Sinä perheellinen mies! Osaisitko auttaa suhdeongelmassani?

Kotona on kurja tilanne josta haluaisin (ja olen puhunutkin) puhua kihlatulleni (mies), mutta olen kokenut tulokset laihoiksi. En tiedä enää viedäkö tilannetta loppuratkaisuunsa, miten se tehdä, auttaako puhuminen mitään tai miten edetä. Ehkä teillä vauvapalstan perheellisillä miehillä voisi olla ehdotuksia asian suhteen?

Me ollaan tosi erilaisia mieheni kanssa. Rakkautta on molemmin puolin, mutta me ei oikein löydetä yhteistä säveltä. Suhde on aina ollut enemmän ja vähemmän tällainen. Minä en ilmeisesti osaa vastata avokkini tarpeisiin eikä hän minun. Ja lopputulos on sellainen, että olen tosi yksinäinen, pikkuhiljaa katkeroitumassa ja ennenkaikkea kateellinen siellä missä kohtaan toisiaan hellästi ja rakkaina pitäviä puolisoita. Tunnen jääväni kaikesta paitsi.

Miehelle kun yritän asiasta puhua, ainoa mihin hän kykenee on lause: niin sinäkin. Eli vastuu omista virheistään siirretään heti minulle, mutta siltikään ei olla valmiita puhumaan/erittelemään virheitäni. Voisin vaikka maailman tappiin käydä läpi keskustelun omista virheistäni jos se avaisi oven keskustelussa myös sille, että hän ottaisi vastuuta ja kuuntelisi mitä mietin hänen osuudestaan. Kommunikointimme on muutenkin hyvin haastavaa. Hän ottaa pienimmänkin äänen korotuksen/kiristymisen huutamisena ja yhteistyö loppuu siihen. Kuitenkin, jos asiasta ohimennen viattomasti puhun, siihen ei tartuta, sitä ei kuulla tai sitä ei pidetä tärkeänä koska en nosta siitä metakkaa. Mä en saa m-i-n-k-ä-ä-n-l-a-i-s-t-a yhteyttä. Kaikki mitä tarvitsisin on hänen mielestään vain hänen alentamista ja syyttämistä vaikka teen ihan samat asiat.

Suurin suruni on ehkä nyt tuo kateus toisten pariskuntien onnesta. Se ei ole pahaa kateutta vaan tekee minut vain äärimmäisen surulliseksi ja yksinäiseksi ja koen että menetän paljon asioita. Rakastava katse puolisoon, lempeä naljailu, ystävällinen kosketus tai vaikka vaan halaus kun tullaan seurueeseen on kaikki iloisuuteni säilyttämisen kannalta haastavia pariskuntaeleitä. Olisi minustakin kiva, että mieheni vaikka taputtaisi minua reidelle jotakin sanoessaan tai kiusoittelisi minua. Äh, nyt alkaa itkettää, pirrrhana...

Kuten näette. Pienet on murheeni sairastumisien rinnalla, mutta parisuhteeni on vaakalaudalla. En tiedä miten puhua tästä miehen agressiivisen ärsyyntymisen takia ja kuitenkin tiedän, että suhteemme lähenee loppua kun tämä jatkuu.

Mies on aina ollut tosi itsenäinen, jo teini-iässä oli oman tiensä kuljeskelija, reppureissasi yksinään. Hän ei ole tuntunut koskaan tarvitsevan ketään. Iltaisin hän viihtyy liikaakin omassa työhuoneessa tehden harrastuksiaan (sähköjuttuja) tau työjuttuja tai muuten netissä opiskellen/pyörien. Minun kanssani ei kuulemma viihdy koska katson vain televisiota tai rämppään puhelinta. Se on kyllä totta, mutta teen sitä yksinäisyyttäni, ja televisio on aina auki lähinnä siksi että saisin tuntemuksen muiden ihmisten läsnäolosta. Mies ei ole millään lailla agressiivinen minua kohtaan. Ei lyö, ihan halaakin päivittäin ja hieroo selkää, mutta yhteinen kontakti päivässä jää ehkä 0,5-1h. Kertoo minulla elämästään vain työ tai harrastusjuttuja. Ei puhu koskaan tunteistaan tai parisuhteestamme tai sen tulevaisuudesta. Ja valittaa minulle etten kerro omasta elämästäni (saattaa esim. kuulla jotain mitä kerron siskolleni ja rekisteröi silloin etten jaa kaikkea hänelle) tai puhu yhteiskunnallisista jutuista. Joo en puhu, kun koko ajan mielessäni esillä kiusaa vain ykkösenä oman parisuhteen tila ja epätyytyväisyys ja sen rinnalla valitettavasti Ebolakin kalpenee. Hän on myös aikamoinen nalkuttaja. Minä nalkutan siitä, etten koe saavani apua huushollin siistinä pysymisessä ja hän nalkuttaa siitä että laitan kynttilöitä palamaan, musa on hivenen liian kovalla tai ylipäätään päällä tai niinkuin tänäaamuna: paistoin aamiaiseksi itselleni kananlihaa ja se paloi hiukan kiinni. Palaneen käry aamutuimaan näytti olevan hiukan liikaa...

Mitä tämä on? Kannattaako tässä enää edes yrittää korjailla tilannetta vai oliko tää satu tässä? Rakastaakohan hän edes minua vaan on vain tottumuksen takia yhdessä yms... kaikki nämä kysmykset ovat auki ja niihin ei löydy vastausta. Miehellä se on, mutta kun ei puhu, ei yritä, ei lupaa. Hänen elämänsä on "hyvää" kun kukaan ei vaadi siivoamaan tai pitelemään kädestä, kun saa mennä ja harrastaa ja kun ei tartte ajatella ja keskustella mitään syvempiä. Valitettavasti tällainen pinnallinen yhteys ei riitä minulle vaan tekee minut suorastaan sairaaksi. Olen yksinäisempi kuin voisin edes yksin olla.