Narsisten isien lapset

Ap tässä.

En tiedä pohjustinko aloituksen väsyneenä vähän huonosti, itsekin siis narsisti-isän kanssa kasvanut olen. Tunnistin tuon kiittämättömäksi moittimisen, mollaamisen (->itsetunto-ongelmat sittemmin) ja aikaisen kotoa pois muuton. Ja sen tosiaan että sairastaa en itsekään saanut tai muullakaan tavalla näyttää heikkouksiani/puutteitani.

Isällä ei ole diagnoosia, ei lääkärikäyntejäkään kylläkään. Itselläni vaativa persoonallisuus (=edelleen jatkuvaa ylisuorittamista, enhän saa olla heikko tai huono) ja keskivaikea masennus.

Kaipailen vielä lisää Teidän kokemuksianne.

Ap vielä lisää; isä ei ole sosiaalisesti lahjakas, ainakaan minun mielestäni. Tekee työtä kyllä ihmisten kanssa ja ilmeisesti ihan toimeen heidän kanssaan tulee mutta en sanoisi miksikään hurmaavaksi seuramieheksi. Ovatko teidän isänne "julkisivultaan" hiotumpia vai löytyykö muiltakin näitä sosiaalisesti varsin keskinkertaisia narsisti-isiä?

Räjähdysherkkä ja huonotuulinen tyranni oli. Minä sen sijaan hyvin tunneälykäs ja herkkä lapsi - osittain uskoakseni vastareaktiona isäni luonteelle. Tunsin tietysti osittaista vastuuta kodin ilmapiiristä, ja siksi minusta tulikin "isän tyttö", ihaileva, palvova narsistinen peili, joka teki vähän kaikkensa, että isän mieliala pysyisi hyvänä.

Yksi monista asioista, mistä oli haittaa, oli jatkuva pakottaminen parempaan. Jos olin oppinut jakolaskut koulussa reilusti ennen muita oppilaita, se ei riittänyt, vaan isäni halusi, että alan sitten saman tien opiskelemaan kertolaskuja. Oli aina hirveä pettymys kertoa vanhemmille, kuinka etevä on, kun vastaus ei ikinä ollutkaan "Oi miten hienoa, olet tosi fiksu!" vaan "Jaa, no sittenhän voitkin opetella jo kertomaan, se on vähän sama homma kun jakaminen, mutta käänteisesti, tuopa se kirja...". Tai jos olin piirtänyt hienon kuvan, kuva ei koskaan voinut olla pelkästään hieno, vaan aina "hieno, mutta se olisi parempi, jos...".

Ja jos en sitten heti oppinut jotakin taitoa mitä hän yritti pakolla minulle opettaa (monesti sellaisia, joita sen ikäiset ei yleensäkään osaa), meni hänellä hermo, hän jäi jankkaamaan tyyliin "ei kun teet sen nyt väärin, ei noin, vaan kato, näin, näin, näin!" Tästä varmaan johtuu, että nykyään en enää halua tehdä muiden nähden mitään, missä en ole ns. täydellinen. Jos joku usuttaa minua esimerkiksi pelaamaan jotakin peliä tai harrastamaan jotakin urheilua, missä en ole hyvä, kieltäydyn automaattisesti. Ja jos houkuttelu jatkuu vaikka sanon ei, ahdistun ja menen melkeinpä paniikkiin, sykkeeni kohoaa ja alan täristä, vaikutan pelleltä. Inhoankin sitä, kun ihmiset jäävät jankaamaan, että tule nyt, tämä on hauskaa, tuletuletule, vaikka sanoisi että ei kiitos en halua. Älkää tehkö sitä, pliis.

Sekä tietysti se, että hänelle sai näyttää vain positiivisia tunteita, mutta negatiiviset olivat lähinnä rettelöintiä, kiusaamista ja huonoa käytöstä, on tehnyt minusta aikamoisen kivikasvon ja emotionaalisen erakon. Vaikea oppia jotakin, mistä on koko lapsuus rankaistu. En myöskään luota ihmisiin.

Myös muita ongelmia liittyi narsistiseen vanhempaan, mutta jätän tämän nyt tähän. Ihan normaali minusta on kai tullut, paljon ongelmia mielenterveyden ja itsetunnon saralla, mutta eihän kukaan täydellistä elämää luvannutkaan. Hyvä koulutus ja työ on, paljon ihania kavereita jne., mutta ehkä kyky ilmaista tunteensa julki ja luottaa ihmisiin on kärsinyt eniten.

Perheessäni suosittiin pikkuvejeäni: hän sai kaiken ja minä rippeitä. En uskaltanut pyytää edes tarpeellisia koulutarvikkeita ostamaan, koska isä oli muuten pihi.

Isäni haukkui äitiäni, nolasi jos tämä edes käveli vierestä "älä tule lähelle". Äidin piti tehdä kaikki isän mielenliikeiden mukaan. Hän halveksi naisia avoimesti, naiset eivät osaa mitään. Minua huoritteli.

Minä olen älykäs, mutta olen aikuisena pelännyt ylittää isäni koulutustasoa alitajuisesti. Että hän ei pahoittaisi mieltään. Ja kaikki lyttäys sai uskomaan, ettei minusta ole mihinkään ja opettajien positiivista palautetta oli vaikea ottaa vastaan.

Tälläkin hetkellä olen toistavassa tilanteessa työpaikalla: eräs mies valtaa tilaa, puhuu jatkuvasti, kiukuttelee ja mököttää, saa kiitosta ja tunnustusta, vaikka moni on häntä parempi työntekijä. En vain osaa ylittää omaa vanhaa kaavaani, en tiedä miten 'voittaisin' tuon miehen.

Onko muunlaisia isiä
Narsistit hurmaa karismallaan
Saavat naista
Jatkavat sukua
Evoluutio

Näin on

Elämä narsistisen isän kanssa oli aivan kauheaa. Jatkuvaa alistamista ja haukkumista, henkistä väkivaltaa ja jatkuvaa fyysisen väkivallan pelkoa. Isän mielialat vaihtelivat epäloogisesti ja jo lapsesta (niin kauan kuin pystyn muistamaan eli noin 5 vuotiaasta) saakka olen joutunut kulkemaan tuntosarvet pystyssä. Sain käytännössä päivittäin kuulla olevani ruma, lihava, kauhea, tyhmä, laiska ja ettei minusta tule ikinä mitään. Mitään en muka osannut tehdä hyvin, vaikka kaikkeni lapsen kyvyilläni varmasti aina yritin. Oikeasti olin normaalipainoinen, luokkani parhaimmistoa, sosiaalisesti lahjakas, tarmokas lapsi. Kympin tytöksikin minua jotkut sanoivat, isäni ei koskaan.

En koskaan, ikinä missään, ole kokenut sellaista kiusaamista kuin kotonani sain jatkuvasti kokea. Kukaan ei ikinä ole puhunut minulle niin rumasti ja sydämettömästi kuin oma isäni päivittäin teki. Ihme etten jo lapsena saanut vatsahaavaa siitä kroonisesta stressitilasta jossa jouduin kotonani elämään. Lapsuuden koti oli kuin suuri musta negatiivinen kuilu, joka imi kaiken ilon ja valon pois.

Pikkuveljeä suosittiin ja suositaan edelleen. Usein vertailtiin ääneen sukulaisille, miten pikkuveli on niin hyvä ja täydellinen ja minä paha ja huono. Vaikka oikeasti, objektiivisesti tarkasteltuna, minä olen aina ollut se kunnollinen perfektionisti, joka on joutunut ottamaan vastuuta itseni lisäksi myös veljestäni. Veli on luovinut elämänsä juuri ja juuri rimaa hipoen, toki isän jalanjälkiä seuraten mikä tietysti nostaa hänen pisteitään isän silmissä. Minä taas olen yrittänyt saavuttaa elämässäni eri asioita, korkeaa koulutusta, kulttuurillista pääomaa, sivistystä...

Mitä lapsuudestani on seurannut? En usko jos joku minua kehuu, olen pelottavan epäluuloinen enkä oikein aidosti pysty luottamaan keneenkään 100%:sti. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja saan silloin tällöin paniikkikohtauksia, nämä invalidisoivat ongelmat ovat alkaneet vaivaamaan vasta aikuisiällä: vielä murrosiässä pystyin esittämään rakentamani kulissin sisällä että kaikki olisi muka hyvin. Stressaan helposti, olen perfektionistinen, ahdistun, kannan maailman murheita hartioillani, turhaudun helposti, olen taipuvainen masentuneisuuteen vaikka lääkärille en asiasta olekaan puhunut. Minussa on myös paljon tukahdutettua aggressiota joka juontaa juurensa lapsuuteni fyysiseen ja henkiseen alistamiseen.

En ole koskaan saanut isäni hyväksyntää "minuna", jättäähän se arpia psyykeen. Miksi jotkut vanhemmat vihaavat omaa lastaan? En voi käsittää. Muistuttaako tämä lapsi vanhempaa jostakin toisesta henkilöstä vai onko lapsi liian samanlainen/erilainen kuin vihaava vanhempansa? :(

Kuin minun elämääni, 17 ja 21!

Veljeni on golden boy, minä syntipukki. Myös työpaikallani samat roolit.

nro 21. Aloin itkeä, kun luin kirjoituksesi. Aivan kuin omasta elämästäni. Sanasta sanaan. Omat sisäiset ja tukahdutetut aggressiot purkautuivat pitkässä parisuhteessa, lasteni isään, joka oli syytön isäni "hulluuteen". minua ei verrattu sisaruksiin, koska niitä ei ollut,  mutta isäni vertasi minua omiin(ns.) menestyneisiin oppilaisiinsa(oli siis opettaja). edelleen kuulen, miten hyvä "päivi" oli ja minä en osaa edes pöytää pyyhkiä. Kirjoitin kuitenkin magnan paperit (meni huonosti, kun en keskittynyt) jne.

Täällä on moni tarina kuin minun suustani. Isäni kehui meitä lapsia vuolain sanoin, mutta aina vaan hänen lapsinaan ja mainitsi sellaisia ominaisuuksia, joissa hän ei voinut tai halunnut kanssamme kilpailla, esim. Kauneus tai ruoanlaittotaidot. Rangaistukset olivat mielivaltaisia ja sattumanvaraisia. jos kyseenalaistinme isää missään, välillä hän nauroi ja välillä raivostui. Meitä haukuttiin kiittämättömiksi kakaroiksi, välillä vaadittiin vuokraa kotona asumisesta (lahjarahoista tai kesätyörahoista) ja näyteltiin marttyyria, kun isä kävi töissä ja elätti meidät paskiaislapset. Minulla oli paha olo koko lapsuuden ja nuoruuden, mutta tajusin kaiken vasta terapiassa parikymppisenä. Pienenä pidin perhettämme väkivallasta ja hulluudesta huolimatta jotenkin erityisen rakastavana ja hyvänä, aktiivisen aivopesun ansiosta. 
 
Murrosikään asti olin isäni lempilapsi, sitten kun aloin itsenöistyä, sain tuntea hänen koko vihansa. Hän haukkui minua silmittömästi, hakkasi ja lukitsi huoneeseen. Vaikka hän hakkasi remmillä, veti tukasta alas rappusia ja nolasi ja antoi hulluja rangaistuksia, en alistunut, mikä varmaan minut pelasti älyn ja selviytymisvietin lisäksi.
 
Sisarukseni ovat kaikki tavalla tai toisella syrjäytyneitä, mutta minä muutin pois kotoa 15-vuotiaana ja pärjäsin. Tai aluksi romahdin, mutta terapian avulla olen selvinnyt ja nykyään onnellinen. Persoonallisuushäiriö on, mutta se on lievä ja hallinnassani. Olen ollut jatkuvasti töissä nuoruudestani asti, nyt valmistuin yliopistosta ja olen onnellisesti naimisissa. 
 
Vanhempiini en ole ollut missään yhteydessä. Kun muutin pois kotoa, isäni yritti pilata elämäni kaikilla keinoilla, mutta muutin toiseen kaupunkiin ja muutin numeroni salaiseksi. 

[quote author="Vierailija" time="09.10.2014 klo 20:26"]

Täällä on moni tarina kuin minun suustani. Isäni kehui meitä lapsia vuolain sanoin, mutta aina vaan hänen lapsinaan ja mainitsi sellaisia ominaisuuksia, joissa hän ei voinut tai halunnut kanssamme kilpailla, esim. Kauneus tai ruoanlaittotaidot. Rangaistukset olivat mielivaltaisia ja sattumanvaraisia. jos kyseenalaistinme isää missään, välillä hän nauroi ja välillä raivostui. Meitä haukuttiin kiittämättömiksi kakaroiksi, välillä vaadittiin vuokraa kotona asumisesta (lahjarahoista tai kesätyörahoista) ja näyteltiin marttyyria, kun isä kävi töissä ja elätti meidät paskiaislapset. Minulla oli paha olo koko lapsuuden ja nuoruuden, mutta tajusin kaiken vasta terapiassa parikymppisenä. Pienenä pidin perhettämme väkivallasta ja hulluudesta huolimatta jotenkin erityisen rakastavana ja hyvänä, aktiivisen aivopesun ansiosta.    Murrosikään asti olin isäni lempilapsi, sitten kun aloin itsenöistyä, sain tuntea hänen koko vihansa. Hän haukkui minua silmittömästi, hakkasi ja lukitsi huoneeseen. Vaikka hän hakkasi remmillä, veti tukasta alas rappusia ja nolasi ja antoi hulluja rangaistuksia, en alistunut, mikä varmaan minut pelasti älyn ja selviytymisvietin lisäksi.   Sisarukseni ovat kaikki tavalla tai toisella syrjäytyneitä, mutta minä muutin pois kotoa 15-vuotiaana ja pärjäsin. Tai aluksi romahdin, mutta terapian avulla olen selvinnyt ja nykyään onnellinen. Persoonallisuushäiriö on, mutta se on lievä ja hallinnassani. Olen ollut jatkuvasti töissä nuoruudestani asti, nyt valmistuin yliopistosta ja olen onnellisesti naimisissa.    Vanhempiini en ole ollut missään yhteydessä. Kun muutin pois kotoa, isäni yritti pilata elämäni kaikilla keinoilla, mutta muutin toiseen kaupunkiin ja muutin numeroni salaiseksi. 

[/quote]

Kamalaa kun kappalejakoni hävisi! Tässä viesti uudelleen muotoiltuna:

31/31

Täällä on moni tarina kuin minun suustani. Isäni kehui meitä lapsia vuolain sanoin, mutta aina vaan hänen lapsinaan ja mainitsi sellaisia ominaisuuksia, joissa hän ei voinut tai halunnut kanssamme kilpailla, esim. Kauneus tai ruoanlaittotaidot. Rangaistukset olivat mielivaltaisia ja sattumanvaraisia. jos kyseenalaistinme isää missään, välillä hän nauroi ja välillä raivostui. Meitä haukuttiin kiittämättömiksi kakaroiksi, välillä vaadittiin vuokraa kotona asumisesta (lahjarahoista tai kesätyörahoista) ja näyteltiin marttyyria, kun isä kävi töissä ja elätti meidät paskiaislapset. Minulla oli paha olo koko lapsuuden ja nuoruuden, mutta tajusin kaiken vasta terapiassa parikymppisenä. Pienenä pidin perhettämme väkivallasta ja hulluudesta huolimatta jotenkin erityisen rakastavana ja hyvänä, aktiivisen aivopesun ansiosta.   

Murrosikään asti olin isäni lempilapsi, sitten kun aloin itsenöistyä, sain tuntea hänen koko vihansa. Hän haukkui minua silmittömästi, hakkasi ja lukitsi huoneeseen. Vaikka hän hakkasi remmillä, veti tukasta alas rappusia ja nolasi ja antoi hulluja rangaistuksia, en alistunut, mikä varmaan minut pelasti älyn ja selviytymisvietin lisäksi.  

Sisarukseni ovat kaikki tavalla tai toisella syrjäytyneitä, mutta minä muutin pois kotoa 15-vuotiaana ja pärjäsin. Tai aluksi romahdin, mutta terapian avulla olen selvinnyt ja nykyään onnellinen. Persoonallisuushäiriö on, mutta se on lievä ja hallinnassani. Olen ollut jatkuvasti töissä nuoruudestani asti, nyt valmistuin yliopistosta ja olen onnellisesti naimisissa.   

Vanhempiini en ole ollut missään yhteydessä. Kun muutin pois kotoa, isäni yritti pilata elämäni kaikilla keinoilla, mutta muutin toiseen kaupunkiin ja muutin numeroni salaiseksi.

lisään vielä: persoonani on sellainen, että en halua näyttää heikkouksiani, sillä isäni takertui niihin ja käytti niitä aseina loukatakseen minua. Olen oikeastaan rakentanut muurini niin paksuksi, että itsekään en tiedä heikkouksiani, mutta yritän niitä selvitellä. Yritän myös selvitellä, millainen ihminen olen: olen epävakaa, joten persoonani on jäänyt vähän hukkaan. Ihmiset pitävät minusta ja otan kaikki vähän liiankin kanssa huomioon, olen vähän perfektionisti ja minulle on tärkeää onnistua. 

Up,
Pyytää Ap!