Lue keskustelun säännöt.
Suurperheistä huonoitsetuntoisia mustispuolisoita???
04.10.2014 |
Mä oon isosta suurperheestä. En oo koskaan saanu tarpeeksi syliä, huomiota, aikaa, kuuntelijaa. Ruokaa kyllä sai, mutta ei juuri muuta. Lestadiolainen, ankara kasvatus, pienestä pitäen piti suorittaa, ts.tehdä kotitöitä yms. Aina piti olla hillitty, kiltti, jopa näkymätön. Tiedän, että nuo vaikuttaa nykyiseen parisuhteeseen. En koe olevani kaunis. Tunnen välillä olevani "ei kukaan, ei mitään". Nyt kränää aiheuttaa ukon naispuoliset kaverit. Oon niistä todella mustis. Tuntuu et en oo niidenkää rinnalla yhtään mitään, oon niiden rinnalla lihava ja ruma, eloton iloton sontakasa. Siltä tuntuu. Oon puhunu asioista täysin avoimesti miehelle. Se yrittää kovasti ymmärtää ja tsempata mua, mutta välillä menettää hermonsa kun oon vaatinu että eikö mun pyynnöstä vois lopettaa kaveruuden (joo punanen vaate av-mammoille, tiedän) mutta MITEN te muut mua ymmärtävät ootte saanu itsetuntoa kohotettua ja mielenrauhaa ko.asioiden suhteen? Mun lapsuus tiettävästi vaikuttaa muhun liian paljon:(
Kommentit (27)
Tunnen monia suurperheissä kasvaneita, joilla huono itsetunto. He ovat kateellisia, mustasukkaisia ja sosiaalisilta taidoiltaan huolestuttavia: monet heistä eivät pysty tasavertaisuuteen, kun kaikki täytyy saada heti itselleen. Jos joku toinen esim. menestyy paremmin, he lyttääväät kateellisina... Ja siis pieninä ja kasvaessaan suurperheissä ovat joutuneet taistelemaan huomiosta ja kilpailemaan sisarustensa kanssa. Mutta tästähän ei tunnetusti puhuta, sillä ainoat lapsethan niitä sosiopaatteja ovat, vaikka olisivat kuinka tasapainoisia ja sosiaalisesti kyvykkäitä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en nyt oikein tajunnut, että onko mies siis pettänyt sinua noidennaisten kanssa?
Jos ovat ystäväiä ja kavereita, niin silloin ongelma on sinun. ymmärtämystä voit parisuhteessa vaatia, mutta normaaliakäytöstä ei ole se, että vaattii toista katkaisemaan suhteensa kavereihin. Eli, jos siitä pariterapiasta ei ole hyötyä, niin arvon ap menee nyt sitten ihan omaan terapiaan. Kannattaisi mennä tuolla lapsuudella jo ihan ilman mustasukkaisuuttakin. Sillä tuollainen arvottomuuden tunne aiheuttaa monenlaista ongelmaa itselle.
[quote author="Vierailija" time="04.10.2014 klo 08:10"]
Tunnen monia suurperheissä kasvaneita, joilla huono itsetunto. He ovat kateellisia, mustasukkaisia ja sosiaalisilta taidoiltaan huolestuttavia: monet heistä eivät pysty tasavertaisuuteen, kun kaikki täytyy saada heti itselleen. Jos joku toinen esim. menestyy paremmin, he lyttääväät kateellisina... Ja siis pieninä ja kasvaessaan suurperheissä ovat joutuneet taistelemaan huomiosta ja kilpailemaan sisarustensa kanssa. Mutta tästähän ei tunnetusti puhuta, sillä ainoat lapsethan niitä sosiopaatteja ovat, vaikka olisivat kuinka tasapainoisia ja sosiaalisesti kyvykkäitä...
[/quote]
Juuri näin. Tutkimustenhan mukaan ainoalapsiset ovat keskimäärin paremmin käyttäytyviä, parempia sosiaalisissa taidoissaan ja vähemmän mustasukkaisia ja kateellisia verrattuna niihin joilla on sisaruksia. Monesti heidän onnellisuutensa on myö koko elämän ajan korkeammalla tasolla kuin, nillä joilla on sisaruksia.
Mitenkö olen omaa itsetuntoani, itseni arvostusta ja omia ongelmia parantanut?
Vastauksena on terapia, terapia ja terapia.
[quote author="Vierailija" time="04.10.2014 klo 14:15"]Minäkin olen suuresta perheestä (yli 10 lasta) ja osittain on huono itsetunto. Mutta en ole ajatellut, että se johtuisi lapsimäärästä, vaan nuoruusiän huonoista kaverisuhteista (tai niiden puuttumisesta).
Teini-iästä on kuitenkin kohta parikymmentä vuotta aikaa ja olen päättänyt, etten anna tuon ajanjakson määrittää loppuelämääni. Minä olen hyvä ja arvokas. Samoin sinä, Ap. :)
[/quote]
Mikskähän mun kokemus sit isossa perheessä on suurimmaksi osaksi huono...vanhemmat käytti väkivaltaa, ei saanut itkeä, ei metelöidä, hirveesti rajotteita että arki pysyi kasassa. Yli 10 lasta pitäis lailla kieltää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun sisko on huonoitsetuntoinen mustis ja meitä on tasan kaksi sisarusta. Minusta asian ydin on se että aina tämäntapaisissa jutuissa pitää mennä terapiaan
Ei tarvii jäädä lapsuutensa uhriksi. Menee terapiaan ja tajuaa syyt ja oppii vastuun käytöksestään. Ei ole oikeutta kaataa mustasukkaisuutta kumppanin niskaan.
Minä olen käynyt terapian ja sisko ei. Arvatkaa kummalla meneparemmin ja on tasapainoisempi parisuhde?