Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
En tunne olevani aikuinen vielä 35-vuotiaanakaan
12.10.2014 |
Olen elänyt traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden erään uskonlahkon vaikutuspiirissä. Tuhoisat seuraukset ovat ulottuneet pitkälle, mm. siskoni teki itsemurhan pari vuotta sitten. Olen elänyt vanhempien kanssa, joille uskonlahko on mennyt lasten edelle, minut potkittiin pois kotoa kun olin 14, koska en enää ollut kunnollinen seurakuntalainen. Äidinrakkauden menetin silloin.
Koko elämä on ollut takkuista taistelua psyyken kanssa. Olen ollut kuin hukassa oleva lapsi pitkälle aikuisuuteen. Olen ollut kaikessa muutaman vuoden jäljessä muita ikäluokkiani. Autokouluun menin vasta 23-vuotiaana, lukiosta ja amiksesta (kaksoistutkinto) valmistuin vasta 26-vuotiaana, yliopiston aloitin vasta 34-vuotiaana.
Mun ongelmani on, että haen jatkuvasti kiintymyssuhdetta johonkin ihmiseen, jotain äidinkorviketta. Kohteena voi olla kuka vain, joka muistuttaa jotenkin vanhempiani. Nuorempana koin ihastumisia vanhempiin naisihmisiin. Olen tunne-elämältäni kuin teini, vajavainen. Lapset olen jo tehnyt rakkauden hakemisen tuloksena, ja yksinhän mä olen lasten kanssa. Miehet olivat kuin vanhempani; epäkypsiä ja ailahtelevaisia. Tässä tilanteessa olen jo hukannut terveen parisuhteen mahdollisuudet. Ensinnäkkään en ole kolmen lapsen äitinä missään kovassa huudossa, toiseksi en enää osaisi ollakaan kenenkään kanssa.
Jatkuva keskeneräisyys ihmisenä vaivaa. Olen raskaan surumielinen tästä elämästä, kaikki kipu on varastoitunut sieluuni.
Onko muilla tällaista "myöhään kehittymisen tunnetta"?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Minäkin olen elänyt rankan lapsuuden riitaisessa alkoholistiperheessä ja saanut "kasvattaa" itse itseni. Jouduin itsenäistymään liian varhain ja kehitys jäi kesken. Olen nyt 42-vuotias ja tunnen vieläkin olevani raakile. Äidinkaipuu on tuttu juttu, olen aina viihtynyt vanhempien naisten seurassa ja haen äitihahmoa. Mulla on ollut onni saada elämääni hyviä miehiä. Ex-miehen kanssa menin yhteen koska hain turvaa. Ero tuli kun en kestänytkään elämää ilman romanttisia tunteita. Mutta välit on edelleen hyvät. Sitten löysin uuden miehen ja rakastuin tosissani. Lapsia olen yrittänyt kasvattaa vaistolla ja onnistunut mielestäni aika hyvin, kun ottaa huomioon että olin lapsena itse niin tuuliajolla. Suurin toiveeni oli lapsena että isä ja äiti eroavat ja minä pääsen sitten lastenkotiin. Haaveilin hyvästä perheestä jossa minua rakastetaan ja olen turvassa. Parisuhde on välillä vaikea koska menneisyyden kummitukset saa mut käyttäytymään välillä tosi huonosti. Mulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja lääkitys on helpottanu elämää kovasti ja myös itse diagnoosi. Elän masennuksen ja hypomanian aallokossa mutta tällä hetkellä olen aika onnellinen. Sekava sepustus niin kuin kirjoittajakin.