Miksi parisuhteesi tuhoutui vauvavuonna?

[quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:32"]

Muuten miehen "isyyden sietämistä" on ihan mahdoton ennakoida. Näin ihan laajalla otannalla ystäväpiirissä havainnoineena. 

[/quote]

Oma mieheni on kyllä suoraan sanonut, ettei sietäisi isyyttä, ja uskon häntä. Hänellä ei muutenkaan riitä kärsivälliyys tilanteisiin, joissa pitää sietää ikäviä tilanteita ilman mitään syytä (mm. ärsyttävien sukulaisten tapaaminen). 

Ei koskaan "vauvavuotta" meille! <3

Up

Kyllä nuo miehet osaavat. Not.
Ap

[quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:59"][quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 21:42"]

Vauvalla oli koliikki, ja oli muutenkin todella haastava. Mies vältteli jatkuvasti vauvanhoitoa, ja juoksi joka viikonloppu baareissa. Lopulta, kuin kirsikkana kakun päällä, häneltä loppuivat työt, hän taisi vähän masentua, ja alkoi pelaamaan netissä. Kaikki yöt han vain pelasi, ja päivät nukkui. Mä hoidin yksin vauvan, kodin, kaiken. Nukuttiin eri huoneissa, koska elämänrytmimme oli niin erilainen. Itkin itseni joka ilta uneen, koska olin vaan niin väsynyt ja onneton. Samaan aikaan mun lähipiirissä oli vielä vakava sairastuminen. Vauva oli ainut valopilkku. Erottiin, kun vauva oli 10kk. Elämäni rakkaus oli muuttunut täysin toiseksi ihmiseksi. Kun mietin, mitä suhteemme oli ennen raskautta, se oli mahtavaa. Rakastimme täysillä. Hän oli mulle se oikea. Olen katunut paljon sitä, että luovutimme. Nykyään lapsemme on isompi, ja huomasin muutenkin kuinka kaikki helpottui vauva-ajan jälkeen. Ex on vieläkin rakas, ja hänen näkemisensä tuo aina lämpimän olon. Hän katui myös eroamme, mutta olimme jo ajautuneet omille teillemme. En silti kadu lastamme pätkääkään, en ole koskaan katunut. Me vaan olisimme tarvinneet apua. Omat kaverini vaan kannustivat eroon, kukaan ei kertonut että kyllä se siitä ekan vuoden jälkeen.

[/quote]

Miksi ette yrittäisi uudelleen?  :-) 
[/quote]

Meidän itseasiassa piti yrittää pari vuotta eron jälkeen, tai siitä oli puhetta silleen epäsuorasti. Lähdin parin viikon matkalle ja siinä ajassa mies olikin löytänyt toisen. Nyt ollaan molemmat parisuhteissa ja mulla jo lapsi toisen kanssa.

Syntyi kaksoset. Nukuimme 2-3tuntia/vrk. Mies vetäytyi vastuusta ja häipyi paikalta "töihin".

Aina ei ole kyse vauvavuoden väsymyksestä. Vauva voi myös tuoda esille suhteessa jo vanhat ongelmat ja suurentaa niitä. Esikoiseni oli todella helppo vauva ja nukkui yötkin hyvin ja jätti yösyömisenkin väliin jo 3kk ikäisenä. Silti päädyimme eroon ennenkuin vauva oli 1-vuotias. 

Meille kävi niin, että vasta vauvan myötä vietettiin enemmän aikaa kotona ja kahdestaan ja huomasimme että ollaan ihan eri aaltopituuksilla. Myös seksi väheni olemattomiin miehen haluttomuuden takia ja tämä olikin mielestäni ehkä suurin syy eroon. Oltiin oltu kolme vuotta yhdessä ennen vauvaa, mutta vietettiin tosi menevää elämää ja oltiin tosi paljon kavereiden kanssa. En ole todellakaan katunut eroa. Olin pienen lapsen kanssa kahdestaan paljon onnellisempi kuin miehen kanssa.

Useamman vuoden jälkeen löysin uuden miehen jonka kanssa homma toimi ihan eri tavalla. Saimme lapsen, joka oli ja on edelleen tosi haastava ja valvottava. Nyt vasta ymmärrän, että jotkut suhteet kariutuvat vauvavuoteen. Meidän suhteemme on kestänyt aika hyvin vaikka pinna on ollut molemmilla tosi kireänä. Eli aina ei voi syyttää vauvaa. Hyvä suhde kestää mitä vaan, huono suhde ei kestä pieniäkään vastoinkäymisiä.

Olin vuoden niin väsynyt että nukuin pystyyn, itkin , kärsin unettomuudesta kun vauva nukkui, laihduin 20kg. Mies ei tajunnut vaan sen mielestä oli vain suloista kun vauva esim söi rintaa (3h putkeen iltaisin, 2h päivisin puolen tunnin välein, muuten itki ja rauhoittui vain sylissä, ei nukkunut kuin öisin). Mies ei siis auttanut tarpeeksi, ei ymmärtänyt kotiin eristäytymisen psyykkistä raskautta (maaseudulla ilman autoa), ei ymmärtänyt kun olin fyysisesti kipeä vielä 6kk synnytyksestä. Tiuski vain "pistä itses kuntoon". Siinä kuoli rakkaus, usko, toivo, seksuaalisuus, koko parisuhde. Masennuin ja yritin itsaria. Sitten mies heräs, mut lähinnä itki itseään säälistä kun ei osannut auttaa. Suhde ei ikinä parantunut, erosimme kuitenkin vasta vuosien päästä, onneksi viimeinkin.

Eka vauvavuosi vielä kesken, lapsemme on 9 kk vanha. On ollut tosi rankkaa kun hormonit sekoittaa päätä ja miehellä reissutyö. Seksiäkin ekaan 7 kk oli todella harvoin (kerran kahdessa kuukaudessa). Nyt on alkanut helpottaa kun lapsi kasvanut ja mekin totuttu vanhemmuuteen. Meillä on alusta saakka ollut todella helppo lapsi, tyytyväinen ja terve. Ero kävi siitä huolimatta usein mielessä mutta ei tulisi mieleenkään luovuttaa ekan vauvavuoden aikana kun se on melkein kaikille pareille vaikea.

[quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:35"]

Olemme yhdessä edelleen 10 vuotta myöhemmin, mutta parisuhteesta katosi vauvavuonna minun uskoni siihen, että toiseen voi luottaa ja tässä puhalletaan yhteen hiileen. Oli karmeaa olla äärettömän väsynyt, kun toinen ei yhtään auttanut vauvan hoidossa vaan avoimesti halveksui heikkouttani äitinä ja keskittyi pelaamaan konsolilla kaiken sen ajan, mitä työltä jäi. Kun sain vauvan nukkumaan ja haaveilin hetken hengähdyksestä, mies herätti vauvan puolitarkoituksellisesti. Ja koko ajan kyttäsi tekemisiäni ja tuli huutamaan raivopäänä, jos vauva vähänkin itki, koska oli varma että vähintään pahoinpitelen. Itse taas jos joutui hetken hoitamaan vauvaa, toimi niin kovakouraisesti etten voinut kuin itkeä vierellä ja toivoa että saisin jotenkin nyyttini pelastettua isänsä käsistä. Vauvavuoden jälkeen tässä on vain oltu. Opin sen, että apua ei saa pyytää, yksin on pärjättävä, minun terveydelläni tai hyvinvoinnillani ei ole väliä, olen heikko ihminen, äiti ei saa olla seksuaalinen olento ja äidin on oltava lastensa kanssa 24/7/365.

[/quote]

Marttyyri. Miksi et pelastanut itseäsi? 

[quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:25"][quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:15"][quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:12"]

[quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 20:24"]Silmäni aukesivat. Mies ei teoillaan osoittanut muuta kuin loputonta itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä. Puhua osasi hienosti. Erosimme. [/quote] Kermaperseprinsessa tilittää. Kumma miten vika on aina miehessä. Mitä teit itse väärin? En mitään ei ole vastaus, jokaisessa on huonoja puolia. Eniten yleensä kermaperseprinsessoissa, jotka vastuun ottamisen sijaan syyttelevät muita.

[/quote]

Siis se vanhempi, joka kantaa kaiken vastuun on kermaperseprinsessa ja viikonloput baareissa keikkuva lasta hoitamaton mies on unelmien prinssi?
[/quote]
En sanonut niin, mutta mitä pahaa sinä teit? Muistitko meikata ja laittautua miestäsi varten ollenkaan? Olisiko siksi lähtenyt baariin, kun kotona ei saanut ansaitsemaansa huomiota? Kyllä saa varsinainen kermaperse olla, jos pitää itseään täydellisenä. Mutta ole rauhassa, todellisuus on varmaan helpompi kestää, kun uskoo satuihin. Toivottavasti lapsesi elämässä on myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat henkisesti täysissä voimissa ja opettavat edes lapsen kantamaan vastuun omista teoistaan. Ihmetyttää, miten joku tekee lapsia omasta mielestään kamalan miehen kanssa, täyspäinen juoksisi ja lujaa ennen raskaaksi hankkiutumista. Sympatiapisteet zero.
[/quote] Taas lassukan fiksu ja älykäs mielipide.

[quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 23:38"][quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 23:23"]

[quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:45"]

[quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:35"][quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:25"][quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:15"][quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 22:12"] [quote author="Vierailija" time="11.10.2014 klo 20:24"]Silmäni aukesivat. Mies ei teoillaan osoittanut muuta kuin loputonta itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä. Puhua osasi hienosti. Erosimme. [/quote] Kermaperseprinsessa tilittää. Kumma miten vika on aina miehessä. Mitä teit itse väärin? En mitään ei ole vastaus, jokaisessa on huonoja puolia. Eniten yleensä kermaperseprinsessoissa, jotka vastuun ottamisen sijaan syyttelevät muita. [/quote] Siis se vanhempi, joka kantaa kaiken vastuun on kermaperseprinsessa ja viikonloput baareissa keikkuva lasta hoitamaton mies on unelmien prinssi? [/quote] En sanonut niin, mutta mitä pahaa sinä teit? Muistitko meikata ja laittautua miestäsi varten ollenkaan? Olisiko siksi lähtenyt baariin, kun kotona ei saanut ansaitsemaansa huomiota? Kyllä saa varsinainen kermaperse olla, jos pitää itseään täydellisenä. Mutta ole rauhassa, todellisuus on varmaan helpompi kestää, kun uskoo satuihin. Toivottavasti lapsesi elämässä on myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat henkisesti täysissä voimissa ja opettavat edes lapsen kantamaan vastuun omista teoistaan. Ihmetyttää, miten joku tekee lapsia omasta mielestään kamalan miehen kanssa, täyspäinen juoksisi ja lujaa ennen raskaaksi hankkiutumista. Sympatiapisteet zero. [/quote] En ole tuo "kermaperseprinsessa" mutta ihan pakko kysyä. Mikä sun ongelma on? [/quote] En kykene sietämään epäoikeudenmukaisuutta. Käy sääliksi miesparkaa joka ei pääse puolustautumaan. Täällä onneksi kermaperse ei uskalla mainita nimeä, mutta voin kuvitella miten pahaa hän saa aikaan oikeassa elämässä levittäessään yksipuolista totuuttaan.

[/quote]

Höpöhöpö. Sä olet se karvalompakkopyhävulvanaisetonloisia-kimittäjä, joka ei muuta osaa huutaa kuin naisviha naisviha. Päätät jo ennen mitään keskustelua, mitä mieltä olet keskustelukumppanista. Nyt esimerkiksi näit, että "kermaperseprinsessa" olikin se vastuunkantaja, niin et kykene mitenkään sitä myöntämään vaan jankkaat ja vingut vastaan. Mies on uhri, miksi et nainen ollut vielä enemmän parempi, miksi et yrittänyt enemmän. Uliuliuli. Mies ei voi koskaan olla huono uliuliuli.

[/quote]

Se tunne kun yksi yläpeukku ei riitä
[/quote] Samat sanat.

[quote author="Vierailija" time="12.10.2014 klo 02:28"]Ei koskaan "vauvavuotta" meille! <3
[/quote]

Nää velojen huutelut on kyllä niin idioottimaisia. Mullakaan ei ole vielä lapsia, mutta haluan yhden tai kaksi lasta. Olen lukenut av:lta suunnilleen kaikki pelotteluketjut, mutta olen silti täysin varma, että oman lapsen kasvattaminen antaa enemmän kuin ottaa. Lasten kanssa on varmasti rankkaa, mutta valitsen silti ne kaikki huonot puolet ja riskit ennemmin kuin lapsettomuuden.

Meilläkin edelleen menee hyvin vaikka kaksi lasta reilu vuoden ikäerolla ja ei ole aina helppoa ollut. Tavallaan siis kaksi vauvavuotta putkeen. Heti ekat kuukaudet ovat olleet sellaista sopeutumista että riitojakin on ollut enempi mutta olemme kuitenkin päässeet aina yli siitä vaiheesta ja yhteisymmärrykseen. Sama homma oli heti seurustelun alussa kun muutimme yhteen, meillä ei muuten ole juurikaan tapana riidellä. Kaikesta huolimatta parisuhde on pitänyt ja seksi pysynyt tärkeänä osana, aina ollaan useamman kerran viikossa löydetty aikaa siihen läpi koliikkien ja muiden.

Ja puhuminen on myös tärkeää, pitää pystyä sopimaan ja tekemään kompromisseja eikä vaan kerätä vihaa sitä puolisoaan kohtaan kunnes lopulta räjähtää. Toista ei saa pitää itsestäänselvyytenä ja huomioimisen täytyy olla molemminpuolista. Kaikilta se ei ikävä kyllä onnistu ja on sattunut väärä kumppani. Ja toisaalta ihmiset usein löytävät ihan uusia puolia itsestään kun saavat lapsia, aina se ei tuo esiin niitä positiivisia asioita. :/

2

N

Kävi huono tuuri, ei siinä muuta.

Mies alkoi väkivaltaiseksi. Lisäksi hänen luonteestaan paljastui muitakin sellaisia piirteitä, etten olisi voinut enää jatkaa. Joku sanoi täällä, että mies suhtautui vauvan itkuun kuin vauva vittuilisi itkulla. Jotain tällaista oli meilläkin. Aloin pelätä, en luottanut enää mieheen vauvan hoitajana ja se taas oli kaikin tavoin täydellinen turn-off.

Täällä ihmeteltiin, miten yksinhuoltajat voivat jaksaa vauvan kanssa, mutta sanotaanko näin, että se on huomattavasti yksinkertaisempaa ja ihanampaa kaksin vauvan kanssa kuin jatkuva riitely miehen kanssa ja miten paljon se vie energiaa ja on myös pois vauvalta. Kun on mahdollisuus nukkua, voi nukkua, sen sijaan että olisi selvitettävä riitoja miehen kanssa tai "hoidettava parisuhdetta".

Meidän suhde ei ole tuhoutunut, mutta en yhtään ihmettele, että ekana vauvavuotena niin moni eroaa. Meidän suhde oli ennen vauvaa todella hyvä, puhuttiin kaikesta, oltiin onnellisia, tehtiin kaikkea kivaa yhdessä, seksiä oli, samoin läheisyyttä, riideltiin tosi harvoin ja tuntui, että olen löytänyt elämäni miehen. Mentiin naimisiinkin, kun oltiin niin rakastuneita. Odotusaika meni myös hyvin. Sitten tuli vauva taloon ja elämä muuttui. Riideltiin joka asiasta, huudelttiin, pidettiin mykkäkoulua, arvosteltiin toinen toisiaan, seksi harveni ja koko suhde muuttui ihan totaalisesti. Hormoonihuuruissa itkeskelin ja ajattelin, miten olenkaan pilannut elämäni ja mennyt tuon hirviön kanssa naimisiin. Mies myös huusi, ettei kestä minua ja olen muuttunut maailman kamalimmaksi ihmiseksi. Nämä riidat johtuivat meillä yksinkertaisesti väsymyksestä ja siitä, että lapsiperheen elämä oli paljon rankempaa. Ensimmäisen vuoden jälkeen tilanne rauhoittui. Lapsi alkoi nukkumaan kokonaisia öitä ja meidän suhde alkoi palautua entisellensä. Vieläkin ihmetellään, miten yksihuoltajat ja muut pärjäävät yksinään pienen vauvan kanssa. Meitä oli kaksi ja vauvavuosi oli todella rankka, vaikka molemmat osallistuimme lapsen hoitoon ja olimme muka niin valmistautuneita.

Ei mitenkään, mutta odotusaika oli yhtä helvettiä ja riitaa. Kaukana oli auvoida yhdessäolo ja rauhassa vauvan odottaminen, helvetit ja perkeleet lensi samalla kun lenteli tavarat. Kun vauva syntyi, kaikki rauhoittui ja elämä oli hyvää, rauhallista ja oikeasti onnellista.