Lue keskustelun säännöt.
PTSD ja traumatakaumat vuotavat.
18.09.2014 |
Minulla oli raskas ja vaikea lapsuus itselläni. Olin useita vuosia ihan täysin kunnossa, hankin töitä, tein lapset ja nyt ongelma on se, että vanhat muistot ja traumat puskevat pintaan, kun lapseni ovat kriittisessä iässä, jolloin oma elämä levisi käsiin. Tilani ei vaikuta lasten hoitoon tai arkeen (onneksi), mutta olo on masentunut ja ahdistunut ja en oikeastaan pysty istumaan perseelläni turhan panttina, vaan puran ahdistusta vapaa-aikanani kotitöihin. Muita samassa tilanteessa olleita langalla? Miten pärjäsitte ja löytyikö jostain helpotusta tai self helppiä?
Kommentit (6)
Itsellä myös tuli lasten syntymän jälkeen takaumia. Oma oloni huononi. Juuri esim. ahdistusta. Olen käynyt 3-vuotisen kelan tukeman terapian ja nyt hain heti apua, kun huomasin oloni huonontuvan lapsen syntymän jälkeen. Kävin n. 5 kertaa juttelemassa psyk.sairaanhoitajan kanssa. Lievä masennuslääkitys päällä, jonka jätän sitten jossain vaiheessa pois. Mutta nyt syön sen aikaa, kun siltä tuntuu.
Jotenkin mulla tunne, että täytyy olla armollinen itselle ja ottaa sen verran vastaan sitä pahaa oloakuin itse haluaa/kestää. Ajattelen, että oma psyyke/alitajunta kyllä kertoo minkä verran kestää.
Voimia sulle ja nauti pienistä arjen asioista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 14:19"]
Minä olen vaan kestänyt, kärsinyt kaikki huonot oloni ja ahdistukseni ja lopulta ne on menneet ohi. Ilmeisesti psyyke itse saanut käsiteltyä. Mutta vasta joskus 35 vuoden iässä aloin seesteistyä kyllä. Ehkäpä apu vaikka terapiasta tai lääkkeistä olisi voinut antaa nopeamman avun, ja jos ei itse jaksa niin ehdottomasti niitä kannattaa kokeilla.
[/quote]
Minulla traumaongelmaa yritettiin teini-iässä hoitaa kaikenmoisilla lääkkeillä ja terapiaa ei herunut. Viikoittain näin jonkun, jota kiinnosti sen hetken kuulumiset, mutta ei oikeastaan halunnut auttaa käymään läpi ongelmia. Sitten kasvoin aikuiseksi, sain lähteä kotoa ja oman elämän, niin tilanne helpotti ja sain unohtaa kaiken aivan rauhassa. Lääkkeet vain turruttivat pahimman terän pois ahdistuksesta, mutteivät auttaneet itse ongelmaan pätkääkään. Mielusti selviäisin ilman lääkärikontaktia. Ongelmat kuitenkin ovat vain sitä, että olen itse jättänyt asioita käymättä läpi tai vatvonut asiaa väärään suuntaan ja hoitosuhteissa vaadittaisiin jonkinlaista lääkitystä, jos esimerkiksi traumaterapiaan lähtisi. -ap
3 vielä jatkaa. Olen itse hoitovapaalla ja ihan henkireikä on mulle ollut kerhot, joihin voin mennä lasten kanssa. Siellä tapaan muita aikuisia, voin jutella ihan muista asioista. Vaikka puolituntemattomien ihmisten kanssa päivän säästä. Noina hetkinä mulla ei todellakaan ole oma lapsuus mielessä. Ja saan hyvällä omallatunnolla juoda kupin kahvia ja istua alas, lasten leikkiessä. Edes kotitöitä ei tarvitse tuolloin ajatella.
[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 14:29"]
3 vielä jatkaa. Olen itse hoitovapaalla ja ihan henkireikä on mulle ollut kerhot, joihin voin mennä lasten kanssa. Siellä tapaan muita aikuisia, voin jutella ihan muista asioista. Vaikka puolituntemattomien ihmisten kanssa päivän säästä. Noina hetkinä mulla ei todellakaan ole oma lapsuus mielessä. Ja saan hyvällä omallatunnolla juoda kupin kahvia ja istua alas, lasten leikkiessä. Edes kotitöitä ei tarvitse tuolloin ajatella.
[/quote]
Minulla taas on taustan vuoksi sosiaalisten tilanteiden kammoa, joten ryhmät ja muut aiheuttavat kunnon ahdistusklimpin sydämeen, koska uusia ihmisiä on yhdelle kerralle liikaa. Toki lasten kanssa käyn puistossa, mutta olen sosiaalisesti tönkkö, vetäytyvä ja kiusallinen muiden ihmisten seassa. Mies katsoo lapsia toisinaan, että pääsen ulos omien kavereiden kanssa irroittumaan lapsista ja aivomöröiltä. Arkiaamupäivät vaan toisinaan nakertavat, kun lapset nukkuu ja kotitöitä ei ole. Tilanteeni ei onneksi ole ihan toivottomimmasta suunnasta. -ap
3 vielä jatkaa. Ajattelen muös, että se mitä olen lapsena kokenut on jotain paljon kauheampaa, kuin nykyiset ahdistukset. Vaikka nuo ahdistuksetkin ovat välillä ihan sietämättömiä. Välillä oikein ihmetten, miten olen selvinnyt lapsuuden kokemuksista näinkin täysipäiseksi aikuiseksi.
Minä olen vaan kestänyt, kärsinyt kaikki huonot oloni ja ahdistukseni ja lopulta ne on menneet ohi. Ilmeisesti psyyke itse saanut käsiteltyä. Mutta vasta joskus 35 vuoden iässä aloin seesteistyä kyllä. Ehkäpä apu vaikka terapiasta tai lääkkeistä olisi voinut antaa nopeamman avun, ja jos ei itse jaksa niin ehdottomasti niitä kannattaa kokeilla.