Saitko ystäviltä tukea synnytyksen jälkeiseen masennukseen?

Miksi sanot tuollaisia tyyppejä ystäviksesi? Kyllä ystävä on kiinnostunut toisen voinnista. Ja jos vielä tietää toisella olevan vaikeaa niin sitä suuremmalla syyllä.

Ystävät jäi kun lapsi syntyi, oon kyllä löytänyt uusia tilalle, liity Facebookissa äiti ryhmiin, käy perhekerhossa, sellainen piristää kummasti kun saat aikaiseksi lähdettyä sinne kerhoon vaikka se tuntuu vaikealta, myös neuvolassa voi kysyä onko heillä jotain ryhmää masentuneelle äideille, äimä ryhttps://aima.fi/ ois varmasti hyvä

Voimia, Ap!

Ehkä ystävät eivät osaa suhtautua tilanteeseesi? Joillekin on ihan tabu, että vauvan synnyttyä voi olla muutakin kuin superonnellinen.

Hyvä, että saat neuvolasta tukea ettet ole ihan yksin.

En saanut mitään tukea koska mulla ei ole yhtään ystävää.

aika kusipäitä nuo aloitusta alapeukuttavat. väheksyä nyt sairasta ihmistä. älä välitä ap

Tutulta kuulostaa!

Omalla kohdalla nyt jälkikäteen fiilis, ettei toiset vaan ymmärtänyt asiaa kun eivät olleet sitä kokeneet. Yritä löytää vertaistukea.

Ei mulla mitään ystäviä ollut.

Oma kokemukseni on ettei kukaan tiedä tai osaa suhtautua siihen mitenkään. Synnytyksen jälkeinen masennus on todella vakava asia, omalla kohdallani loppui vasta kun lopetin imettämisen ja kun masennuksesta pääsee eroon huomaa kuinka paljon hormoonit on vaikuttaneet vointiin. Ihan kaikkeen, ei sitä siinä masennuksen keskellä pysty edes tajuamaan. Ulospäin vaikutin kai aika normaalilta väsyneeltä ensiäidiltä. Vain yksi ystävän mies huomasi ja totesi että sulla taitaa olla synnytksen jälkeinen masennus ja vasta sitten itsekkin siihen havahduin.

Tosi moni kelle puhuin ehdotti neuvolaa tueksi, varmaan juuri siksi etteivät tajunneet mistä on kyse. Nyt kun itse olen tuon kokenut osaisin olla myös paremmin tukena jos näin kävisi ystävälleni. En ole katkaissut välejä ystäviini, he ovat edelleen tukenani muuten ja ihanaa seuraa ja saan heistä voimaan, tähän asiaan he eivät vaan osanneet tai tajunneet auttaa enkä toisaalta itsekkään selvästi apua pyytänyt. 

Kukaan ei oikein osaa sua auttaa, kun toi on pitkälti hormonaalista ja harvasta on konkreettisesti auttamaan vastasyntyneen kanssa tai kodinhoidossa. "Kaikki muutkin" ovat oman bluesinsa kärsinyt yksin tai miehen, oman äidin jonkun harvinaisen hyvän ystävän tuella.

En ole koskaan kokenut olevani masentunut vaikka olen ollut välillä tosi uupunut ja epätoivoinenkin. Mutta en välttämättä osaa samaistua siihen miltä tuntuu ymmärtää olevansa masentunut....no kuitenkin, kyllä vauvavuosina tuntiessani paljon yksinäisyyttä ja huolta, yritin silti pistää sosiaalisesti parastani ja skarpata vähän kuin pedatakseni parempia mahdollisuuksia mielekkääseen ihmiskontaktiin jatkossakin. Käsitin, että ap:kin tekee sillälailla fiksusti ja ottaa ihmisiin yhteyttä ja puhuu positiivisista asioista. Ei kuulosta liian raskaalta ystäville.

Mutta...

Olet kertonut heille masennuksestasi. Lähestyessäsi ystäviä voi olla liian läpinäkyvää, että olet tukea vailla. (Tietty ei kai siinä yleensä mitään kohtuutonta ole ja ystävä hädässä tunnetaan) osalla voi olla raskaita kokemuksia masentuneen tukemisesta, ettei mikään kuitenkaan riitä. Tai on itse vasta alkanut voida hyvin, ei nyt halua vajota synkkyyteen. Masennuksessa on kuitenkin vaikea auttaa jos on vain tarvis ihminen. Siinä mielessä masentuneen ei ainakaan kannata olla vähään tyytymätön kun tuesta on kyse. Onhan sekin jo jotain jos lasi on puolitäysi vaikkei olisi täysi. Tietysti masentuneena luonnollisesti on tosi vaikea nähdä asioiden hyviä puolia tai ainakaan korostaa hyviä puolia. Ehkä jopa huomaat ystäviesi koittaneen auttaa, mutta vasta myöhemmin tajuat sen. Minulla esim. Oma isäni ramppasi kylässä vauvavuosina vähintään kahdesti kuussa ja istui kahvipöydässä tunteja ja asensi lamppuja ja jahkailtiin vaan... no eipä olisi itseasiassa kovin monta vierasta käynyt jos ei Isäni, vaikken mielestäni ollut masentunut, vain yksinäinen............juu

Baby blues liittyy myös hormonitasojen romahtamiseen raskaudesta ja toisaalta huolestumisella ja omiin oloihin vetäytymisellä on ihan biologinen tehtävä. Et helposti ota liian rennosti vauvasi kanssa ja jaksa viilettää kaupungilla, hormonisyistäkin jäät kotiin vain huolehtimaan vauvasta. Aika monikaan pienen vauvan äiti ei sitä pysty helposti jättämään edes kauppareissun ajaksi, tekee mieli kirmata pikimmiten kotiin, onhan kaikki kunnossa... ja jäädä kotiin.

Niin kyllähän se aika hulluksi tekee, mutta moni on kestänyt vaikka pahalta tuntuisi vähän liian usein. Lapsen kanssa on onneksi monta asiaa, mitä tulevaisuudelta odottaa. Tottakai masennusta kannattaa hoitaa, ettei kroonistu. Synnytyksen jälkeisen masennuksen suhteen onneksi pahin hormonaalinen pudotus kyllä tasaantuu ja taaperon kanssa on jo pakko käydä kodin ulkopuolella. Tilastollisesti äideillä alkaa mennä hyvin lapsen vähän kasvaessa ja sitten vielä muita paremmin.

EI OLLUT YSTÄVIÄ. SAIN MUUTAMAN, SITTEN ÄITILAPSI KERHON KAUTTA.  HOITONA SAIN HORMONIA, JOKA AUTTOI.

Työnsit ystävät pois. Kaikki ylimääräinen vei sitä vähäistä jaksamistani pois. Sairastuin vaikeaan hoitoresistenttiin masennukseen synnytyksen jälkeen joka kroonistui. Täällä ollaan (hengissä) vielä 8v myöhemmin, mutta edelleen vahvasti toipilaana. Molemmat lapset ovat erityislapsia joten he kuormittavat jaksamistani kovalla kädellä. Luulen että paranen kyllä, viimeistään kun muuttavat kotoa, mutta olihan tämä aika suunnanvaihdos.

Vanhat ystävät jäivät. Uusia olen saanut ja pidän heidän vähän kuin kädenmatkan päässä koska en jaksa intensiivisempää ystävyyttä. En koe että monikaan ymmärtäisi ja vaikka ymmärtäisi, en jaksaisi itse huolehtia intensiivisen ystävyyden omasta osastani. Minun on hyvä näin.

Ystävä ei ole terapeutti.

Vierailija kirjoitti:

Ystävä ei ole terapeutti.

Ei kukaan tässä semmoista väitäkään. Mutta sinä olet empatiakyvytön i d i o o t t i

Neuvolassa ilmeisesti käskivät hakea tukea ystävistä?