Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa nuorelle, voiko tuhoisista virheistään elämässään vielä nousta ylös?
02.09.2021 |
Kirjoitan tätä aika ahdistuineiden tuntemuksien johtamana. Yritän saada kokonaisuudesta lyhyehkön kirjoituksen.
Tällä hetkellä elän yksiössä, kaupungissa jossa en juuri tunne ketään ja raha-asiani ovat kuralla siihen nähden miten ne voisivat olla, jos en olisi töppäillyt. Olen jättänyt taakseni lähes kaiken.
Olen luonut tämän hetkisen tilanteen aivan itse.
Elämääni on hallinnut alkoholi, väkivaltaiset tai muuten huonot suhteet, uupumukset ja tietynlainen rajattomuus.
Jos en olisi aloittanut varhaisteininä alkoholin käyttöä niin olisin säästynyt lukuisilta ongelmilta.
Voisin olla nyt siinä unelmatyössäni, jossa olinkin ja menestyin mutta paloin loppuun mm. alkoholin ja liiallisen työnteon vuoksi. Sekä näiden suhteiden. No se oli kokonaisuus.
En vain käsitä miksi olen tehnyt elämästäni tällaista ja mitä minulle tapahtui ja miksi kaikki jatkui niin kauan. Nuorena vain ajauduin todella väärille poluille ja 15 vuotta myöhemmin olen tässä vajaa 30-vuotiaana avannut silmäni kunnolla ja kaiken tuhlannut.
Taustasta sen verran, että alkoholisoituneet vanhempani eivät osanneet tukea eikä auttaa, perheessä oli myös muita vakavia ongelmia.
Oikeastaan koko elämä on pyörinyt suurien ongelmien ympärillä, joita ei ole osattu käsitellä.
Olen luonteeltani ihan kiltti ja empaattinen ihminen aina ollut tai ennen liiankin miellyttäjäpersoona. Nykyään olen kovettunut ja sen myötä tahdon olla koko ajan enemmän yksin. Olen jo liikaa uhrannut elämääni typeryyksiin ja mennyt kuin päätön kana.
Nykyään alkoholi ei maistu, ei ihmissuhteet eikä oikein elämäkään tietenkään tällä hetkellä.
Olen vain käsittänyt, että olen tuhonnut ja itseaiheuttanut nykyisen statukseni. Se suututtaa ja yritän olla miettimättä sitä toisaalta liikaa.
Ulkoapäin olen ihan pärjäävä, opiskelen uutta alaa ja olen melko sosiaalinen ja ihan nätti nuori nainen. Olen vain kolhiintunut.
Nyt kun kaikki on tavallaan nollattu ja olen tässä tilanteessa niin minulla on vain vaihtoehtona parempi tulevaisuus. Se pelottaa..
Myöhään itken yöhön useat illat, tunnen tuskaa ja fyysistä kipua siitä pahoinvoinnista ja haudon erilaisia ajatuksia sekä nukahtaessani näen painajaisia.
Päivät yritän tehdä jotain tulevaisuuden eteen ja parantelen itseäni. Yritän saada kiinni siitä kuka olen enkä juokse enää pakoon milloin mihinkin asiaan.
Pakotan itseni nyt jäämään paikoilleni ja rauhoittumaan, päivä kerrallaan.
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin lähes 40 kun olin tilanteessasi. Piti valita, joko annan tämän tuhota minut tai nousen tästä. Päätin nousta. Kirjoitin ylös ensimmäisen vuoden tavoitteeni ja suoritin ne ja monta muuta sen päälle. Se vuosi oli elämäni ihmeellisin ja paras vuosi. Sen jälkeen olen kirjoittanut aina lyhyen ja pitkän ajan tavoitteeni ylös ja teen kaikkeni että pääsen niihin. Elämä on nyt hyvää ja menee omalla painollaan. Kaikki vaatii sen että tarttuu toimeen ja tekee elämää parantavia valintoja. Jos elämän sössimiseen meni vuosia niin saman vie korjaaminenkin. Ei ole pikaratkaisuja kun rakentaa kokonaan uutta ihmistä ja persoonaa kuka haluaa olla.
Kiitos kun jaksoit kirjoittaa omasta selviytymisestä. Olet oikeassa.
Olen pari vuotta aikaisemmin ottanut suuriakin edistysaskelia ja ollut onnellinen ja tyytyväinen nimenomaan itseeni. Ihan todenteolla uskoin silloin vakaasti, että nyt minä olen saanut oman elämäni jossain määrin hallintaan. Se oli uskomatonta aikaa kun aloin pääsemään jotenkin juuriini kiinni, aloin tuntemaan itseäni hiljalleen.
Se onnellisuus oli kuitenkin itsepetosta siinä määrin, että vaikka aloin rakastamaan itseäni niin kuin kuuluukin, niin silti joskus palkitsin rankkoja työpäiviä muutamalla oluella. Se ei ole paljoa mutta se piti kiinni siitä mistä halusin oikeasti eroon. En ollut vielä ymmärtänyt täysin omia mallejani ja harhaan johtavia askelmia.
Tuo aika vei minut vielä kerran alkoholisoituneen väkivaltaisen miehen matkaan(en tietenkään tiennyt sitä heti mutta en nyt kerro tarinaa).
Uskon, että tämä oli viimeinen opetus minulle alkoholin käytöstä sekä oman itsensä hylkäämisestä, että myös intuitionsa kuulematta jättämisestä.
Menetin siinä rykäyksellä hyvin paljon ja viimeisimmät vuoteni olivat tässä taannoin yhtä helvettiä.Olen selvinnyt nyt tuosta tavallaan jaloilleni ja minulla on oma elämäni. Olen turvassa ja yksin mutta kyllä tästä toivutaan pitkään.
Enää en missään nimessä enää jaksa mitään turhaa rumbaa näiden asioiden tiimoilta mitä olen harrastanut jo nuoresta. Olen saanut tarpeekseni.
Tiedän, että itse on tehtävä työ, on mentävä eteenpäin ja on aika löytää itsensä näiden kokemusten alta.
Tuossa jotenkin sielullisesti taannuin muutamassa vuodessa ja kadotin jotain oleellista, minusta tuli kuori.
Siksi tämä vaihe on nyt tärkeä, minun on otettava oma elämäni haltuun ja kuunneltava itseäni koska olen ollut kyllä usein oikeassa mutta en ole vain ymmärtänyt luottaa omaan vaistooni.
AP
Tekstistäsi saa kuvan ihmisestä, joka osaa todella hyvin analysoida asioita. Isoin ongelmasi minun silmissäni onkin tuo surumielisyys ja katumus, jota tunnet. Kun sinulle tulee ikää lisää ja näet lapsuuden ja erityisesti nuoruusajan itsesi vähän kauempaa, pystyt tuntemaan ihan erilaista myötätuntoa ja lämpöä sitä kaaoksen keskellä elävää nuorta kohtaan. Silloin ymmärrät (vielä) paremmin omia reaktioitasi ja käytöstäsi. Silloin on myös helpompi hyväksyä ne tapahtumat ja teot osaksi sinun omaa elämänpolkuasi.
Terapian sijasta (en ole kovin terapiamyönteinen ihminen) ehdottaisin jotain sellaista toimintaa, jossa tapaat muita ihmisiä jonkun yhteisen kiinnostuksen kohteen merkeissä, vaikka jalkapallo, kalligrafia, bridge, mitä näitä nyt on :) Silloin voit olla toisten seurassa ja tehdä jotain hauskaa ilman, että pitää kertailla menneisyyttä ja avautua koko ajan. Tosin tiedän, että jotkut ihmiset tuntevat hyötyvänsä terapiasta, eli teet tietenkin niinkuin itse parhaaksi näet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sivukysymys: onko teillä suvussa ADHD/ADD -tyyppistä piirrettä? Kun luin tuota kuvaustasi loppuunpalamisesta ja päihteistä jo nuorella iällä sekä viittauksestasi perheen moniin ongelmiin, niin tuli vain mieleen. Traumojen lisäksi voi olla myös muuta joka aiheuttaa haasteita.
T. Aikuisena ADHD-dg:n saanut, nuorena burnoutin ja runsaan päihteidenkäytön kokenut, nykyään kaksi korkeakoulututkintoa suorittanut akateeminen nainen
Useasti olen miettinyt ADD:ta.
Minulla on siis muutenkin keskittymisen kanssa ongelmia, kuten myös muistin ja hahmottamisen kanssa. Aloitan usein monenlaisia projekteja, kyllästyn nopeasti ja hyppään seuraavaan. Olen ollut todella levoton siinäkin mielessä, että muutan jatkuvasti, no vähintään pari kertaa vuodessa ja töissäkin tarvitsen paljon vaihtelua ja uusia asioita. Nuo kuitenkin ovat saaneet myös uupumaan ja itsesyytökset ovat mittavia kun tuntuu, etten opi mitään ja koko ajan olen ollut tuuliajolla. No toisaalta, ihmekös en opi kunnolla kun aina tarvitsen vaihtelua kun olen päässyt rutiineihin kiinni. Ehkä kuitenkin ennemminkin pelkään jämähtämistä paikoilleen..
En tiedä onko tämä jotain psyykkistä ja traumojen aiheuttamaa vai olisiko kyseessä ihan diagnosoitava sairaus.
Ajattelin, että jos joskus pääsen terapiaan niin yrittäisin ottaa puheeksi tämän. Muutenhan olen ulkoapäin aika rauhallinen mutta sisäisesti levoton. Ulkoapäin näytän sitten kuitenkin lähinnä hajamieliselrä ja joskus hermostuneelta paineiden alla.
AP
Voit vielä muuttaa elämäsi suuntaa ja osin olet niin jo tehnytkin. Olen 40 ja takana on liiallista alkoholinkäyttöä, huonoja parisuhteita (alkoa, huumeita, väkivaltaa, tunnekylmyyttä), valtavia tavoitteita ja burn outeja. Ollut myös ihan hyviä kokemuksia ja olen valmistunut opinnoistani ja hyvässä asemassa työelämässä. Noin 35 v olin aika pohjalla viimeisen kerran ja siitä lopulta punnersin lähes päihteettömään elämään ja sain lopulta perheen ja hyvän miehen. Yritin 30 v edellisen kerran, mutta viina vei ja kateellinen alkkismies sitten vielä koitti kampittaa kaikissa pyrkimyksissä eteenpäin.
En ole lukenut ketjua mutta missä on se tuhoisa virhe? Itsehän ostin hometalon ja pahensin vielä ongelmaa omilla toimilla. Se on oikeasti tuhoisa virhe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin lähes 40 kun olin tilanteessasi. Piti valita, joko annan tämän tuhota minut tai nousen tästä. Päätin nousta. Kirjoitin ylös ensimmäisen vuoden tavoitteeni ja suoritin ne ja monta muuta sen päälle. Se vuosi oli elämäni ihmeellisin ja paras vuosi. Sen jälkeen olen kirjoittanut aina lyhyen ja pitkän ajan tavoitteeni ylös ja teen kaikkeni että pääsen niihin. Elämä on nyt hyvää ja menee omalla painollaan. Kaikki vaatii sen että tarttuu toimeen ja tekee elämää parantavia valintoja. Jos elämän sössimiseen meni vuosia niin saman vie korjaaminenkin. Ei ole pikaratkaisuja kun rakentaa kokonaan uutta ihmistä ja persoonaa kuka haluaa olla.
Kiitos kun jaksoit kirjoittaa omasta selviytymisestä. Olet oikeassa.
Olen pari vuotta aikaisemmin ottanut suuriakin edistysaskelia ja ollut onnellinen ja tyytyväinen nimenomaan itseeni. Ihan todenteolla uskoin silloin vakaasti, että nyt minä olen saanut oman elämäni jossain määrin hallintaan. Se oli uskomatonta aikaa kun aloin pääsemään jotenkin juuriini kiinni, aloin tuntemaan itseäni hiljalleen.
Se onnellisuus oli kuitenkin itsepetosta siinä määrin, että vaikka aloin rakastamaan itseäni niin kuin kuuluukin, niin silti joskus palkitsin rankkoja työpäiviä muutamalla oluella. Se ei ole paljoa mutta se piti kiinni siitä mistä halusin oikeasti eroon. En ollut vielä ymmärtänyt täysin omia mallejani ja harhaan johtavia askelmia.
Tuo aika vei minut vielä kerran alkoholisoituneen väkivaltaisen miehen matkaan(en tietenkään tiennyt sitä heti mutta en nyt kerro tarinaa).
Uskon, että tämä oli viimeinen opetus minulle alkoholin käytöstä sekä oman itsensä hylkäämisestä, että myös intuitionsa kuulematta jättämisestä.
Menetin siinä rykäyksellä hyvin paljon ja viimeisimmät vuoteni olivat tässä taannoin yhtä helvettiä.Olen selvinnyt nyt tuosta tavallaan jaloilleni ja minulla on oma elämäni. Olen turvassa ja yksin mutta kyllä tästä toivutaan pitkään.
Enää en missään nimessä enää jaksa mitään turhaa rumbaa näiden asioiden tiimoilta mitä olen harrastanut jo nuoresta. Olen saanut tarpeekseni.
Tiedän, että itse on tehtävä työ, on mentävä eteenpäin ja on aika löytää itsensä näiden kokemusten alta.
Tuossa jotenkin sielullisesti taannuin muutamassa vuodessa ja kadotin jotain oleellista, minusta tuli kuori.
Siksi tämä vaihe on nyt tärkeä, minun on otettava oma elämäni haltuun ja kuunneltava itseäni koska olen ollut kyllä usein oikeassa mutta en ole vain ymmärtänyt luottaa omaan vaistooni.
APTekstistäsi saa kuvan ihmisestä, joka osaa todella hyvin analysoida asioita. Isoin ongelmasi minun silmissäni onkin tuo surumielisyys ja katumus, jota tunnet. Kun sinulle tulee ikää lisää ja näet lapsuuden ja erityisesti nuoruusajan itsesi vähän kauempaa, pystyt tuntemaan ihan erilaista myötätuntoa ja lämpöä sitä kaaoksen keskellä elävää nuorta kohtaan. Silloin ymmärrät (vielä) paremmin omia reaktioitasi ja käytöstäsi. Silloin on myös helpompi hyväksyä ne tapahtumat ja teot osaksi sinun omaa elämänpolkuasi.
Terapian sijasta (en ole kovin terapiamyönteinen ihminen) ehdottaisin jotain sellaista toimintaa, jossa tapaat muita ihmisiä jonkun yhteisen kiinnostuksen kohteen merkeissä, vaikka jalkapallo, kalligrafia, bridge, mitä näitä nyt on :) Silloin voit olla toisten seurassa ja tehdä jotain hauskaa ilman, että pitää kertailla menneisyyttä ja avautua koko ajan. Tosin tiedän, että jotkut ihmiset tuntevat hyötyvänsä terapiasta, eli teet tietenkin niinkuin itse parhaaksi näet.
Ihan totta, ei kenellekään ole hyväksi olla jatkuvasti ongelmiensa keskiössä. Se vähän lisää sellaista itsekeskeisyyttä, joten on hyvä myös nähdä kuplansa ulkopuolelle.
Siksi nuo ihmisläheiset harrastukset olisivatkin varmasti hyväksi. Muutenkin kun se luottamus on kadoksissa ja on kääntynyt aika sisäänpäin niin ei olisi pahitteeksi jos todella saisin taas kiinni ihan normaalista mukavasta ajanvietosta ihmisten kanssa.
Onneksi opiskelen ja olen suht sosiaalinen ihminen, tulen toimeen siellä toisten kanssa ja saan olla osana ryhmää ja nauraa mukana.
Joskus häpeän itseäni tyhmyydestä mutta olen yrittänyt suhtautua myötätunnolla ja todella oppia ilon kautta vaikka tietenkin virheitä sattuu.
No mutta toinen puoli minussa ehkä tarvitsee terapiaa koska minulla on vahva kuulluksi tulemisen tarve. Olen hieman menettänyt käsitystä siitä kuka olen ja kuinka suhtaudun itseeni. Jotain näköalaa tarvitsisin ja siksi puhun, kirjoitan ja pyrin selvittämään. En koe sitä pahana mutta ymmärrän täysin pointtisi.
Ihmisten ilmoille pitäisi lähteä, ehkä joku tukiverkostoryhmä ensiksi olisi paras vapaa-ajallani, joiden kanssa iloita myös. Silloin tuntuisi, että uskaltaa ja on osa samanhenkistä porukkaa.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aikaa on vielä vaikka mihin, jos tartut asiaan heti ja olet aktiivinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoholiongelmiin kannattaa ottaa tukea, ja jos rahatilanne ei nyt salli kelan terapiaa, lääkäri voi antaa lähettee maksuttomaan nettiterapiaan (lyhyt terapia). Jos olet jo saanut kelalta hyväksynnän tms terapiaan, muista kysellä, että pysyykö se ns voimassa jos et aloita/käy siellä, itse aloitin hakemisrumban nyt alusta, aloitin aikanaan, en pitänytkään terapeutista, lopetin, en löytänyt uutta....
Suomessa löytyy monenlaista apua ja tukea, kun pinnistelee etsien, kysellen ja haluaa ottaa apua vastaan. Minä kävin nuorempana ihan psyk.hoitajalla juttelemassa. Sitä ennen diakonissan (en kuulu kirkkoon). On monenlaisia tukiryhmiä erilaisiin elämäntilanteisiin, ja rahaongelmissakin on velkaneuvontaa tms Älä jää yksin, on monia ihmisiä joihin kuitenkin voi luottaa.
Minä menetin vanhempani traumaattisesti teininä, lapsuudessa kasvoin ennestään jo epävarmoissa oloissa, opin selviytymään, mutta en elämään tasapainoisesti. Ikää on 30 ja risat, ero takana, mutta uskon tulevaisuuteen. Kuuntelen itseäni, lainaan kirjastosta aineistoa tasapainoisemman minän muodostamiseen.
Kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikki olemme keskeneräisiä. Laihempi kroppa, pulskempi lompakko, iso perhe.. mikään ei takaa täydellistä onnea, itse opettelen olemaan itseni kanssa onnellisempi. Minä riitän, minä pärjään, olen kiva. Kyllä se tästä.
N+30
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin lähes 40 kun olin tilanteessasi. Piti valita, joko annan tämän tuhota minut tai nousen tästä. Päätin nousta. Kirjoitin ylös ensimmäisen vuoden tavoitteeni ja suoritin ne ja monta muuta sen päälle. Se vuosi oli elämäni ihmeellisin ja paras vuosi. Sen jälkeen olen kirjoittanut aina lyhyen ja pitkän ajan tavoitteeni ylös ja teen kaikkeni että pääsen niihin. Elämä on nyt hyvää ja menee omalla painollaan. Kaikki vaatii sen että tarttuu toimeen ja tekee elämää parantavia valintoja. Jos elämän sössimiseen meni vuosia niin saman vie korjaaminenkin. Ei ole pikaratkaisuja kun rakentaa kokonaan uutta ihmistä ja persoonaa kuka haluaa olla.
Kiitos kun jaksoit kirjoittaa omasta selviytymisestä. Olet oikeassa.
Olen pari vuotta aikaisemmin ottanut suuriakin edistysaskelia ja ollut onnellinen ja tyytyväinen nimenomaan itseeni. Ihan todenteolla uskoin silloin vakaasti, että nyt minä olen saanut oman elämäni jossain määrin hallintaan. Se oli uskomatonta aikaa kun aloin pääsemään jotenkin juuriini kiinni, aloin tuntemaan itseäni hiljalleen.
Se onnellisuus oli kuitenkin itsepetosta siinä määrin, että vaikka aloin rakastamaan itseäni niin kuin kuuluukin, niin silti joskus palkitsin rankkoja työpäiviä muutamalla oluella. Se ei ole paljoa mutta se piti kiinni siitä mistä halusin oikeasti eroon. En ollut vielä ymmärtänyt täysin omia mallejani ja harhaan johtavia askelmia.
Tuo aika vei minut vielä kerran alkoholisoituneen väkivaltaisen miehen matkaan(en tietenkään tiennyt sitä heti mutta en nyt kerro tarinaa).
Uskon, että tämä oli viimeinen opetus minulle alkoholin käytöstä sekä oman itsensä hylkäämisestä, että myös intuitionsa kuulematta jättämisestä.
Menetin siinä rykäyksellä hyvin paljon ja viimeisimmät vuoteni olivat tässä taannoin yhtä helvettiä.Olen selvinnyt nyt tuosta tavallaan jaloilleni ja minulla on oma elämäni. Olen turvassa ja yksin mutta kyllä tästä toivutaan pitkään.
Enää en missään nimessä enää jaksa mitään turhaa rumbaa näiden asioiden tiimoilta mitä olen harrastanut jo nuoresta. Olen saanut tarpeekseni.
Tiedän, että itse on tehtävä työ, on mentävä eteenpäin ja on aika löytää itsensä näiden kokemusten alta.
Tuossa jotenkin sielullisesti taannuin muutamassa vuodessa ja kadotin jotain oleellista, minusta tuli kuori.
Siksi tämä vaihe on nyt tärkeä, minun on otettava oma elämäni haltuun ja kuunneltava itseäni koska olen ollut kyllä usein oikeassa mutta en ole vain ymmärtänyt luottaa omaan vaistooni.
APTekstistäsi saa kuvan ihmisestä, joka osaa todella hyvin analysoida asioita. Isoin ongelmasi minun silmissäni onkin tuo surumielisyys ja katumus, jota tunnet. Kun sinulle tulee ikää lisää ja näet lapsuuden ja erityisesti nuoruusajan itsesi vähän kauempaa, pystyt tuntemaan ihan erilaista myötätuntoa ja lämpöä sitä kaaoksen keskellä elävää nuorta kohtaan. Silloin ymmärrät (vielä) paremmin omia reaktioitasi ja käytöstäsi. Silloin on myös helpompi hyväksyä ne tapahtumat ja teot osaksi sinun omaa elämänpolkuasi.
Terapian sijasta (en ole kovin terapiamyönteinen ihminen) ehdottaisin jotain sellaista toimintaa, jossa tapaat muita ihmisiä jonkun yhteisen kiinnostuksen kohteen merkeissä, vaikka jalkapallo, kalligrafia, bridge, mitä näitä nyt on :) Silloin voit olla toisten seurassa ja tehdä jotain hauskaa ilman, että pitää kertailla menneisyyttä ja avautua koko ajan. Tosin tiedän, että jotkut ihmiset tuntevat hyötyvänsä terapiasta, eli teet tietenkin niinkuin itse parhaaksi näet.
Ihan totta, ei kenellekään ole hyväksi olla jatkuvasti ongelmiensa keskiössä. Se vähän lisää sellaista itsekeskeisyyttä, joten on hyvä myös nähdä kuplansa ulkopuolelle.
Siksi nuo ihmisläheiset harrastukset olisivatkin varmasti hyväksi. Muutenkin kun se luottamus on kadoksissa ja on kääntynyt aika sisäänpäin niin ei olisi pahitteeksi jos todella saisin taas kiinni ihan normaalista mukavasta ajanvietosta ihmisten kanssa.
Onneksi opiskelen ja olen suht sosiaalinen ihminen, tulen toimeen siellä toisten kanssa ja saan olla osana ryhmää ja nauraa mukana.
Joskus häpeän itseäni tyhmyydestä mutta olen yrittänyt suhtautua myötätunnolla ja todella oppia ilon kautta vaikka tietenkin virheitä sattuu.No mutta toinen puoli minussa ehkä tarvitsee terapiaa koska minulla on vahva kuulluksi tulemisen tarve. Olen hieman menettänyt käsitystä siitä kuka olen ja kuinka suhtaudun itseeni. Jotain näköalaa tarvitsisin ja siksi puhun, kirjoitan ja pyrin selvittämään. En koe sitä pahana mutta ymmärrän täysin pointtisi.
Ihmisten ilmoille pitäisi lähteä, ehkä joku tukiverkostoryhmä ensiksi olisi paras vapaa-ajallani, joiden kanssa iloita myös. Silloin tuntuisi, että uskaltaa ja on osa samanhenkistä porukkaa.
AP
Voi myös olla, että sinulla on diagnosoimaton add. Itse sain diagnoosini vasta aikuisiällä ja kuvauksesi tuntui varsin tutulta :) Itselle tuo diagnoosi selvitti koko joukon asioita ja pisti asiat kerralla ns. perspektiiviin. Se on kyllä prosessina aika raskas (ainakin ajallisesti), joten voi olla uuvuttava ajatuskin lähteä hakemaan sellaista, varsinkin, jos ei koulukaan ole kaatumassa niskaan tai muuta. Mutta kannattaa varmaan pitää mielessä, eikä ainakaan lähteä ruoskimaan itseä siitä, että kiinnostuksen kohteet vaihtelee yms. Itse pidän omaa tapaani olla maailmassa nykyään ihan yhtä oikeana, kuin vähän johdonmukaisempienkin ihmisten :) Minäkin olen aika sosiaalinen ja tykkään ihmisistä, mutta yksi negatiivinen piirre add:ssä kuitenkin on se, että jostain syystä on vaikea lähteä ihmisten ilmoille ja joudun välillä pakottautumaan pitämään yhteyttä ystäviinikin (vaikka pidänkin heistä paljon).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, valoa sinulle!
Taustasi huomioiden on ollut hyvinkin ymmärrettävää, että elämä on lähtenyt jossain vaiheessa noille raiteille. Viisautta on sitten se, että ymmärtäää pysäyttää sen ja tiedostaa oman vastuunsa elämänsä suhteen. Se, mikä johtaa hyvään, ei välttämättä ole sitä, että suoritat hyvän työpaikan, ostat asunnon, hankit hyvän parisuhteen jne, vaan alatkin keskittyä omaan hyvinvointiisi, minkä kautta ehkä alkaakin löytyä itsestään noita edellä mainittuja hyviä asioita elämääsi (jos ne ovat sinulle tärkeitä).
Se, että olet nyt itsestäsi huolissasi, on hyvä merkki. Se ohjaa sinua hakemaan apua, puhumaan, käsittelemään menneitä. Syyllisyys menneestä ei kuitenkaan vie eteenpäin, usko se. Toki on luonnollista, että ihminen miettii, miten asiat olisivat toisin jos sitä ja tätä, mutta pyri siihen, että katkaiset nuo ajatukset ja teet tässä hetkessä itsellesi hyviä valintoja.
Itse tunnen paljon alkoperheiden entisiä lapsia, ja kun he ovat käsitelleet menneisyyttään, heistä on tullut ihania tasapainoisia ihmisiä, aitoja omia itsejään. Lopulta vaikeudet voi kääntyä voitoksi ja kokemukseksi, joka tuo viisautta. Mutta ei useinkaan vielä sinun iässäsi olla niin paljon sinut menneisyyden kanssa, joten anna itsellesi aikaa. Kunhan vaan päätät mennä eteenpäin (etkä taaksepäin), asiat kyllä muuttuvat.
Hanki itsellesi ihmisiä, kenelle voit puhua. Poista elämästäsi hiljalleen ihmiset, jotka eivät tee oloasi hyväksi vaan tuovat enemmän negatiivista painolastia, mieti, mistä tykkäät ja miten se toteutuu elämässäsi oikeasti, raivaa sille tilaa.
Ala ajattelemaan itsestäsi lempesäti.
Kaikkea hyvää!
Sivukysymys: onko teillä suvussa ADHD/ADD -tyyppistä piirrettä? Kun luin tuota kuvaustasi loppuunpalamisesta ja päihteistä jo nuorella iällä sekä viittauksestasi perheen moniin ongelmiin, niin tuli vain mieleen. Traumojen lisäksi voi olla myös muuta joka aiheuttaa haasteita.
T. Aikuisena ADHD-dg:n saanut, nuorena burnoutin ja runsaan päihteidenkäytön kokenut, nykyään kaksi korkeakoulututkintoa suorittanut akateeminen nainen