Kuinka nuorena murehdit ensimmäisen kerran painosi?

*painoasi siis.

Olisinko ollut 7v minäkin. Olin tosi lyhyt ja aika hoikka, mutta jostain syystä ajattelin olevani lihava. En tiedä miksi, koska ei tuota ainakaan ole perheestä opittu (ei ollut peilin edessä vatsamakkaroita puristelevaa äitiä jne). Se kuitenkin jäi siihen. Joskus 10-11v laihdutin ensimmäistä kertaa ja 12-13v sairastin jo pahaa anoreksiaa, jota edelleen nyt kolmekymppisenä sairastan. En minä osaa syyttää yhteiskuntaa, mediaa, perhettä (meillä kuitenkin kasvoi minun lisäksi viisi ihan normaalia ja tervettä tapausta) tai mitään muutakaan ulkopuolista tekijää, luulen että mulla on aina ollut jotenkin hämärä ja vääristynyt kehonkuva, ihan noin synnynnäisenä ominaisuutena.

Muistan jo joskus 6-vuotiaana ihmetelleeni, miksi reiteni näyttävät niin leveiltä saunassa istuessa. 6. luokalla eli 11-12-vuotiaana heräsin siihen, että näytän oikeasti lihavalta (olin alipainoinen, enkä ole ikinä painanut yli 55 kiloa). Mietin istuma-asentoja, joissa "läskit ei pursuaisi".

11-12-vuotiaana aloin minäkin ensimmäisen kerran laihduttamaan. Olen myös käynyt läpi anoreksian. Nyt olen siitä toipunut, mutta suhde ruokaan tuskin ihan normaaliksi koskaan tulee. Ajattelen edelleen paljon painoani ja kehonkuvani on edelleen vääristynyt. Toisaalta ymmärrän nyt, että sen minkä näen peilistä, ei ole oikea totuus, että en ole niin lihava miltä mielestäni .

Samoin ehkä 6-7 vuotiaana. Opin äidiltä. Nyt vasta kolmikymppisenä opettelen ekaa kertaa rakastamaan itseäni kokonaisvaltaisesti. 

9 vuotiaana. Nyt olen 40v ja lihonut/laihduttanut /lihonut koko elämäni. Kaikki ajatukset pyörii ruuan ympärillä.
ja ekan kerran olin ylipainoinen 26 vuotiaana toisen lapsen synnytyksen jälkeen.

joskus 8-9 -vuotiaana tajusin että mahani on isompi kuin muilla. en mikään kauhea läski ollut, mutta sellanen pullukka. yläasteella vielä pidin itseäni pulleana, mutta myöhemmin kuvia katsoessani tajusin että olin todella hoikka. kropanmalli vaan oli jo silloin päärynä ja jalat ja lantio oli leveämmät kuin muilla. pari vuotta nautin hoikkuudesta kunnes lihoin. nyt 165/67.

ruokaan suhde on ollut aina jotenkin vinoutunut, mutta en ole kovin ääripää ihminen, joten mitään varsinaista syömishäiriötä ei ole kehittynyt (kai).

9-10 vuotiaana kun eräs sukulaismies sanoi, että olen lihonut, yritti korjailla etten siis ole lihava, mutta pullea, juu....:/ Muistelisin, että samoihin aikoihin äitini haukkui minua ja sanoi, että kaverini on paljon hoikempi kuin minä. Äitini on ollut aina tuhti ja tasapaksu, myöhemmin vittuili minulle ja siskolleni, että olette tuollaisia leveäperseisiä emäntiä, akalla itsellään kroppa mallia plussapallo siinä vaiheessa jo.

N. 10-vuoden kohdin myös seksuaalisen hyväksikäytön yritys, sairastuin anoreksiaan näiden kaikkien myötävaikutuksesta. Kesti n. 15 vuotta, että hyväksyin itseni, nyt olenkin taas lihonut surusyömisen ja hormoonihäikkien takia 10 kg ja yritän laihtua. Eli nuorena joudun negatiivisessa mielessä tiedostamaan itseni ja sillä on ollut pitkät vaikutukset.

Yläasteella. Sain terveydenhoitajalta jatkuvasti kuulla olevani liian laiha ja muutenkin liian pieni (olin alle 150cm) eikä kuukautisetkaan olleet alkaneet. Kävin tosi usein siellä.
No, nyt aikuisena olen edelleen todella hoikka, mutta lähemmäs 170 cm pitkä ja kyllä ne menkatkin alkoi. Kehityin vain hieman muita myöhemmin.

Noin 44-vuotiaana. Olen nyt 48v

Seiskan alkaessa tajusin olevani paljon pienempi kuin muut. Harmittelin "rippakinttujani" ja rinnattomuutta. Liiasta laihuudesta olen saanut kommenttia pienestä pitäen ja tämä jatkui yli kolmekymppiseksi, sitten lihoin normaalipainoiseksi (nyt 55kg, 168 cm).

6-7 vuotiaana, kun tajusin olevani vähän pyöreämpi kuin monet kaverit. No enpä ole enää!

Siskoni haukkui minua porsaan näköiseksi jo ollesani 7-vuotias. Laihdutin ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana. Jonkinlaisista syömishäiriöistä olen kärsinyt siitä asti. Välillä lihon ja välillä laihdutan rajusti. Laihdutusvaiheessa elämä pyörii täysin ruoan ympärillä tai pikemminkin syömisen välttelyn ympärillä. Nyt on ollut 5 vuotta taukoa syömishäiriöisistä ajatuksista. Nyt odotan toista lasta ja painonnousu ahdistaa todella paljon.

6-vuotiaana 1980-luvulla

Ekaluokkalaisena kun äiti kehotti etten ottaisi lisää jäätelöä kun on vähän mahassa ylimääräistä. :/

Itseäni tädit ja sisko arvostelivat joskus ala-asteella, mm. Nimittelivät pulleaksi. Se loukkasi minua ja aloin joskus yläasteella laihduttaa ja kärsin useita vuosia anoreksiasta päälle kaksikymppiseksi asti. Kun nyt aikuisena olen katsonut lapsuuden kuviani, näytin niissä normaalipainoiselta, enkä ollut millään tavalla pullea. Aika helppoa on nähtävästi vaurioittaa kommenteillaan kasvavan lapsen itsetuntoa.

Olisinkohan ollut 30v. Imetys laihdutti paljon ja netissä alettiin enenemissä määrin haukkua laihoja.

9-vuotiasna tajusin,mettä mulla on paksummat jalat kuin muilla.

Taisin olla 13. Luokkakaveri huuteli koulussa, että "vitun läski" ja vihjaili mun ulkonäöstä koko ajan. Nyt kun ajattelee se oli ehkä kateutta. Painoin 45kg, olin erittäin hoikka, mulla oli pitkät ja paksut kiiltävät hiukset, olin monien mielestä nätti ja pärjäsin koulussa. Huutelijalla oli paha akne, oli mua pyöreämpi ja koulu kusi. Pahaltahan se vihjailu ja vittuilu tuntui joten laihdutin ja painoin ysiluokalla enää 39 kiloa ja olin jo anorektisen laiha. Nyt olen 19, painan 52kg ja edelleen pelkään lihomista.

Ihan pienestä. Äiti ja isä pilkkasi, kun olin niin iso. Olen siis pitkä ja olin ikäisekseni pitkä jo vauvana. Lihava en ole ollut koskaan, en edes ylipainoinen. Tiedän sen, mutta olen silti mielestäni aina liian iso, siltä siis tuntuu vaikka tiedän, että olen ihan ok (vähintään). Siihen minut on kasvatettu. Iailen siroja ihmisiä, varsinkin pitkiä ja kaikkia hoikkia muutenkin.

Äiti oli pahin haukkuja, jatkoi sitä niin kauan kuin sai tilaisuuden. Huomautteli aina painostani. itse painaa yli 100 kg, minä n. 30 kg vähemmän, vaikka olen pitempi...