Lue keskustelun säännöt.
Miten katkaista välit ystävään — nätisti?
27.08.2021 |
Tapasin kyseisen henkilön seitsemisen vuotta sitten ja ystävystyimme välittömästi. Meillä oli valtavan paljon yhteisiä ajatuksia ja mielenkiinnon kohteita. Asumme eri maakunnissa, joten tapaamme aivan liian harvoin, mutta ensimmäiset 5 vuotta viestittelimme hyvä ettei päivittäin ja juttelimme puhelimessa usein. Viimeisten parin vuoden aikana ystävyyssuhtemme on kuitenkin muuttunut yksipuoleisemmaksi.
Keskustelumme etenevät nykyisin samaa kaavaa. Jompi kumpi laittaa viestiä (en edes muista koska viimeksi soittelimme toisillemme) ja keskustelemme hänen asioistaan. Minun kuulumiseni eivät tunnu kiinnostavan kiviäkään.
Esimerkki muutamien viikkojen takaa. Elämä potki pidemmän aikaa oikein urakalla päähän, se stressasi ja harmitti. Aloitin keskustelun ystäväni kanssa, kyselin kuulumisia, juttelimme hänen elämästään pitkän tovin. Sopivaan väliin yritin kertoa omista murheistani ja pyytää paljon kaivattua tukea. Vastauksesi sain käytännössä "onpas harmi juttu, mutta hei muuten, kävin tuossa aiemmin kampaajalla ja odotas hetki kun lähetän kuvan uudesta tukasta..." Minun aiheeseen ei enää palattu.
Toinen esimerkki muutaman päivän takaa. Sain iloisia uutisia ja teki mieli juhlistaa jonkun kanssa. Laitoin ystävälleni viestiä asiasta, johon sain vastaukseksi <3 tykkäyksen. Muuta viestiä ei ole sen jälkeen tullut.
En enää koe, että olisimme varsinaisesti ystäviä, vaikka sitä nimitystä tässä käytänkin. Ennemminkin olen se mukava tyyppi, jolle voi vuodattaa kaikki elämänsä ilot sekä surut ja lopuksi sysätä mielestään kunnes tarve kuuntelijalle taas iskee. Aikaisemmin juttelimme molempien elämien tapahtumista ja jaoimme vinkkejä puoleen ja toiseen, eli ei tämä aina ole ollut tällaista. Kenties sitten olemme kliseisesti sanottuna vain kasvaneet erillemme?
Elämä jakelee vieläkin kurkipotkuja minun suuntaan ja jatkuvat takaiskut uuvuttavat. Ehkä olen ikävä ihminen ja huono ystävä, mutta en jaksa enää tätä yksipuolista ystävyyttä. Olen myöskin aivan liian kiltti enkä vahingossakaan osaa sanoa asiasta ystävälleni suoraan. Muutama vuosi sitten olisin hyvinkin voinut (kenties hieman kautta rantain) ottaa asian puheeksi, mutta enää se ei tunnu luontevalta. Miten ihmeessä katkaisen välit tähän henkilöön aiheuttamatta harmia tai ikäviä tuntemuksia?
Kyllä, olen aikuinen ihminen vaikkei tältä itkuvirreltä uskoisikaan. Kyllä, olen hiukan ujo eikä minulla ole läheisiä ystäviä liioiksi asti. Kyllä, olen vässykkä. Auttakaa.
Kommentit (56)
Kysy häneltä, mitä mieltä hän on ystävyydestänne ja onko se hänen mielestään muuttunut.
Kerrot sitten, että sinun itsesi mielestä jossain vaiheessa ystävyytenne muuttui pelkäksi kaveruudeksi ja että olet pahoillasi siitä.
Jos siitä keskustelunne syvenee, kerrot, että sinulle ystävyyteen kuuluu aito toisen asioista välittäminen.
Pakottaahan sellaista ei voi, joten kiitä häntä yhteisestä ajasta ja toivota kaikkea hyvää. Aidosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä voisin tässä kertoa omista kokemuksistani. Olin ollut lapsuudesta asti hyviä ystäviä erään henkilön kanssa, kutsuttakoon häntä nimellä A. Kun muutimme perheinemme paikkakunnalta pois, näimme edelleenkin toisiamme A:n kanssa joka lomalla. Käännekohta ystävyytemme tuli siinä vaiheessa, kun hän muutti samaan kaupunkiin kuin missä minäkin asuin, olimme silloin molemmat jo aikuisia.
Tutustutin hänet omaan kaveriporukkaani, josta hän ystävystyi etenkin yhteen toiseen kaveriini. Tämän jälkeen hän alkoi käyttäytymään minua kohtaan töykeästi, ja pyrki aina eristäytymään tämän uuden ystävänsä kanssa, erottua meidän muusta porukasta.
Tämä löi kiilaa heidän ja meidän muiden välille. Lisäksi A:sta alkoi paljastumaan uusia ikäviä puolia, selvisi että hän oli varastanut uusilta kavereiltaan (he olivat myös minun kavereita) rahaa, mahdollisesti saattanut tehdä näin myös minulle. Eniten minuun vaikutti kuitenkin se, että jos illan istujais porukassa oli joitakin hänen mielestään parempia kavereita, niin hän alkoi käyttäytymään minua kohtaan töykeästi, tuntui että hän halusi "omia" kaverit itselleen.
Ei siinä sen puoleen, en siedä tuollaista käytöstä joten lopetin hänen kanssaan yhteyden pidon. Tästä ei mennyt kauan aikaa kun A muutti pois toiselle paikkakunnalle ja se vähä näkeminenkin jäi siihen. Hän on ottanut minuun vuosien aikana välillä yhteyttä, vähän ikään kuin kuulumisia kysellyt, johon olen vastannut jotain mutta en mitään sen enempää. Hän on jo kerennyt muuttamaan takaisin samaan kaupunkiin, mutta en ole nähnyt häntä kertaakaan.
Jos hän olisi muuttunut ihmisenä, voisin olla vaikka vieläkin hänen kaverinsa. Mutta taitaa olla aika ajanut ohi, minulla ei ole käytännössä mielenkiintoa ja haluja ottaa selvää, minkälainen ihminen hän on nykyään.
Äskeinen jatkaa:
Tuoreempi tapaus on noin 5 vuotta sitten, kun toinen kaverini (B), jonka kanssa olemme olleet kavereita about 20 vuotta. Mutta nyt kaveruutemme on oikeastaan kuihtumassa pois, omasta aloitteestani pyrin häivyttämään häntä pois. Oloni tuntuu hänen kanssaan sille, että hän vie minulta energiaa, tuntuu uuvuttavalle olla hänen kanssaan tekemisissä.
Hänen kanssaan harmittaa monta asiaa, ja vuosi vuodelta niistä on tullut koko ajan isompia, niin etten enää jaksa olla hänen kanssaan tekemisissä. Tuntuu ettei hän osaa olla kiitollinen, häntä ei tunnu kiinnostavan minun henkilökohtaiset asiani ollenkaan, vaan jaksaa jauhaa loputtomiin vain omista asioistaan. Lisäksi meidän on hyvin vaikea keskustella mistään vähänkään henkevimmistä asioista, enkä sano tätä pahalla, mutta hän on vain liian yksinkertainen ihminen.
Tässä erinäisiä esimerkkejä vaikka mitä tulee kiitollisuuden puutteeseen; Jos B tuli käymään kylässä, saatoin tarjota hänelle ruokaa, viikonloppuna muutaman oluen, monesti tarjosin hänelle autokyydin (paljon useammin näitä kaikkia, kuin hän minulle). Niin yksi kerta havahduin jotakin taas tarjottuani siihen, ettei hän ikinä kiittänyt minua mistään näistä, itse pidän normaalina tapana että näistä edes kiitetään. Hyväksyn sen ettei vastavuoroisuus mene aina tasan. Sanoin silloin hänelle vähän kovemmalla äänellä "ole hyvä", ei tapahtunut mitään niin toistin saman vielä kovemmalla äänellä. Sitten tuli vastaus "olen". Tähän loppui tarjoiluni hänelle.
Tämän lisäksi meidän välillämme on liian iso älykkyyden kuilu. Mikä minua ärsyttää kovasti, on se että jos sanon hänelle jotain, mitä hän ei entuudestaan tiedä, niin silloin tulee hänen vakio tokaisu; "Enpähän usko". Tuo ei haittaisi niin paljon, ellei tuota olisi tapahtunut lähestulkoon jokainen kerta kun näimme. Esimerkiksi sanoin että jos aurinko sammuisi juuri nyt, meillä menisi aikaa noin 8 minuuttia että huomaisimme tämän. Selittelyistäni huolimatta; "En usko!" Mainitsin että jos hän tekee 10 riviä kenoa, niin todennäköisyys voittaa kasvaa 10 kertaiseksi, mutta ei, kuulemma voitto tulee yhtä todennäköisesti yhteen riviin kuin siihen kymmeneenkin. Näitä esimerkkejä olisi enemmänkin, mutta kaikkea en kehtaa tässä sanoa. Melko tympeää keskustella, kun aiheet pitää rajata sen mukaan, mitä toinen pystyy ymmärtämään.
Vielä lisää:
Sitten mitä tulee B:n kanssa omista asioista puhumiseen, niin tavallisesti hän kertoi käytännössä kaiken mahdollisen hyvin vähäpätöisistäkin asioista joita hänellä oli ollut, saattoi vaikka selittää ummet lammet jostakin hyvin yksinkertaisesta asiasta. Esimerkiksi hän alkoi kerran kertomaan tarinaa siitä, kuinka oli kaatanut yhden puun isänsä vanhassa kotipaikassa. En valehtele, jos sanon että tämän kertominen kesti 15 - 20 minuuttia. Siihen mahtui paljon melko puuduttavia yksityiskohtia, joilla ei ole hirveästi merkitystä tarinan kanssa, mutta hän oli tästä teostaan silmin nähden niin ylpeä, se oli hänelle iso juttu. Kuuntelin tämän koko tarinan kärsivällisesti (samalla kärsien sisäisesti, koska voitte ehkä kuvitella tilanteen).
Tämän kuunneltuani ajattelin että ehkäpä on minun vuoroni nyt puhua, niin kerroin hänelle että olin saanut opiskelupaikan yliopistoon. Kaverini vastaus tähän elämäni isoon uutiseen oli "Aaha", ja tämän sanottuaan alkoi kertomaan jotain muuta omia asioitaan. Tämän lisäksi monesti kävi niin, että jos olin jo aloittanut puhumaan, niin B vain saattoi alkaa puhumaan päälle, ihan kun en olisi mitään edes sanonut. Kokeilin muutaman kerran, että kun hän alkoi puhumaan päälleni, niin en lopettanut vaan korotin ääntäni aina vaan niin kovaksi, että hän lopettaa puhumisen. Ääneni yltyi melkein jo huudoksi, ennen kuin sain hänet lopettamaan puhumisensa. Kun sain sitten sanottua asiani loppuun, hän tapansa mukaan ei sitä kommentoinut, vaan jatkoi omaa puhumistaan.
Tosiaan aloin vain jossakin vaiheessa ihmettelemään että miksi minä edes haluan olla hänen kaverinsa? Tuntui että häntä ei kiinnostanut minun asiat ollenkaan, hänelle riitti että saa jauhaa vain omia asioitaan. Tuli todella yksipuolinen olo kaveruudestamme. Toki siihen hyviäkin hetkiä mahtui, mutta nämä huonot vain veivät niistäkin voiton. Sen tähden aloin joka kerta kieltäytymään tapaamisista kun B otti minuun yhteyttä ja halusi nähdä. Tätä kesti useiden kuukausien ajan ja keksin aina jotain tekosyitä, ettei tarvitse nähdä. Toinen vaihtoehto olisi ollut kertoa suoraan, mutta uskon ettei se olisi korjannut mitään ja lisäksi se olisi loukannut B:tä enemmän.
En tiedä olisitteko muut toiminut samoin kuin minä minun asemassani?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle sanoi erä kermaperserouva jota olin vielä tukenut taloudellisesti hiukan kun halusi eroon
-Mä en oikein tiedä ketkä niitä hYVIÄ ihmisiä ovat...
Siis niin piilovittuilleen kertoi että uskonut kaikki juorut ja muut minusta enkä voi mitenkään puolustautua edes.
Niinpä minäkin annoin hiipua.
Kaveruus voi kuihtua kirjoitti:
Äskeinen jatkaa:
Tuoreempi tapaus on noin 5 vuotta sitten, kun toinen kaverini (B), jonka kanssa olemme olleet kavereita about 20 vuotta. Mutta nyt kaveruutemme on oikeastaan kuihtumassa pois, omasta aloitteestani pyrin häivyttämään häntä pois. Oloni tuntuu hänen kanssaan sille, että hän vie minulta energiaa, tuntuu uuvuttavalle olla hänen kanssaan tekemisissä.Hänen kanssaan harmittaa monta asiaa, ja vuosi vuodelta niistä on tullut koko ajan isompia, niin etten enää jaksa olla hänen kanssaan tekemisissä. Tuntuu ettei hän osaa olla kiitollinen, häntä ei tunnu kiinnostavan minun henkilökohtaiset asiani ollenkaan, vaan jaksaa jauhaa loputtomiin vain omista asioistaan. Lisäksi meidän on hyvin vaikea keskustella mistään vähänkään henkevimmistä asioista, enkä sano tätä pahalla, mutta hän on vain liian yksinkertainen ihminen.
Tässä erinäisiä esimerkkejä vaikka mitä tulee kiitollisuuden puutteeseen; Jos B tuli käymään kylässä, saatoin tarjota hänelle ruokaa, viikonloppuna muutaman oluen, monesti tarjosin hänelle autokyydin (paljon useammin näitä kaikkia, kuin hän minulle). Niin yksi kerta havahduin jotakin taas tarjottuani siihen, ettei hän ikinä kiittänyt minua mistään näistä, itse pidän normaalina tapana että näistä edes kiitetään. Hyväksyn sen ettei vastavuoroisuus mene aina tasan. Sanoin silloin hänelle vähän kovemmalla äänellä "ole hyvä", ei tapahtunut mitään niin toistin saman vielä kovemmalla äänellä. Sitten tuli vastaus "olen". Tähän loppui tarjoiluni hänelle.
Tämän lisäksi meidän välillämme on liian iso älykkyyden kuilu. Mikä minua ärsyttää kovasti, on se että jos sanon hänelle jotain, mitä hän ei entuudestaan tiedä, niin silloin tulee hänen vakio tokaisu; "Enpähän usko". Tuo ei haittaisi niin paljon, ellei tuota olisi tapahtunut lähestulkoon jokainen kerta kun näimme. Esimerkiksi sanoin että jos aurinko sammuisi juuri nyt, meillä menisi aikaa noin 8 minuuttia että huomaisimme tämän. Selittelyistäni huolimatta; "En usko!" Mainitsin että jos hän tekee 10 riviä kenoa, niin todennäköisyys voittaa kasvaa 10 kertaiseksi, mutta ei, kuulemma voitto tulee yhtä todennäköisesti yhteen riviin kuin siihen kymmeneenkin. Näitä esimerkkejä olisi enemmänkin, mutta kaikkea en kehtaa tässä sanoa. Melko tympeää keskustella, kun aiheet pitää rajata sen mukaan, mitä toinen pystyy ymmärtämään.
Siis alkuun tarkennus, kaveruutemme on jo kuihtunut pois. Emme ole olleet tekemisissä viiteen vuoteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvitse olla sellaisten ihmisten kaveri, joiden kanssa ei ole hyvä olla. Ei heitä tarvitse todeta jotenkin huonoiksi, se riittää ettei viihdy heidän kanssaan.
Minulla oli ystävä, joka ei puhunut itsestään mitään henkilökohtaista, mutta kommentoi kärkkäästi minun asioitani. Saattoi olla sanomatta sanaakaan.
Näitä jotka puhuvat itsestään, kysyvät ja vastaavat itse, on enemmän.
Voisi sanoa: voisimmeko nyt puhua vähän minun asioistani. Jos tämä ei onnistu, sitten miettii haluaako jatkossa nähdä niin usein. Välejä ei kannata katkaista jos vain ei viihdy toisen kanssa. Saattaa tulla sellainen elämänvaihe, jossa tuttavuudella on arvoa.
Hyvä vinkki oli ettei kannata julistaa maailmalle olevansa vässykkä tai liian kiltti. Sen voi todeta myönteisesti: Olen tehnyt sen valinnan, että asia X on minulle tärkeä ja siksi toimin tavalla Y. Se kertoo muille, että olet itsenäinen ja vahva, ja kiltit teotkin voivat lähteä tästä vahvuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se entinen ystävä kirjoitti:
Minä olin kaiketi tuollainen ystävä, kuin sinulla on.
Minun rakas ystäväni vain lakkasi soittamasta ja vastailikin enää harvemmin.
Meni vuosi, ennenkuin tajusin, että hän ei ole enää itse soittanut kertaakaan.
Lakkasin sitten itsekin pitämästä yhteyttä. Nyt on mennyt toinen vuosi ja hänestä ei ole kuulunut mitään.
Sydäntä raastaa ja minulla on häntä ikävä.
Olisi ollut reilumpaa, jos hän olisi sanonut joskus suoraan, että "Voitko lopettaa tuon asioiden märehtemisinen, en jaksa enää näin pitkiä puheluita. Lisäksi voisit olla vastavuoroisempi ja kuunnella minunkin kuulumisiani."
Olisin ehkä siinä hetkessä hämmästänyt (ja mielentilasta riippuen ehkä hieman loukkaantunutkin), mutta jos en heti olisi herännyt todellisuuteen, niin kun olisin miettinyt asiaa itseksekseni (ja hävennyt omaa käytöstäni), niin olisin todellakin tajunnut asian ja muuttanut käytöstäni.Silloin en tajunnut, kun vuodatin murheitani. Olin vain onnellinen, että minulla oli joku niin läheinen ja hyvä ystävä, kenelle uskalsin ja pystyin kertomaan asioita.
Ymmärrän jälkeenpäin, että hänen täytyi tuntea itsensä ilmaiseksi terapeutiksi ja hän halusi minusta eroon.
Surullista mutta totta.
"Olisi ollut reilumpaa jos hän olisi sanonut suoraan". Miksi vastuutat ystäväsi omasta itsekkyydestäsi? Jos todella kaipaat ystävääsi, niin puhelin nöyrästi käteen, kerrot tajunneesi olleesi itsekäs itsestäsi puhuja ja sitten kysyt että voitaisiinko tavata? Jos ystävä tähän suostuu, niin todellakin kysyt tapaamisessa hänen kuulumisensa ja tällä kertaa kuuntelet. Se, että yhteydenpitonne ne on hyytynyt, johtuu täysin sinusta. Ystävälläsi oli kaikki syy lopettaa terapeuttinasi toimiminen ilman selittelyjä.
Heipä hei, palstalaiset.
Tulipahan taas pohdittua asioita. Päädyin vielä vahvemmin siihen tulokseen, että mikäpä järki tätä ystävyyttä on enää väkisin yrittää elvyttää. Kaipa se peli on jo menetetty, jos ystävälleni oma kampaamokäyntikinsäkin on merkityksellisempää kuin hetkiseksi istua alas esimerkiksi kuuntelemaan minun murheita omista, yllättävistä terveyshuolista ja lääkärikäynneistäni. En jaksa uskoa, että tämä menee enää pelkän ajattelemattomuuden piikkiin. Kuulostan kenties hieman itsekkäältä, mutta ehkä sitten näin.
Paljon hyviä vinkkejä on taas sadellut tänne. Yritän pistää korvan taakse vinkit siitä, ettei minun aina tarvitse sättiä itseäni pienistä. Aina ei tarvitse pahoitella jokaista vähäistäkin asiaa. Omia puoliansakin saa ja pitääkin pitää, ja senkin voi tehdä niin, ettei omatuntoa ala myöhemmin liikoja soimata.
Kiittelystä en kuitenkaan taida luopua — kiitos siis taas kerran kaikista tänne tulleista neuvoista. Niistä on ollut valtavasti apua ja mielikin on hieman jo rauhoittunut. Enää ei hävetä niin kovasti kuin eilen tätä ketjua aloittaessa.
Taidan tosiaan pitää hetkisen taukoa ystävälleni viestittelystä. Kun hän seuraavan kerran ottaa yhteyttä, otan aiheen puheeksi hänen kanssaan. Jotenkin. Ehkä tuo pienen tauon ottaminen todella voisi tehdä hyvää. Jos tilanne palautuu normaaliksi tämän jälkeen, miksipä ei ystävyytemme voisi jatkua kuten ennekin? Jos taas ei, niin sitten ei. Yksinkin on mukavampaa olla kuin tämän hetkisessä tilanteessa. Ystävälläni on muut kaverit tukena, hänestä minun ei tarvitse olla huolissaan, ja onhan minullakin tuo koiramuori seuraa pitämässä jos ei muuta.
Tsemppiä myös kaikille samoissa vesissä taaplaaville. Kyllä tämä vielä tästä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette?
Olen 32, ystäväni muutaman vuoden vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
viestittely ei ole keskustelua. Sun on soitettava jos haluat kuuntelijaa ja keskustelua. Viestein ei mikään tommonen onnistu. Oot hieman ehkä riippuvainen hänen huomiosta.
Ensimmäisen kohdan kanssa olen melko samoilla linjoilla. Siinä puhelimessa rupatellessa on helpompaa käydä elämän eri tapahtumat läpi kuin monotonista viestiä näytöltä lukiessa.
Ystävääni en ole puhelimen päähän saanut kiinni aikoihin. Edellisen kerran joskus viime vuoden puolella. Syitä tähän olen saanut monia, vaikka hän itsekin välillä ehdottaa, että olisi mukava taas paremmalla ajalla soitella oikein pidemmän kaavan mukaisesti. Yleensä syyksi pelkän viestittelyn suosimiseksi sanotaan kiireet muiden ystävien tai puolison kanssa. Tämän toki ymmärrän, vaikka toisaalta hänellä on ollut puoliso sekä liuta ystäviä koko tuttavuudemme ajan eikä tilanne ole tämän suhteen juuri muuttunut. Ei ainakaan omien tietojeni mukaan.
Ehkä hän jättää jotain kertomatta, sitä en tiedä. Ensimmäisenä näin tarkemmin mietittynä tulee mieleen, että kaipa se mielenkiinto ole vain hiipunut ajan myötä. Näitä sattuu, ei siinä mitään. Miksipä minä turhaan "tuputan" itseäni kenellekään, jota seurani ei sen suuremmin kiinnosta. Pitäisi vain ottaa silmä käteen ja hyväksyä asia.
Jälkimmäiseen ajatukseesi en osaa ottaa kantaa puolueettomasti. Ehkäpä olet oikessa.
Kylläpäs kuulostaa säälittävältä nämä omat raapustukseni. Olin jo pahoitella, mutta enpäs taidakaan tällä kertaa.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomasin, että SINÄ olit aloitteentekijä noissa keskusteluissa. Entä jos et aloita, kuinka kauan menee että kaverisi aloittaisi keskustelun?
Kun hänen elämässään taas tapahtuu jotain kovin erityistä, niin hän varmasti laittaa viestiä. Siihen voi mennä mitä vaan muutamasta päivästä pariinkin kuukauteen. Yleisin aika on ehkä sen kolmisen viikkoa. Kyllä se viesti sieltä joskus aina tulee, vaikka itse en mitään yhteyttä ottaisikaan.
Häneltä tuleva viesti tyypillisesti alkaa tervehdyksellä, kenties jopa ikävän harmittelulla ja toki kuulumisten kyselyllä. Jos kuulumisiani satunkin kirjoittamaan, ne jäävät aina huomiotta.
Enkä nyt yritä sanoa sitäkään, etteikö hänen asiansa minua enää kiinnostaisi, mutta välillä olisi mukava jutella omistakin asioistani hänen kanssaan.
-ap
Vastaa kuulumisten kyselyyn peukulla. Eikä muuta. Samalla tavalla kun hän laittoi sulle vaan hymiön. Ja muihinkin juttuihin vaan joku sopiva hymiö. Ei muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaveruus voi kuihtua kirjoitti:
Kaveruus voi kuihtua kirjoitti:
Äskeinen jatkaa:
Tuoreempi tapaus on noin 5 vuotta sitten, kun toinen kaverini (B), jonka kanssa olemme olleet kavereita about 20 vuotta. Mutta nyt kaveruutemme on oikeastaan kuihtumassa pois, omasta aloitteestani pyrin häivyttämään häntä pois. Oloni tuntuu hänen kanssaan sille, että hän vie minulta energiaa, tuntuu uuvuttavalle olla hänen kanssaan tekemisissä.Hänen kanssaan harmittaa monta asiaa, ja vuosi vuodelta niistä on tullut koko ajan isompia, niin etten enää jaksa olla hänen kanssaan tekemisissä. Tuntuu ettei hän osaa olla kiitollinen, häntä ei tunnu kiinnostavan minun henkilökohtaiset asiani ollenkaan, vaan jaksaa jauhaa loputtomiin vain omista asioistaan. Lisäksi meidän on hyvin vaikea keskustella mistään vähänkään henkevimmistä asioista, enkä sano tätä pahalla, mutta hän on vain liian yksinkertainen ihminen.
Tässä erinäisiä esimerkkejä vaikka mitä tulee kiitollisuuden puutteeseen; Jos B tuli käymään kylässä, saatoin tarjota hänelle ruokaa, viikonloppuna muutaman oluen, monesti tarjosin hänelle autokyydin (paljon useammin näitä kaikkia, kuin hän minulle). Niin yksi kerta havahduin jotakin taas tarjottuani siihen, ettei hän ikinä kiittänyt minua mistään näistä, itse pidän normaalina tapana että näistä edes kiitetään. Hyväksyn sen ettei vastavuoroisuus mene aina tasan. Sanoin silloin hänelle vähän kovemmalla äänellä "ole hyvä", ei tapahtunut mitään niin toistin saman vielä kovemmalla äänellä. Sitten tuli vastaus "olen". Tähän loppui tarjoiluni hänelle.
Tämän lisäksi meidän välillämme on liian iso älykkyyden kuilu. Mikä minua ärsyttää kovasti, on se että jos sanon hänelle jotain, mitä hän ei entuudestaan tiedä, niin silloin tulee hänen vakio tokaisu; "Enpähän usko". Tuo ei haittaisi niin paljon, ellei tuota olisi tapahtunut lähestulkoon jokainen kerta kun näimme. Esimerkiksi sanoin että jos aurinko sammuisi juuri nyt, meillä menisi aikaa noin 8 minuuttia että huomaisimme tämän. Selittelyistäni huolimatta; "En usko!" Mainitsin että jos hän tekee 10 riviä kenoa, niin todennäköisyys voittaa kasvaa 10 kertaiseksi, mutta ei, kuulemma voitto tulee yhtä todennäköisesti yhteen riviin kuin siihen kymmeneenkin. Näitä esimerkkejä olisi enemmänkin, mutta kaikkea en kehtaa tässä sanoa. Melko tympeää keskustella, kun aiheet pitää rajata sen mukaan, mitä toinen pystyy ymmärtämään.
Siis alkuun tarkennus, kaveruutemme on jo kuihtunut pois. Emme ole olleet tekemisissä viiteen vuoteen.
Näyttää siltä ettei ex-kaverisi ollut halukas avautumaan sinulle. Joskus on parempi lopettaa kaveruus molemmilta puolilta, jos se menee jankkaamiseski.
Sanon täältä sivusta näille, jotka kertovat "esimerkillisesti" feidanneet joitain tuttujaan, että raukkamaista. Ystävyyssuhde on ihmissuhde sekin. Siinäkin on toisella puolella ihminen. Ei ketään kuulu feidata, toki niin voi tehdä jos ei ole rohkeutta toimia toisin, mutta raukkamaista se on.
Minua on pari ystävää -ilmeisesti- feidaamassa, enkä oikein tajua miksi. Olen ollut aloittajan kaltainen kiltti kuuntelija, mitään riitaa en osaa saada aikaiseksi. Pikkulapsiarki on jokaisella ollut kiireistä ja itse muutin toiselle paikkakunnallekin. Nyt kun yritän herätellä vanhoja ystävyyssuhteita, vastauksena on vain feidaamista.
Toivoisin että olisi selkärankaa edes sanoa, jos on pahoittanut mielensä tai olen tehnyt jotain tai on vain saanut tarpeekseen. Nyt saadaan minut menettämään kasvoni ja näyttämään tyhmältä, kun en "tajua" ajoissa että feidaavatko ne, vai onko heillä vain aidosti kiireitä.
Muuten joo, mutten valehtelisi, vaan sanoisin voivani oikein hyvin mutta että nyt on kiire - heippa!