Pikkusiskoni hukkui. Miten pääsen näistä ajatuksista yli?

Rankka juttu, onko sinulla mahdollisuus esim. koulun puolesta päästä juttelemaan psykologille?

Saako kysyä missä hukkui tms, lampi? Uimahalli? Missä vanhemmat tuolloin olivat? Itse lohduttaudun ajatukseen että itse hukkuminen ei kuulemma satu. Näin siitä elvytetyt ovat kertoneet. Kovin surullista :'( Voimia Sinulle ap.

Osanottoni.
Ja ehdottomasti joko koulukuraattorille tai -terkkarille juttelemaan, jos vaikka sitä kautta saisit lähetteen psykologille. Ja joissain kouluissakin on psykologi, hyödynnä tätä jos näin on. Vaikka puhuminen voi tuntua etukäteen turhalta ja liian hitaalta keinolta pääset ainakin avaamaan mielesi lukkoja ja puhumaan kaikesta, mikä mielessäsi risteilee.

Otan osaa suruusi. Olit itsekin vielä niin nuori, ettet osannut käsitellä tapahtunutta samalla tavalla kuin aikuinen, joten tavallaan joudut aikuistuessasi käymään sen läpi uudelleen. Minkä verran asiasta on puhuttu perheenne kesken, entä saitteko kriisiapua tai vastaavaa heti tapauksen jälkeen? Jos perheenjäsenten ja ystävien kanssa keskustelu ei tunnu auttavan, ammattiapua on varmasti saatavilla.

Juttele jonkun ammattilaisen kanssa. Monesti (aina?) lapsena koetun pystyy vasta aikuisena käsittelemään kunnolla.

[quote author="Vierailija" time="06.10.2014 klo 17:10"]Saako kysyä missä hukkui tms, lampi? Uimahalli? Missä vanhemmat tuolloin olivat? Itse lohduttaudun ajatukseen että itse hukkuminen ei kuulemma satu. Näin siitä elvytetyt ovat kertoneet. Kovin surullista :'( Voimia Sinulle ap.
[/quote]

Järvi. Eikä edes ollut kovin lähellä silloista kotiamme. Isä kävi vessassa ja sillä välin hävisi pihapiiristä.
Kiitos osanotoista. Olen minä kuraattorille jutellut joskus, mutta en vaan pysty avautumaan kunnolla.

Kauheaa :'( Kovin tuli paha mieli kirjoituksestasi.

Minä oon menettänyt tapaturmaisesti molemmat sisarukseni. Ei niistä asioista pääse koskaan kokonaan yli mutta ajan kanssa oppii elämään. 6 vuotta on vielä lyhyt aika ja sinä oot vielä niin nuorikin, kasvamassa vasta aikuiseksi. Sun pitää päästä puhumaan asiasta, puhua niin kauan että tarvetta puhumiseen ei enää ole. Itse luin paljon mm. Eino Leinon runoja surusta ja yksinäisyydestä, kun olin oikein surullinen ja asia oli tuore. Oikeasti suosittelen, että pyrkisit keskustelemaan ammattiauttajan kanssa, että pääset elämässä eteenpäin etkä esim sairastu masennukseen. Sulla on elämä edessä ja pikkusiskon elämälläkin oli tarkoitus. Nykyisin itse lähinnä muistelen sisaruksiani, mitä tehtiin yhdessä jne. Välillä tulee hirveä ikävä, silloin kuuntelen melankolista musiikkia ja itken. Mutta se menee ohi onneksi. Kovasti voimia sinulle!

Hukkuminen ei ole kivulias kuolema, väitetään, että se on lopussa jopa nautinnollista.

Otan osaa suruusi.

Minä menetin sisaruksen ollessani nuori aikuinen (itsemurha). Noin 10 vuotta tapahtuneen jälkeen pystyin ajattelemaan asiaa ilman valtavaa tuskaa. Nyt n. 15 vuotta kuolemasta ajattelen häntä silloin tällöin ja aina vain lämmöllä. Hänen kuolintapansa ei juuri tule enää hyökyvänä ahdistuksena mieleen. Eli kauan aikaa kuluu, mutta kyllä se ahdistus ajan kanssa ohi menee. Itse en käynyt missään terapiassa ja näin jälkeen päin ajatltuna olisi kyllä kannattanut mennä. Suruprosessi olisi todennäköisesti ollut ainakin hiukan helpompi. Tsemppiä sinulle!!!

[quote author="Vierailija" time="06.10.2014 klo 17:36"]

Hukkuminen ei ole kivulias kuolema, väitetään, että se on lopussa jopa nautinnollista. Otan osaa suruusi.

[/quote]Näin minäkin olen kuullut. Ajattele niin! Ei kärsinyt, vaan kauniisti hiipui pois. Voimia koko teidän perheelle!

Hukkuessa kuulemma käy niin, että ensin on se paniikki kun ei saa ilmaa, sen jälkeen sitä vetää vettä henkeen ja aivan lyhyen hetken ajan tuntuu että voisi hengittää veden alla ja sitten menee taju. Pienellä lapsella tuo kaikki käy todennäköisesti hyvin nopeasti.