Onko normaalia kaksi vuotiaalta?

up

On hakee huomiota ja yrittää ylivaltaa.

Kaverin kaksivuotias on juuri tuollainen.

Anna kun arvaan: poika ja isältään oppinut.

No, lapsia (kuten aikuisiakin) on hyvin eriluonteisia. Ei tuo kuulosta välttämättä mitenkään huolestuttavalta. Vaikuttaa ainakin iloiselta lapselta? Ja nukuttamistilanteessa höpsöttely ainakin on enemmän kuin normaalia, kun ei koskaan huvittaisi rauhoittua, vaikka olisi kuinka väsynyt.

Ja jos kieltämistilanteessa pelleilee, niin lapsentasoinen katsekontakti, asioiden selkeästi selittäminen yleensä saa pelleilijänkin ymmärtämään mistä on kysymys. Pitää olla tiukat rajat noin käyttäytyvälle lapselle, muttei välttämättä tarkoita että mitään olisi vialla. Ja tiukoilla rajoilla tarkoitan yhdenmukaisuutta toiminnassa, rauhallista ja johdonmumaista käytöstä aikuiselta ja sitä, että aina selitetään lapsentasoisesti miksi nyt tehdään mitäkin.

Toki jos ei ole ohi menevä uhmaiän vaihe, niin kannattaa jutella asiasta vaikka päiväkodissa tai neuvolassa, niin on mahdollista saada ammatillista apua.

T. Päiväkodin täti

Pelkään vain, että lapseni jaminun välillä olisi välttelevät kiintymyssuhde. :( huolestuttaa ina, että annatko tarpeeksi hoivaa ja syliä, samalla kun se mietityttää hermostunut liian usein. Itse olen alkoholisti perheestä, joten pelottaa, ettäsiirrän oman turvattoman kiintymystä lapseen.

kauheeta! ap, siis sun 2 v ei rakasta sua?!?

omg! wtf!

Ei ole huolestuttavaa, kehitysvaihe..menee kyllä ohi. Tuntemani ja omatkin hölmöilivät jossain iässä, se on vaan sellaista hassuttelua ja jos halit ei kelpaa niin se on lapsen itsenäistymistä, menee ohi sekin. Älä tyrkytä haleja väkisin, sitten kun tämä vaihe menee ohi niin roikkuu taas kintussasi itkien kun yrität laittaa ruokaa.. kiintymyssuhteessanne ei varmaan ole mitään vikaa jos itsekkin olet aiheesta perillä.

Onko palstalla muita vanhempia, jotka ovat lapsuudessaan joutunut kokemaan traumatisoivia asioita?

Lapsi kannattaisi laittaa nukkumaan ennen kuin hän on yliväsynyt. Yliväsyneellä lapsella kierrokset vain kasvaa:) Samoin on ihan oikeasti hyvin tärkeää pitää säännöllisestä päivärytmistä kiinni.

Ap, älä tee vertailuja lasten kesken. Lapsetkin ovat toisistaan poikkeavia yksilöitä, joten saman ikäisten erot voivat olla suuretkin. Ja eroja on myös tyttöjen ja poikien välillä:)

Kaksivuotias ymmärtää jo aika paljon. Mikäli ruokailunne jatkuvat pelleilynä, ota tiukka linja: pois ruokapöydästä. Lapsenkin tulee jossain vaiheessa ymmärtää, että ruokailuaika ei ole pelleilyaika. Pelleillä saa ja pitääkin, mutta sillekin on oma aikansa ja paikkansa. Yleensä helpoimmalla pääsee, mitä nuorempana tämän oppii. Hyvistä käytöstavoista on hyötyä läpi koko elämän.

Paljon rakkautta ja tervettä maalaisjärkeä, niillä se homma hoituu. Ihan varmasti sekin päivä koittaa, jolloin lapsesi vastaa sinulle; äiti, mä rakastan sua. 

Minun pienempi lapseni oli kaksivuotiaana juuri tuollainen, ja minun mielestäni just niin perusnappula kuin voi olla, ja minusta meillä on aivan normaalit kiintymyssuhteet. On nykyään hyvin käyttäytyvä.

Lapsia on eri luonteisia. Joitakin lapsi on helpompi vaan sanallisesti ohjata, he pystyvä pystäyttämään sen enrgiansa ja ohjaamaan sitä. Esikoiseni on tällainen. Hänelle on pienestä asti voinut vaan sanoa, että tee näin tai että älä tee näin, ja hän on sen ikätasonsa mukaisesti osannut toimia niin.

Sitten tämän pienemmän mieli on kuin kevätpuro. Ei sitä voi pysäyttää, se puro jatkaa silti kulkuaan. Mitä enemmän sitä puroa patoat sitä suuremmalla voimalla se puro yrittää päästä eteenpäin. Siksi sitä pitää ohjata menemään oikeaan suuntaan, huomaamattomasti, hyvissä ajoin, ennakoiden. Ne oikeat matsit jätetään isoihin asioihin, joita kaksivuotiaan kanssa on aika harvoin. Pikkuhiljaa eri tilanteisiin löytyy käyttäytymismalleja, joista selvitään ilman konflikteja, ja pikkuhiljaa lapsi oppii säätelemään sitä sisäistä energiaansa. Hassuttelu lapsen kanssa ei ole mikään huonono äitiyden osoitus, vaan iso voimavara, joka saa arjen sujumaan. Elämä kaksivuotiaan ja elämä kaksivuotiaan kanssa on joskus niin rankkaa, että huumorilla selvitään. 

Ota käyttöön sisäinen lapsesi ja pelleile oikein olan takaa. Unohda murehtiminen siitä oletko hyvä äiti, kasivuotiaat voivat olla melkein ihan millaisia ilman että se on merkki mistään. :) Jos oma hermostuminen mietyttää, mieti onko se vielä normaalia (kaikki äidit hermostuvat joskus, useimmat usein) vai onko siellä takana kummittelemassa se, ettet alkoholistiperheen lapsena todennäköisesti ole itse koskaan saanut olla tarvitseva ja sinulle itsellesi ei lapsena annettu tilaa tuntea ja ilmaista itseäsi. En tunne sinua tietenkään, mutta monilla kavereillani, joilla on ollut kotioloissa joku häikkä, on itse äitinä hirveän vaikea sietää lapsen uhmaa ja hässäkkää, koska heidän on itse ollut pakko aina miettiä vanhempiaan ja olla heitä varten, kilttinä ja vaivattomana. Sellaisia tunteita, mitä ei salli itselleen, on vaikea sallia lapsilleenkin. He ovat jotenkin ihan solmussa sen kanssa, että haluavat että lapsi ymmärtää kuinka paljon äiti heitä rakastaa, mut samalla se oma suuttumus voi olla vaikeasti hallittavissa ja tulla ihan yllättäen, kun ei sitä ole oppinut elämässään tunnistamaan ja käsittelemään.

[quote author="Vierailija" time="19.09.2014 klo 13:39"]Minun pienempi lapseni oli kaksivuotiaana juuri tuollainen, ja minun mielestäni just niin perusnappula kuin voi olla, ja minusta meillä on aivan normaalit kiintymyssuhteet. On nykyään hyvin käyttäytyvä.

Lapsia on eri luonteisia. Joitakin lapsi on helpompi vaan sanallisesti ohjata, he pystyvä pystäyttämään sen enrgiansa ja ohjaamaan sitä. Esikoiseni on tällainen. Hänelle on pienestä asti voinut vaan sanoa, että tee näin tai että älä tee näin, ja hän on sen ikätasonsa mukaisesti osannut toimia niin.

Sitten tämän pienemmän mieli on kuin kevätpuro. Ei sitä voi pysäyttää, se puro jatkaa silti kulkuaan. Mitä enemmän sitä puroa patoat sitä suuremmalla voimalla se puro yrittää päästä eteenpäin. Siksi sitä pitää ohjata menemään oikeaan suuntaan, huomaamattomasti, hyvissä ajoin, ennakoiden. Ne oikeat matsit jätetään isoihin asioihin, joita kaksivuotiaan kanssa on aika harvoin. Pikkuhiljaa eri tilanteisiin löytyy käyttäytymismalleja, joista selvitään ilman konflikteja, ja pikkuhiljaa lapsi oppii säätelemään sitä sisäistä energiaansa. Hassuttelu lapsen kanssa ei ole mikään huonono äitiyden osoitus, vaan iso voimavara, joka saa arjen sujumaan. Elämä kaksivuotiaan ja elämä kaksivuotiaan kanssa on joskus niin rankkaa, että huumorilla selvitään. 

Ota käyttöön sisäinen lapsesi ja pelleile oikein olan takaa. Unohda murehtiminen siitä oletko hyvä äiti, kasivuotiaat voivat olla melkein ihan millaisia ilman että se on merkki mistään. :) Jos oma hermostuminen mietyttää, mieti onko se vielä normaalia (kaikki äidit hermostuvat joskus, useimmat usein) vai onko siellä takana kummittelemassa se, ettet alkoholistiperheen lapsena todennäköisesti ole itse koskaan saanut olla tarvitseva ja sinulle itsellesi ei lapsena annettu tilaa tuntea ja ilmaista itseäsi. En tunne sinua tietenkään, mutta monilla kavereillani, joilla on ollut kotioloissa joku häikkä, on itse äitinä hirveän vaikea sietää lapsen uhmaa ja hässäkkää, koska heidän on itse ollut pakko aina miettiä vanhempiaan ja olla heitä varten, kilttinä ja vaivattomana. Sellaisia tunteita, mitä ei salli itselleen, on vaikea sallia lapsilleenkin. He ovat jotenkin ihan solmussa sen kanssa, että haluavat että lapsi ymmärtää kuinka paljon äiti heitä rakastaa, mut samalla se oma suuttumus voi olla vaikeasti hallittavissa ja tulla ihan yllättäen, kun ei sitä ole oppinut elämässään tunnistamaan ja käsittelemään.
[/quote]
Kiitos viestistäsi. Auttoi minua taas oivaltamaan asioita. Miten huomaat kavereidesi käyttäytymisestä tuon, etteivät kestä? Jotain esimerkkejä? Kuten huomaat, minun on vaikea arvioida mikä on normaalia, esim kun lapsi huutaa nälkää eikä malta odottaa, niin tulee tarve tehdä tosi tosi nopee se ruoka ja hirvee paine, yleensä osaan kyllä rauhallisesti sanoa, että maltatko hetken kohta saat.kun näitäkin mietin aina, että toimiiko nyt oikein vai en. Olen miettinyt että juttelisin asiasta neuvolassa.