne mitään haittaa jos vaan vähän.
Ihmispaska ap on.
Hyi, onpa henkiset sysiruma ihminen tämän kirjoittanut!
Uskoisin, että lapset myös nappaavat osin kotoa kiinnostuksenkohteensa ja käsityksensä siitä, mikä on normaalia elämää. Luetteko te vanhemmat paljon kirjoja ja katsotteko dokumentteja? Onko teillä kotona sanoma- ja aikakausilehtiä, joista lapset porttiteorian omaisesti voivat eka lukea sarjakuvat ja vähitellen muutakin? Jos vanhempien aika menee lähinnä ruuanlaittoon, siivoomiseen ja harrastuksiin kuskaamiseen, niin ei lapsetkaan opi muunlaisiin ajanvietetapoihin