Tällaista on olla syrjäytynyt nuori

Täällä yksi kohtalotoveri.
En jaksa nousta sängystä ulos ja tehdä asioita, mitä pitäisi. En jaksa hakea työtä, opiskelupaikkaa. En jaksanut suorittaa lukiota loppuun. Tunnen olevani epäonnistunut luuseri. Miten tästä noustaan?

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 13:40"]

Ongelman ydin on tuo, että kuvittelet jonkin laitoksen auttavan sinua. Auta itse itseäsi ja lopeta se laitoksissa laukkaaminen ja avun odottaminen sieltä. Hoidat toki asiasi, mutta pistä itsesi ensin töihin tai opiskelemaan. 

Siinä sinulle alku, mistä ihmiset saavat kiinni. Jotenkin ihme homma, että te syrjäytyneet kuvittelette, että teidät pitäisi hakea kotoa limusiinilla ja samalla me muut joudumme hakemaan työmme ja elantomme ihan itse. 

Elämä ei ole aina helppoa, mutta jokainen joutuu käymään sen läpi. Jos jää kotiin, siellä pysyy. Kannattaako tuollainen uhrin asemaan jumittuminen pitkän päälle? Nyt vähän ryhtiä ja yritystä noihin sinun touhuihin!!!!

[/quote]

Niin tämähän se ihmisten asenne kai yleensä on.

Ei tässä tosin kukaan ole mainitsemiasi limusiinikyytejä odotellut, tai olettanut että muut tekevät täydellisen elämän ihmeen puolestaan.

Minusta on todella naiivisti ajateltu, että asiat hoituisi "kunhan vaan pistää itsensä töihin tai opiskelemaan". Vittu(anteeksi, mutta sopi niin tähän yhteyteen). Nuorisotyöttömyys, tai työttömyys yleensäkään ei ole kenellekään varmaan uusi juttu. En ole vielä ehtinyt valmistua mihinkään ammattiin, että olisi tutkintoa. Tämä vaikeuttaa ja karsii työnhakua entisestään. Monista rankataan heti kättelyssä, jos ei ole alan opiskelija tai valmis.

Voi, kuinka mielelläni haluaisinkin opiskella. Valitettavasti en ole kouluihin päässyt. Yrittänyt olen kyllä. Joskus laskin, että hakukohteita alkaa olla noin 100kpl. Nuorten koulutuspaikoistakin vähennetään vuosittain. Se aiheuttaa entistä kovemman kilpailun joka paikkaan. Jos olet täydellinen, niin paremmat mahdollisuudet. Jos tiput, paska juttu.

Olen käynyt läpi koulutusneuvonnat, työvoimatoimiston palvelut, etsivän nuorisotyön, sosiaalitoimen ja terveydenhuollon kautta saatavat palvelut. Masentavinta on, että en ilmeisesti kuulu edes näiden palvelujen piiriin.

Muutama vinkki:

-Varmista että haet ns. oikeisiin paikkoihin. Itse kävin aikanaan lukion, koitin sen jälkeen päästä yliopistoon (en päässyt, en koskaan jaksanut lukea tarpeeksi) sitten koitin päästä amatsuun jotta saisin jonkun ammatin ja en päässyt koska hain väärille linjoille. En tiennyt että pitäisi hakea yo-pohjaisille, hain ns. perusopetukseen enkä tietenkään lukion käyneenä niille päässyt. En tiennyt tuota eikä kukaan esim. työkkärissä kukaan neuvonut minua vaikka periaatteessa heidän olisi mokani pitänyt huomata. Kun hain oikealle linjalle pääsin heti opiskelemaan.

-Jos ole valmis muuttamaan, niin ihan taatusti pääset johonkin kouluun. Kannattaa mennä avoimin mielen, joku ala mikä ei ehkä kiinnosta saattaakin alkaa kiinnostamaan.

-Ala harrastamaan jotain. Se voi olla MITÄ TAHANSA kunhan siihen liittyy muita ihmisiä. Vaikka maalaamista, kieliä, pesäpalloa etc. noin pääset mukaan ns. ryhmään. Paras voisi olla jokin joukkuelaji.

-Hakeudu mukaan järjestötoimintaan. Jos olet mukana jonkun järjestön toiminnassa (Animalia, Punainen risti, Amnesty, tai vaikka "puukirkon suojelujärjestössä", MISSÄ TAHANSA) kohtaa ihmisiä joiden kautta saa rakennuettua sitä sosiaalista verkostoa. Kannattaa valita sellainen joka kiinnostaa aidosti, hyvällä tuurilla löydät työpaikankin (tai edes työharjoittelupaikan) tuota kautta.

Joo, haet kouluihin, semmosille aloille joissa on töitä, vaikka ei niin kovasti kiinnostaiskaan se ala. Siitä se lähtee. Ja tosiaan ympäri Suomee, jossakin tärppää. Mulla on kolme ammattia kun töitä en saanut kahdesta ekasta. Kolmannella ammatilla sain töitä ja elämä järjestyi muutenkin, kolmekymppisenä. Tsemppiä!

Jotkut eivät vaan tajua, että kaikki ei ole aina itsestä kiinni. Täällä yksi syrjäytynyt 23v. nainen, jolla pitäisi joidenkin mielestä olla kaikki mahdollisuudet parantaa elämäänsä, asun avokkini kanssa, olen fyysisesti terve jne. Olen vaan ollut masentunut lapsesta asti ja vasta nyt tämä itseinhon ja tunnelukkojen vyyhti on alkanut purkautua...

Olen voinut niin pitkään niin huonosti, etten enää pysty edes käymään harrastuksissa, saati sitten koulussa. Lukiot, ammattikoulut on kokeiltu ja keskeytyneet, käteen on jäänyt vain paniikkihäiriö.

Vanhemmiltani sain aina kuulla että "pitää yrittää" ja "kaikki on itsestä kiinni", samalla selviteltiin neurologisia ongelmiani, jotka lopulta diagnosoitiin väärin ja jäivät hoitamatta. Olihan se kiva itkeä vielä aikuisenakin, miksi en pysty keskittymään tai tajua asioita vaikka kuinka yritän.

Lisään vielä, että Suomen mielenterveyspalvelut ovat pelkkä vitsi. Lapset jäävät heitteille ongelmiensa kanssa, itse näin minulle diagnoosin tehneen psykiatrin tasan kerran (kun sain diagnoosin) ja sekin oli aivan liian myöhään. Olen ollut masennuslääkityksellä, josta ei ollut lopulta mitään apua (ylläri), on vaan yritetty tyrkyttää lisää lääkkeitä ja pompoteltu paikasta toiseen, terapiaan on mahdotonta päästä, ellei saa kelalta tukea siihen, eikä sekään välttämättä riitä, vaan millä maksat loput kun tuloja ei ole?

Tuli aika pitkä teksti, mutta tajutkaa jo vittupäät, että yrittäminen ei aina riitä, joskus tarvitsee myös apua. Omat asiani ovat alkaneet parantua ainoastaan rakastavan ja ymmärtäväisen mieheni ansiosta, ilman miestäni olisin varmaan jo tappanut itseni.

mene seurakunnan toimintaan. vaikka et uskoisi. vaikka tuntuisi vähä hölmöltä ...käy muutama kerta jossain nuorten aikuisten jutuissa ja tapaa ihmisiä ja juttele muiden kanssa.

Ap, ilmaiset itseäsi niin hyvin, että sulla on varmasti hyvät lähtökohdat pärjätä, kunhan saat jostain kiinni. Minä ajattelen vähän näin, että nykyään on vähän hankalat ajat olla nuori, eikä pelkästään laman vuoksi, vaan että nykyään ihmisen on etsittävä itse se paikkansa yhteiskunnassa, tehtävä itse itsensä tarpeelliseksi. Ei ennen tarvinnut nähdä tällaista vaivaa, että pääsi kouluun tai töihin, ja ihminen oli jo itsessään osa sitä yhteisöä jossa eli, koska yhteisöt olivat pienempiä ja tiiviimpiä. Nykyään ne yhteisötkin on luotava itse, jos muuttaa isoon kaupunkiin oikein tuntematta ketään. Ja tämä muutos on ollut aika nopeaa, esimerkiksi 15 vuotta sitten opiskelemaan oli huomattavan paljon helpompaa päästä opiskelemaan ja hanttihomman tyylisiä töitäkin oli tarjolla paljon enemmän. Nyt monille nuorille ei ole tarjolla oikein mitään, ei töitä eikä opiskelupaikkaa.

Elämä ei ole suora tie, eikä kukaan voi tietää mistä sen paikkansa sitten lopulta löytyy. Elämä on selviämistä, pohjimmiltaan, ja se oman ihmisarvonsa ymmärtämistä, ulkoisista tekijöistä riippumatta. Jos sua yhtään lohduttaa, niin jonain päivänä huomaat, että nämä kokemukset nuorena tekivät sinusta empaattisemman ja ymmärtäväisemmän ihmisen, ja siitä voi olla hyötyä elämässäsi ja työssäsi. Kaikkea hyvää sinulle. :)