Oletteko onnistuneet tarjoamaan äidillenne sen elämänsisällön mitä hän halusi teillä?

Itselleni ei mutta pitäisi kai olla tyytyväinen että hän pääsi tuuppaamaan vankkureita ja pukemaan söpöjä vaatteita.

En ole. Olen aikuinen ja äitini edelleen elää kauttani, eli moittii tekemisiäni. Minun pitäisi elää niin kuin hän ajattelee, että minun elämäni kuuluisi menevän.

H elvetin raskasta.

Suurin syntini on tienkin se, etten ole lisääntynyt ja hän ei saa olla siis mummo.

En. Äiti joskus sanoikin että kaikki te (sisarukseni+minä) olette tuottaneet minulle jonkinlaisen pettymyksen.

Tosin sanoi myös joskus myöhemmin että me ollaan parasta mitä hän on elämässään saanut aikaan.

Ja kun oltiin lapsia/nuoria niin sanoi että ei odota mitään muuta niin paljon kuin että me muutetaan pois kotoa.

Melko ristiriitaista on siis ollut.

Ei äitini halunnut minulla mitään elämänsisältöä. Olen vahinkolapsi.

Luulen niin. 8 keskenmenon jälkeen olin vanhempieni ainokainen. Rakastettu lapsi, ehkä vähän vilkkaampi kuin toivoivat, aiheutin varmasti muutaman harmaan hiuksen.

Lapsirakkaina ihmisinä olivat onnellisia kun ehtivät saamaan 3 lapsenlasta. Äitini kuoli kun nuorin näistä oli 4v ja isä kun nuorin oli 20v. Kuopusta eivät koskaan saaneet nähdä.

Suurin suruni on se ettei äitii koskaan saanut tavata nykyistä miestäni eivätkä kumpikaan ehtineet näkemään kuinka pääsimme taloudellisesti mukavaan tasapainoon. Nyt olisi ollut varaa helpottaa heidänkin elämää, tarjota matkoja jne

Ja ennenkaikkea heille olisi tyydytystä tuottanut nähdä lastemme kouluttautuminen ja työllistyminen sekä reilu harppaus elintasossa taas meistäkin eteenpäin.

En. En ole koskaan tarpeeksi hyvä. Liian laiha, liian lihava, liian sitä liian tätä. En osaa ottaa asioista vastuuta, jos hommat kusee ilman omaa syytäni (toki, on ollut tilanteita jolloin en ole oikeasti ottanut vastuuta kun olisi kuulunut), hän taas ei tunnista itseään niistä kerroista kun on solvannut, alistanut ja kaltoinkohdellut minua. Ei ole koskaan sellaista tapahtunut. Ja minä olen vain hankala. Enkä kelpaa koskaan vaikka taipuisin miten.

Äitini ei varmaan edellyttänyt, että minä (tai sisarukseni) tarjoaisimme hänelle sen elämänsisällön. Hänellä on aina ollut kaikenlaista puuhaa, on aktiivinen yhä. Mutta luulen, että olemme joka tapauksessa tuoneet hänen elämäänsä tarkoitusta paljonkin, ainakin hän itse aina sanoo, että elämä "alkoi" siitä, kun sai lapsia. Olen itse samaa mieltä, minunkin elämäni jollain lailla alkoi kun sain lapsia. Kaikilla sisaruksillani on isot perheet, jotka myös ovat tuoneet paljonkin sisältöä äitini elämään. Mutta ei kai kukaan lapsia sen takia teekään, että "edellyttäisi" niiden tuovan sen sisällön elämään. Kuulostaa vähän epäterveeltä.

Mitä tässä ajetaan takaa? Että meidän pitäisi toivoa, että emme olisi syntyneet, ja syyttää äitejämme?

En. Äitini ei halunnut lapsia joten pilasin hänen elämänsä ja tämä on tehty minulle erittäin selväksi.

Aidosti halusi joskus, panna, lapsi alulle.

Ei äitini hankkinut minun avullani mitään ”elämän sisältöä”, hänen henkilökohtaisen elämänsä sisältö on aina ollut muuta ja lapset lähinnä mauste.

Aina löytyy jotain valittamista ja mankumista, yrittää rajoittaa vielä aikuisenkin lapsen elämää itselleen sopivammaksi.

Äidilläni oli vain yksi toive lapsesta. Pippeli. Millään ei ollut mitään väliö, kunhan vaan lapsella olisi pippeli. Noh, minulla ei olllut eikä isosiskollanikaan, joten emme todellakaan täyttäneet odotuksia. Siitä saa kuulla vieläkin, toistuvasti ja sai kuulla lapsuudessa joka päivä. Yritin kyllä olla poika, mutta eihän se nyt tietenkän onnistunut.

Sittemmin minun olisi pitänyt ottaa rooli poikien teiniäitinä, joka elämää hän olisi todennäköisesti hallinut. Noh, ei tullut lapsia mulle nuorena, olin niin friikkikin etten koskaan edes seurustellut. Olin taas vääränlainen. Kalkkiviivoilla sain sitten tyttären minäkin, joten väärin meni sekin kun en hänelle tehnyt pippelillistä.

Epic failure.

En onnistunut.