Minua vaivaa yksinäisyys, auttakaa? Apua, vertaistukea?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen väsynyt ehdottamaan, koska milloinkaan ehdotukseni ei saa vastakaikua. Aina se vaietaan kuoliaaksi. Mutta vielä kerran:

Ystäviä saa yhteisöllisestä toiminnasta. Yhdistystoiminta yhtenä parhaista vaihtoehdoista. Etsi toiminta, joka kiinnostaa sinua, on se sitten eläinsuojelua, luonnonsuojelua, Marttoja tai vaikka joku poliittinen paikallisyhdistys. Liity mukaan, tutustu ihmisiin, osallistu tilaisuuksiin, kutsu heitä joskus kokoontumaan sinun luonasi jne.

Sosiaaliselle ekstrovertille tuo on varmasti erinomainen neuvo. Mutta ujolle ihmiselle ei toimi. 

Eli ihmisten pitäisi todellakin ymmärtää tulla sen ujon ihmisen luo ja vieläpä ymmärtää, että vie aikaa ennen kuin se lakkaa olemasta ujo? No, onhan sekin yksi vaihtoehto. Kuinka hyvin se on tähän mennessä kokemuksesi mukaan toiminut?

Jos et ole halukas menemään ollenkaan epämukavuusalueelle, niin sitten sinun pitää joko hyväksyä tilanne tai jatkaa odottamista, että joku tulee hakemaan suurin piirtein kotoa kaveriksi.

Lässyn lässyn lää. Turha lätistä aiheesta, josta ei tiedä paskaakaan. Sama kuin menisit nälkää näkevälle sanomaan, että sen kun teet vaan ruokaa niin nälkä lähtee. 

Sinäpä vasta miellyttävän oloinen ihminen olet. Not.

Et tiedä minusta yhtään mitään. Kuten sitä, että olin lapsena lähes täysin ilman kavereita, kun omalla kotikylälläni ei asunut kuin kaksi ikäistäni tyttöä ja he olivat ihan erilaisia kuin minä. Yleensä koulun jälkeen vain luin tai piirtelin tai leikin leikkihevosilla. Muistan kerran tehneeni itselleni kavereita piirtämällä erilaisia hahmoja ja keksimällä niille nimet ja persoonallisuudet.

Olin ujo, en kehdannut enkä osannut puhua aikuisille ihmisille.

Kun aloitin yliopistossa ja muutin kaupunkiin, en saanut ystäviä, koska olin niin maalainen. Juntti. Yliopiston alkuaikoina jännitin seminaareissa oman nimeni sanomista niin paljon, etten kuullut muiden nimiä, kun odotin vain omaa vuoroani pelolla. Mutta puskin eteenpäin pelosta ja epäonnistumisista ja mokailuista huolimatta.

Vieläkin jännittää puhua isolle ja/tai arvovaltaiselle yleisölle, mutta kauas on tultu siitä, kun pelkkä oman nimen sanominen jännitti. Introvertti olen edelleen. Sosiaalisten tilaisuuksien jälkeen olen ihan poikki. Mutta silti mieluummin menen ja osallistun kuin kavennan elämääni jättämällä tekemättä asioita, jotka houkuttelevat.

Arvaapa uskooko kukaan tuota tarinaa sen jälkeen, kun ensin olet lytännyt ujot ihmiset maanrakoon ja syyllistänyt siitä, että eivät ole rohkeita sosiaalisissa tilanteissa? Minä ainakaan en usko. 

Ei tuossa kertomuksessa ole mitään kummallista. Mä pelkäsin kouluaikoinani ihan kuollakseni kaikkia esitelmien pitämisiä. Hikoilutti, henkeä ahdisti, sydän hakkasi, ääni vapisi  ja naama punoitti joka ainoa kerta, kun piti mennä luokan eteen pitämään esitelmä. Hakeuduin lukion jälkeen ammattiin, jossa esiintymistä ei tarvittu. Mutta sitten mut siirrettiin toisiin tehtäviin, johon sisältyi lääkäreiden ja sairaanhoitajien kouluttamista uuden tietojärjestelmän käyttöön. Jännittin alussa niitä tilanteita aivan yhtä paljon kuin lukioaikojeni esitelmien pitämisiäkin, mutta koska oli vaan pakko järjestää koulutustilaisuuksia, vähitellen esiintymiskammoni katosi. 

Puistojumppa kirjoitti:

Pikkusiskoni laittoi kaupan ilmoitustaululle ilmoituksen, jossa haettiin ystävää kävelylenkkien merkeissä. Hän löysi heti ihanan fiksun ihmisen ja tekivät lähes päivittäin lenkkejä.

Ilmoituksen perusteella tuli vielä useita pyyntöjä.

Puistojumpat on minusta paras tapa löytää ystäviä. Kun jää jumpan jälkeen notkumaan, niin juttuseuraa tulee kummasti. Siinä on ainakin optio ystävyydelle, jos huumorit kohtaavat.

Oletettavasti tuo tapahtui joskus 70-80-luvulla. Nykyisin ei todellakaan uskaltaisi laittaa puhelinnumeroaan tuollaisen ilmoituksen kanssa kaiken kansan näkyville. Valitettavasti saisi todennäköisesti vain joukon hulluja peräänsä. 

Jos on yksinäinen, se pitää hyväksyä. Minä olen hyväksynyt, että tulen olemaan koko elämäni yksinäinen. Tuntuu helpottavalta, kun ei tarvitse etsiä hampaat irvessä ystäviä.

Jotain kavereita on, mutta tosi ystävien löytäminen on kiven alla.

Ystäviä ei saa, jos ei ole valmis panostamaan. Joskus pitää ihan rohkeasti mennä tutustumaan ja tehdä selvä aloite. Itse olen pari ystävää saanut näin.

Jos tykkää olla yksin eikä halua antaa itsestään mitään niin ei ystävää saa. Ystävälle täytyy antaa aikaa ja huomiota ja suhdetta kehittää. Se kyllä yleensä kehittyy itsestään, kun kemiat kohtaavat.

Käykö ystäväksi vanhus? Jonkun ystävätoiminnan kautta voisit käydä juttelemassa yksinäisen vanhuksen luona

Musta tuntuu, että monella yksinäisellä on kovat odotukset toisia ihmisiä kohtaan. Esimerkiksi työkavereita tai "hyvän päivän tuttuja" ei arvosteta, koska keskustelut ovat "pinnallisia ja epäaitoja". Se nyt kuitenkin on niin, että näissä hälläväliäihmisissä on se suurin ystäväpotentiaali. Kuuntele, juttele, kerro jotain itsestäsi ja syvennä suhdetta. Arvosta toista ihmistä. Ehkä teistä ei tule sielunkumppaneita, mutta muunkinlaiset ihmissuhteet ovat arvokkaita ja voivat helpottaa yksinäisyyden kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen väsynyt ehdottamaan, koska milloinkaan ehdotukseni ei saa vastakaikua. Aina se vaietaan kuoliaaksi. Mutta vielä kerran:

Ystäviä saa yhteisöllisestä toiminnasta. Yhdistystoiminta yhtenä parhaista vaihtoehdoista. Etsi toiminta, joka kiinnostaa sinua, on se sitten eläinsuojelua, luonnonsuojelua, Marttoja tai vaikka joku poliittinen paikallisyhdistys. Liity mukaan, tutustu ihmisiin, osallistu tilaisuuksiin, kutsu heitä joskus kokoontumaan sinun luonasi jne.

Kokeiltu moneen kertaa. Tuloksena entistä syvempi yksinäisyys, kun sai konkreettisesti huomata, että ei kukaan edes halua tutustua minuun. Omasta mielestäni olen ihan tavallinen ja ystävällinen ihminen, mutta jostain syystä ei ole löytynyt halukkaita viettämään aikaa kanssani enempää kuin on pakko. Tuttavuudet jäävät pinnalliselle tasolle eikä ystävystyminen ole ollut lähelläkään vuosiin. 

Ystävyyden syntyminen kestääkin usein vuosia eikä kaikkien kanssa edes ystävysty, vaikka olisi tekemisissä koko elämänsä ajan. Ensinnäkin täytyy löytää toisesta ihmisestä sellaista kiinnostavaa, että ystävyydelle on edes mahdollisuutta. Toiseksi pitää kyetä osoittamaan toiselle, että on kiinnostunut hänen seurastaan ja tutustumaan paremmin. Ja kolmanneksi pitää olla toisen osapuolen silmissä kiinnostava eli tuoda itsestään esille asioita, joista toinen voisi kiinnostua.  

Aikuisena ystävystymisen vaikeus on siinä, että ihmisillä on muitakin kiireitä ja muutakin elämää kuin uusiin ihmisiin tutustuminen ja heidän kanssaan mahdollinen ystävystyminen. Lapsena ja vielä teininäkin saattoi käyttää lähes koko vapaa-aikansa (ja suureksi osaksi koulupäivänsäkin) kavereihin ja  ystäviin, mutta ei enää aikuisena. Ei varsinkaan silloin, jos on jo puoliso ja kenties lapsiakin. Joskus torjutuksi tulee ihan vain siksi, että toiseen ihmiseen ei vaan - ainakaan juuri sillä hetkellä - mahdu uusia ihmissuhteita. Ei varsinkaan sellaisia, joihin pitäisi panostaa (tutustuakseen) muita ihmissuhteita enemmän aikaa ja vaivaa. Aika monella on nykyisin niin hektinen elämä, että podetaan huonoa omaatuntoa, kun ei ole olemassa oleville ihmissuhteillekaan riittävästi aikaa. Silloin ei tietenkään ole kiinnostusta tutustua uusiin ihmisiin, koska se tutustuminen on pois muilta läheisiltä.