Tuntuu etten jaksa enää, eikä kellekään voi kertoa

Lupaa, että haet huomenna apua. Soita kriisipuhelimeen, he auttavat!! Vielä löytyy valo elämääsi!!!! Lähetän täältä sinulle voimaa ja jaksamista. Toivon onnea elämääsi. <3 toivottavasti tästä oli edes vähän apua. <3 kaikesta selviää, usko siihen!!!!!!!!

Äkkiä vaan terveyskeskukseen aikaa varaamaan, niin sieltä ohjataan eteenpäin. Ei pidä missään nimessä jäädä yksin masennuksen kanssa. Vaatikaa apua, sanokaa ettette pärjää ongelman kanssa yksin. Yrittäkää keksiä JÄRKEVÄÄ ja HELPPOA tekemistä, jos suinkin mahdollista.

Itse sain pari vuotta hengähdystaukoa keskivaikeasta masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, kun etsin mitä tahansa työtä. Ja kun aika oli kypsä, niin aloin käsittelemään niitä vaikeita tunteita uudestaan, kun olin vahvempi. Löysin syyn, mikä masensi ja nyt aikalailla 10 vuotta masennukseen vajoamisen jälkeen olen täynnä elämää, enkä todellakaan halua kuolla. 

Kaikilla tulee elämässä vaikeuksia, toisilla jo ihan nuorina, toisilla taas vanhuudessa, mutta niistä ei tarvitse yksin selvitä. Jotkut asiat on niin vaikeita käsitellä, että tosissaan on hyvä, jos ne jättää omaan arvoonsa hautumaan ja palaa niihin sitten, kun on valmis. Tälle ajalle tarvitsee hyvää käytännön tekemistä, ettei ehdi murehtia omia ongelmiaan. Jos et löydä työtä, niin sitten vaikka harrastusten ja vapaaehtoistyön kautta. 

Antakaa lääkitykselle mahdollisuus. Jos yksi ei toimi, niin sitten kokeillaan toista.

Täälläki 24 -vuotias naisen alku, joka kokee ihan samoja fiiliksiä. Käyn terapiassa, mutta ei sekään oikein auta kun ei edes terapeutille saa suuta avattua. Psykiatrille taas pian aika, joten tiedän, että saan todennäköisesti jonkin lääkityksen, mutta se tuntuu masentavan entisestään.
Olin ennen todella elämäniloinen ja elämänmyönteinen. Harmittaa, kun tuntuu, että olen hävittänyt minuuteni kokonaan. En tunne itseäni enää. Mutta silti on vain jaksettava. Hetki kerrallaan. Toivottava, että voisin vielä joskus olla edes puolet siitä mitä ennen olin...
Voimia ja jaksamisia kaikille!

[quote author="Vierailija" time="12.10.2014 klo 22:41"]Kai sinulla on jotain hoitoa masennukseesi? Jos ei ole, mene lääkärille.

Mutta omasta kokemuksesta tiedän ettei esim. ne lääkkeetkään mitään ihmeitä aina tee, tuollainen olo voi olla niidenkin kanssa. Itselläni lopulta auttoi että annoin periksi ja annoin itseni pudota sinne kuiluun. En enää edes yrittänyt elää ns .normaalia elämää, jätin kaikki ihmissuhteet, kaiken yrittämisen. Ei mennyt kuin muutama kuukausi siitä niin alkoi tulla hetkiä jolloin ahdistusta tai tuskaa ei ollut, ja vähitellen niitä hetkiä alkoi tulla useammin, ja pidempiä. Vuoden päästä olin taas siinä kunnossa että pystyin jatkamaan opintoja.
[/quote]
Sorry, mut siks alapeukutin, kun tuo putoamisen ehdottaminen ei kuitenkaan käy kaikille. Hyvä että sulla toimi. Jos mä oisin antanut itseni pudota, en usko, että todellakaan olisin saanut enää voimia hakea apua ja terapiaa, joka mut nosti lopulta takaisin jaloilleen.

Jos jää jonnekin omien ajatustensa suohon jumittaa, eikä ole ketään, kelle puhua niin ei siitä välttämättä todellakaan parin kk kuluttua parannuta tuosta vaan.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, kiitos paljon. Haluaisin apua, mutta kynnys pyytää sitä on tosi suuri. Jos menen lääkäriin, ne luultavasti tyrkyttää lääkkeitä, ja niitä mä en ala syömään. Se on varma. Terapiaa mä tarvitsisin...

Enkä ole tottunut puhumaan omista ongelmistani muille. Oon itse aina se kuuntelija... ap

Toivottavasti hait ja sait apua. Miksi et ottaisi lääkkeitä? Alkuun se voi olla tarpeen, että ihan pahin olo menettää huippunsa, aivot saavat levätä. Terapia ei ole taikasana. Se vaatii myös voimaa ja halua tehdä työtä itsen kanssa ja vie aikaa.

Kyllä mielen sairaudestakin voi ja pitää puhua läheisille, puhutaanhan vaikka sydänsairauksistakin. Eikä kertominen tarkoita sitä, että selittäisi kaikki mielen syvyydet muille. Mutta yksin, ilman tukea on vaikea toipua.

Ennen kuin pääsee lääkäriin, niin voi soittaa auttaviin puhelimiin. Niissä voi puhua myös nimettömänä, ei tarvitse hävetä mitään, eikä asiat kulje juoruina eteenpäin.

Toivon sulle ja kaikille teille hyvää elämää, ala- ja ylämäkineen.

Ps olen myös ollut syvässä masennussuossa, mutta selvinnyt. Ja todella kiitollinen myös sairaudesta, se opetti paljon.

Vierailija kirjoitti:

Hae apua masennukseen. Ei tarvitse yksin yrittää sinnitellä!

Apua ei ole, koska kukaan ei tiedä, mitä masennus tieteellisesti on. Yksilö "lääkitään" ja rahat riistetään, sairaaksi leimataan.

Masennus katoaa vuosien mittaan itsestään.

23 vuotias on ihanteellisesti ollut aikuinen jo lähes 10 vuotta. Masentunut ei vieläkään ole, hän vain kypsyy hitaammin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama, ikää vaan melkein 20 vuotta enemmän joten epäonnistumisen lisäksi tuntuu ettei enää ole tulossakaan mitään käänteentekevää.

Viiniä kuluu ja vaaka näyttää koko ajan suurempia lukemia.

Tahtoisin niin elää 'normaalia' elämää mutta en saa mistään kiinni.

Ihan ekaksi korkki kiinni. Siihenkin saa apua.

Tuo ap kirjoitti 2014, joten toivon mukaan on jo selvinnyt masennuksestaan.

Täältäkin voisi löytyä jonkinlaista alku-/lisäapua

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…

Eipä tämä nykyaika helppoa ole. Ei ainakaan jos on lykätty älyllä, herkkyydellä, sielukkuudella sekä hyväntahtoisuudella. Maailmassa jyllää aivan muut voimat ja siltä suojautuminen on vaikeaa. Samanhenkinen seura ja harkittu irtiotto on parasta lääkettä tautia vastaan, mutta oikeiden ihmisten kohtaaminen on aina vähän sattuman kauppaa. Ja kotiinsa murtuneella masentuneella kohtaaminen on elämän iloa hirnuvia huomattavasti haastavampaa. Toki tämä helevetin koronapelleily voisi jo loppua, niin ihmisiä voisi edes teoreettisesti tavata jossain.

Itse olen kroonisesti masentunut, mutta olen oppinut jotenkin elämään sen kanssa. Lääkkeistä ei ole ollut itselle apua ja terapian hyötykin oli varsin maltillinen. Masentuneena elintavat helposti kyykkäävät mielenterveyden rinnalla, joten niihin kannastaa panostaa oikeastaan kaikki. Kun olo hiukan kohenee ja elämää saa rakennetta, niin asiat ovat edes hieman kevyempiä.

Jotain merkitystä ihminen kai tarvitsee ollakseen onnellinen. Itselle tämä on ollut ehkä vaikeinta, eikä tässä vieläkään ole mitään merkitystä millekään. Toisaalta kun olen perehtynyt henkimaailmaan ja shamanismiin, niin olen alkanut saamaan mielekkyyttä ja ymmärtämään merkityksellisyyttä toisin.

Kaikkea hyvää aapeelle ja parempia aikoja tuleviksi. Olet vielä niin nuori että elämä on oikeastaan vasta alkanut. Kannattanee nyt ensimmäisenä heittää muiden odotukset roskiin ja miettiä mitä itse oikeasti haluaisit tässä elämässä tehdä. Sitten vaan alat tekemään.

Vierailija kirjoitti:

Kai sinulla on jotain hoitoa masennukseesi? Jos ei ole, mene lääkärille.

Mutta omasta kokemuksesta tiedän ettei esim. ne lääkkeetkään mitään ihmeitä aina tee, tuollainen olo voi olla niidenkin kanssa. Itselläni lopulta auttoi että annoin periksi ja annoin itseni pudota sinne kuiluun. En enää edes yrittänyt elää ns .normaalia elämää, jätin kaikki ihmissuhteet, kaiken yrittämisen. Ei mennyt kuin muutama kuukausi siitä niin alkoi tulla hetkiä jolloin ahdistusta tai tuskaa ei ollut, ja vähitellen niitä hetkiä alkoi tulla useammin, ja pidempiä. Vuoden päästä olin taas siinä kunnossa että pystyin jatkamaan opintoja.

Kuten kirjoitit täytyy antaa itselleen aikaa parantua. Muutaman kerran olen kamppaillut masennuksen kanssa. Ensimmäisellä kerralla kun tajusin tilanteeni ja hyväksyin, että ajan kanssa helpotta. Minulla oli jo seuraavana aamuna helpompaa, mutta muutaman kuukauden kesti ennen kuin toimintakyky oli palannut normaaliksi.

Seuraava kerta oli helpompi, ei mennyt kuin muutama viikko.

Valitettavasti viime vuonna masennus iski taas, mutten puolen vuoden aikana tajunnut tilaani. Nyt lääkityksellä ja psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juteltuani huomaan joka päivä, tilanteita viime vuodelta kun olisi pitänyt tajuta oma tila.

Suosittelen muuten Marko Annalan Värityskirjaa, sen lukeminen auttoi minua käsittelemään omaa masennustani.