Jatko puolison toisen (henkisen) suhteen jälkeen
Kertokaapa onko jollain kokemuksia kuinka parisuhdetta on lähdetty uudelleen rakentamaan sen jälkeen, kun toisella osapuolella on paljastunut olevan pitkään kestänyt hyvin kiinteä, pääasiassa henkinen ja osittain fyysinen (suudeltu kyllä, mutta seksiä ei harrastettu) suhde toiseen ihmiseen?
Me olemme olleet yhdessä 12 vuotta ja meillä on 5 ja 3-vuotiaat lapset. Arki meillä sujuu molempien mielestä oikein hyvin ja jaamme kaikki asiat ja velvollisuudet tasapuolisesti keskustellen keskenämme. Olemme olleet erittäin tasapainoinen pari, jolla on ollut samanlainen arvomaailma (olemme opiskelleetkin samassa paikassa), harrastukset ja elämänkatsomus. Molemmat ovat menestyneet myös työelämässä oikein hyvin, mutta ei kuitenkaan lasten kustannuksella.
Syvemmät ongelmat alkoivat paljastumaan pikku hiljaa. Vaimoni otti parinsuhteen haasteet ensimmäisen kerran esiin reilu vuosi sitten geneerisenä keskusteluna eli tyyliin ¿parisuhteen eteen pitää varmaan tehdä töitä ja monissa parisuhteissa on haasteensa¿. Itse en ollut vielä tässä vaiheessa valmis keskustelulle enkä ymmärtänyt yskää. Olin enemmänkin ajatellut, että hoidetaan tämä lasten hoidon vaikein vaihe pois alta ja sitten meillä on taas aikaa parisuhteelle. Fakta kuitenkin on se, että työ- ja perhe-elämän yhdistäminen on aika kuluttavaa aika usein.
Jotain kuitenkin rupesi tapahtumaan pääkopassani ja rupesin enemmän miettimään miten parisuhdettamme voisi viedä parempaan suuntaan. Ehdottelin yhteisiä (lapsivapaita) viikonloppuja ja vastaavaa, mutta ne eivät oikein ottaneet tuulta alleen milloin mistäkin syystä, mutta lähinnä vaimo ei halunnut jättää lapsia isovanhempien huomaan niin pitkäksi aikaa. Rupesin varmaan tässä vaiheessa jotain aistimaan pikku hiljaa ja huomasin, että meiltä tosiaan puuttui jonkinlainen yhteys ja kaikki ei ole kunnossa.
Asia ¿kärjistyi¿ talvilomallamme eli otin asian esiin, koska olin itsekin ensimmäisen kerran suhteemme aikana aidosti tuntenut, ettei meillä välttämättä ole yhteistä tulevaisuutta nykymeiningillä. Keskustelimme suhteestamme paljon ja samassa yhteydessä vaimoni paljasti, että hän oli kokenut voimakkaan ihastumisen töissään toiseen mieheen, mutta tämä oli jo ohi. Mitään fyysistä ei ollut kuulemma tapahtunut, mutta henkisellä tasolla kuitenkin paljon. Oli kuulemma onnistunut ¿taistelemaan¿ fyysisyyttä vastaan ja kaverit olivatkin ihmetelleet hänen lujaa luonteenlaatuansa hänen kuvattuaan heille tunteitaan tätä toista miestä kohtaan. No, tavallaan minua lohdutti ettei mukana ollut fyysisyyttä, mutta kyllähän se paljon myös satutti, kun mukana oli ollut paljon muita tunteita ja molemminpuolista ihastumista.
Pääsin tästä kuitenkin jotenkin yli ja keskustelimme paljon kuinka saisimme suhdettamme paremmaksi mm. keskustelua lisäämällä mikä kieltämättä oli pikku hiljaa kuihtunut parisuhteen aikana. Näin toimimmekin ja saimmekin mielestäni asioita eteenpäin. Seuraava koetinkivi koitti sitten kesäloman jälkeen.
Aavistin jälleen ettei meillä kuitenkaan ole sitä kunnon yhteyttä ja puuttui tietty yhteenkuuluvuuden tunne. Otin asian taas esiin kesäloman jälkeen ja kyselin suhteemme tilasta ja että onhan tämä toinen suhde ohi jne. Vaimo vakuutti kaiken olevan ok, ei ole toista suhdetta, asioiden vaativan aikaa jne. En kuitenkaan vakuuttunut vaan seuraavalla viikolla, kun sain siihen mahdollisuuden, niin tutkin hänen sähköpostinsa, josta paljastui järkyttävä totuus eli hänellä oli meneillään toinen suhde parhaillaan.
Tieto oli todella shokeeraava etenkin kun pääsi/joutui lukemaan molempien suurista rakkaudentunteista toisiaan kohtaan, joita he ilmaisivat. Tämä toinen suhde oli itse asiassa alkanut jo edellisenä syksynä ja vaimoni oli tästä maininnutkin niin, että oli tavannut yhdellä kurssilla miespuolisen henkilön, jonka kanssa oli ollut erittäin hedelmällistä keskustella ammatillisessa mielessä ja haluaisi joskus kurssin jälkeenkin jatkaa keskusteluita. Sanoin hänelle, että minun on vaikea uskoa miehen ja naisen väliseen ystävyyteen ilman seksuaalisia jännitteitä, mutta luotan häneen ja hänen kykyynsä pitää asiat ammatillisella tasolla. Niinhän siinä sitten oli käynyt, että ystävyydestä siirryttiin paljon muuhun kuin pelkkään ystävyyteen. Ilmeisesti (myös vaimoni mukaan ja uskon häntä tässä yhteydessä, koska luin sähköpostitkin) suhteeseen liittyi kaikkea muuta paitsi suoraa seksiä, hyväilyjä ja suudelmia kuitenkin.
Tästä on nyt vajaa kuukausi aikaa ja paljon riittäisi lisää kirjoitettavaa. Olemme keskustelleet tästä erittäin paljon ja vaimoni on vakuuttanut katkaisseensa tämän toisen suhteen. Syiksi hän on maininnut ¿ajautumisen¿, seikkailunhalun, ihastumisen tunteiden voimallisuuden, aidon keskustelukumppanin löytämisen viimeksi mainittu varmaan tärkeimpänä seikkana. Minussa ei kuulemma ole mitään vikaa ja nyt haluaisi panostaa täysillä meidän suhteen parantamiseen.
Olemme molemmat sopineet, että koitamme parhaamme mukaan tätä meidän suhdetta työstää ja parantaa ja näemme tämän uutena mahdollisuutena. Otsikon mukainen kysymykseni kuitenkin on, että onko muilla kokemuksia tällaisen uuden alun onnistumisesta? Itse elän kuitenkin erittäin aaltomaisesti tällä hetkellä eli välillä uskon suhteeseemme ja välillä epäusko valtaa mielen. Sen tiedän, että oma rakkauteni on edelleen tallella ja vaimoni vakuuttaa samaa. Mutta pystyykö näistä petetyksi tulemisen tunteista pääsemään eroon ajan kanssa, kun mieleen kuitenkin ryömii ne hellät sanat mitä oma rakas vaimo on toiselle miehelle kirjoittanut. Pystyykö toiseen vielä luottamaan, että hänen rakkautensa on aitoa ja ettei taas tule uutta miestä vastaan jossain vaiheessa tulevaisuudessa, jota kohtaan vaimoni ei pysty hillitsemään tunteitaan. Olihan näitä suhteita kaksi peräkkäin vaikka minäkin koitin tässä välissä panostaa suhteeseemme. Hän on kuitenkin kaunis ja älykäs ihminen, jolta ei varmastikaan tule tilaisuuksia puuttumaan.
Käymme myös pariterapiassa mikä omalla tavalla auttaa, mutta myös tuottaa kipua. Olemme puhuneet myös seksuaaliterapiasta, koska sillä elämän osa-alueella me emme ole täysin kohdanneet eli minulla on selkeästi enemmän tarpeita kuin vaimollani. Hän kertoo monesti huomaavansa, että seksuaalisten tunteiden esiintyessä alkaa mieleen tulemaan, että pitäisi mennä kohta nukkumaan, tarvis vielä tehdä töitä, työvaatteet pitäisi silittää jne. Haastetta tähän vaiheeseen tuo vielä se, että vaimoni on saanut juuri hienon ylennyksen ja työ vie myös hänen ajatuksiaan paljon. Tätä minun on taas vaikea hyväksyä juuri tällä hetkellä, kun kaipaisi kaiken huomion parisuhteen hoitamiseen. Toisessa elämäntilanteessa olisin vain iloinen ja tukisin vaimoani näissä haasteissa.
Pitkä tarina, eikä edes oikoluettu. Toivoisin tosiaan tietoa muiden kokemuksista vastaavista tilanteista. Pahoittelen etukäteen, että pääsen lukemaan näitä viestejä harvakseltaan eli kovin nopeita vastakommentteja ei välttämättä tule.
Kommentit (7)
Valitettavasti en voi antaa kokemuksia kuinka selvitä tilanteesta, mutta itse olemme juuri tällä hetkellä samassa tilanteessa. Tosin sillä erotuksella että vaimoni suhde on ollut myös fyysinen, mikä tekee tilanteesta jollain tavalla ehkä tuskallisemman. Asumme tällä hetkellä erillämme ja mietimme mitkä ovat mahdollisuudet jatkaa perhe-elämää 1- ja 3-vuotiaiden poikiemme kanssa.
Taustalla meillä on ollut vaimon pidempiaikainen masennus ja burn out, jonka jälkeen hänen elämänarvonsa tuntuvat heittäneen häränpyllyä. Ennen niin kaukaiselta tuntuneet sinkkuystävät muuttuivat yhtäkkiä parhaiksi kavereiksi, joiden kanssa käytiin tanssimassa harva se viikonloppu. Näiltä reissuilta sitten oli jonkinsortin ihastus syntynyt ja tavattu oli useamman kerran, aina kuitenkin siis yöelämässä. Jonkinlaista pakoa todellisuudesta mielestäni, vaikka tietysti osasyynä siihen meilläkin oli parisuhteen väljähtyminen lapsiperheen arjessa. Minulle tämä suhde paljastui n. kuukausi sitten ja olemme sitä yrittäneet nyt työstää kovastikin, myös perheasiainneuvottelukeskuksessa. Tunteeni ovat hyvin samanlaiset: välillä kaikki on OK ja taas välillä tuntuu etten millään voi enää luottaa ja sitoutua näin petolliseen puolisoon. Mikä tosiaan estää tätä samaa tapahtumasta uudelleen? Enhän voi puolisoani kuitenkaan estää käymästä ulkona myös ilman minua.
Oma käsitykseni on, että luottamusta yritetään nyt pikkuhiljaa rakentaa uudelleen pala palalta. Samalla käymme läpi asioita parisuhteessamme, jotka ajoivat tähän tilanteeseen. Näitäkin tietysti on, vaikka suurelta osin kyseessä oli myös vaimon henkilökohtaisesta kriisistä ja jonkinlaisesta arkeen kyllästymisestä. Aika näyttää, pystynkö suhtautumaan vaimooni vielä samalla rakastavalla kunnioituksella kuin aiemmin ja ennen kaikkea pystyykö hän nyt " rauhoittumaan" ja aidosti lupaamaan tämän olevan ainoa ja viimeinen kerta?
Toivon parasta jatkoa teille hyvin samankaltaisessa tilanteessa taisteleville!
Mukava kuulla vastaavasti kokemuksista ja eri näkökannoista vaikka sinällään asiahan ei ole kovin mukava. Eli kiitos kommenteista ja tsemppiä teillekin!
Meillä homma edistyy ja asiaa työstetään molempien yhteisestä halusta ja tahdosta. Asiaa toki haittaa, että vaimoni joutuu työstämään samaan aikaan eroa tästä toisesta ihmisestä, mutta ilmeisesti sekin on mennyt ihan hyvin. Pistin myös ehdoksi ettei minkännlaista kommunikaatiota saa enää tapahtua viimeisen lopettamisilmoituksen jälkeen.
Täytyy vain toivoa, että tuskan voi pikkuhiljaa enemmän ja enemmän työntää syrjään ja jatkaa parempaa elämää. Unohtaahan tällaista asiaa ei voi koskaan, mutta anteeksianto on toinen asia. Sen aika näyttää.
Minä en kertakaikkiaan tuohon pystyisi, jos mies pettäisi..saisi mennä menojaan sen jälkeen. Itse olen 100 % uskollinen miehelleni, edes ajatus toisen miehen kanssa vehtaamisesta ei kiehdo.. johtunee varmasti siitä, että rakkauteni miestäni kohtaan on aitoa. Pettämistä en tulisi antamaan koskaan anteeksi, koska vaadin uskollisuutta itseltäni, niin kyllä silloin myös kumppaniltani.
Suhteella ei minun silmissäni ole jatkumoa pettämisen jälkeen, aina palataan jossain kohtaan siihen, " Kun sinä silloin teit minulle niin.. " uskonkin,että jollain ihmisillä kun on taipumus hairahdella, niin se on heillä ja pysyy. Jonkun aikaa skarpataan, mutta kun tilaisuus tulee se on menoa. En pystyisi saamaan luottamusta takaisin, jos sen olisi pahasti jo kerran menettänyt. Olen sivusta seurannut vastaavia tapauksia ja valitettavasti näitä löytyy ihan omasta tuttavapiiristä.. toivottavasti mieheni osaa arvostaa tätä mitä meillä on, sitä kun ei koskaan tiedä mitä on edessä.. ihmisen mieli on joskus niin ihmeellinen kapine.
Olen kanssasi samoilla linjoilla siinä, että pettäminen kertoo suhteessa olevista pahoista ongelmista tai puutteista, joita sitten koitetaan korjata/unohtaa tällaisilla omilla seikkailuilla. Ikinä kenelläkään se ei varmaan ole toiminut, mutta kai ihmiset ovat senverran luovuttajajia luonteeltaan, että valitsevat tämän tien.
Mielestäni on kuitenkin aika jykästi sanottu, että pettämistä ei antaisi omalle puolisolleen anteeksi missään tapauksessa. Jos perheessä on lapsia, lainoja jne. ei siitä varmaan ihan noin vaan lähdetä..! Mielestäni pettäminenkin on asia, jonka yli voi päästä, mikäli toinen tietenkin on valmis sen lopettamaan ja on itsekkin pahoillaan tapahtuneesta.
Enkä missään tapauksessa ole siinä samaa mieltä, että ihminen joka pettää kerran, pettää aina!! Itse olen aiemmassa suhteessani pettänyt kumppaniani, enkä KOSKAAN tekisi sitä enää kenellekkään! Nyt tiedän sen, ettei ruoho ole yhtään sen vihreämpää siellä aidan toisella puolella ja jos oma kumppani ei enää kiinnosta, asiat koitetaan joko saada kuntoon tai sitten erotaan, mutta ei petetä. Kyllä kokemus opettaa!!
eli mieheni ihastui/rakastui syvästi työkaveriinsa (TOSIN ihastuminen ei ole vielä ohi). Suhde ei ollut/ole fyysinen, mutta sitäkin voimakkaampi tunnetasolla. Meillä on kaksi pientä lasta, joka tekee asiasta hyvin hankalan. Tällähetkellä olemme asumuserossa ja mietemme mitä haluamme. Alussa olin valmis hyväksyneen kaiken tapauhtuneen, oman kivun, järkytyksen ja surun, mutta mieheni ei enää tiennyt mitä hän haluaa. Tilanne on yhä sama siinä mielessä, että mieheni ei osaa/halua/pysty luopumaan tästä ihastuksestaan ja ennenkaikkea siitä tunteesta ja samalla ei tiedä mitä tuntee minua kohtaan. Itse olen tällähetkellä kyllästynyt tilanteeseen ja huomaan yhä enemmän ajattelevani ettei se ero lopulta ole maailmanloppu! Ainakaan minä en halua elää loppuelämääni suhteessa, jossa toinen kaipaa koko ajan toisen luo...
Jokainen suhde on kuitenkin erilainen ja jokainen tietää itse parhaiten mitä haluaa ja mitä kestää.
Vaimon pari kuukautta kestänyt suhde tuli ilmi kuukausi sitten. Oli ollut aluksi henkinen, muuttui sitten fyysiseksikin. " Loppuun asti" on menty.
Ekat pari viikkoa, ehkä ylikin, meni mulla täydessä shokissa, ja vaimon tunteet tätä toista kohtaan ei ilmeisesti ole vieläkään ihan " sammuneet" .
Meillä 2 lasta, samoin tällä toisella.
Itsellä on tunteet menneet todella pohjalta aina huipulle asti, eli jotku päivät on sellaisia että etsin vaan sopivaa oksaa mihin kiinnittää köysi, ja taas välillä ollaan vaimon kanssa " kuin yksi" .
Todella inhottavaa. En pysty mitenkään nostamaan itseäni tuolta tunteiden montusta jos pääsevät yhtään valloilleen. Siihen pystyy vain vaimo.
Kunpa olis joku lääke millä tuon tunteiden sekamelskan pystyis rauhoittamaan...
Miten " yleensä" tällaisissa tapauksissa menee nuo uskottoman puolen tunteet? Eli tarkoitan lähinnä sitä, että tuleeko syyllisyydentunteet yms joskus myöhemmin esille, vai onko normaalia että niitä ei juurikaan näytä olevan?
Terve!
Naisena voisin kertoa, miten meillä selvittiin.
Muutama vuosi sitten, kävin samanmoisen jutun lävitse. Ihastuin täysin työkaveriini, joka olevinaan ymmärsi paremmin ja oli erilainen jne.. Kaikenmoistahan siinä muka luuli tapahtuneen.
Oma mieheni oli tullut ehkä liiankin tutuksi ja luotettavaksi. Kotona elettiin ja oltiin, vaikka haikailin koko ajan muualle. Halusin mennä enemmän kavereiden kanssa jne. vaikka lapsia olikin pari. Noh, jäin sitten kiinni jostain kirjeestä, joka oli laukussani.. Sitä keskusteltiin ja keskusteltiin. Puhuttiin erosta, mitä ei sitten kuitenkaan otettu.
Suhde loppui siihen, ettei minua enää kiinnostanutkaan, se oli ollut lähinnä jännää sen takia, kun se ei ollut normaalia perhe-elämää, vaan jotain muuta.
Tästä en kuitenkaan ottanut opiksi, vaan pari suhteen poikasta oli sen jälkeen, jotka eivät kuitenkaan olleet mitenkään vakavia, läheistä tanssia ja jotain supinaa. Sitten yksi kaunis päivä päätin, että nyt riitti pelleily. Vaihdoin työpaikkaa, ja aloitin ikäänkuin alusta.
Olen vieläkin melkein joka päivä pahoillani siitä, minkälaisen tuskan olen miehelleni aiheuttanut. Toisaalta uskon, että miehenikin tietää, että olen laittanut elämän arvot oikeaan järjestykseen. Olen onnellinen kotona, puhelimeni saa vaikka tutkia läpikotaisin (enkä sitä tosiaan salaile), sähköpostit saisi lukea, jos häntä kiinnostaisi jne. Olen miettinyt myös sitä, miksi tein niin, enkä oikein keksi mitään selitystä. Seksiä en hakenut, vaan jotain muuta.. Puolisoni on ihana isä, ja ihana puoliso. Seksi on hyvää ja vaihtelevaa (joskin tarpeemme on myöskin erilainen, eli mies haluaisi ainakin joka päivä, ja minulle riittäisi huomattavasti harvemmin..) Hän ei koskaan loukkaa minua, ei alenna, huolehtii perheestään ja kaikesta, ja silti minä olin yksi kusipää..
Olen sitä mieltä, että kun tuosta kriisistä aikoinaan selvittiin, ja opin itsekin jotain, niin meillä on kuitenkin vielä loppuikä aikaa nauttia rauhassa elämästämme.
Yksi kriisi oli siihen aikaan kun odotin nuorimmaista, ja koko raskauden ajan mietin, että nyt se puoliso kostaa minulle menneisyyden, ja jättää minut toisen takia viim. laitoksella, mutta näin ei sitten käynyt, ja kuopuskin on jo kohta 4.
Kaikkea hyvää toivon sinulle ja vaimollesi.