Parisuhde tuo minussa hirviön esille

Sama vika, siksi en seurustelekaan. En osaa auttaa yhtään asiassa.

Mä olen maailman rauhallisin, kiltein, positiivisin ja iloisin ihminen. Sinkkuna. Saan siitä oikeasti todella paljon hyvää palautetta, ja itselläkin on hyvä olla. Parisuhteessa muutun mustasukkaiseksi marttyyriksi, valitan kaikesta, itken, huudan ja saan mitä kohtuuttomimpia raivokohtauksia. Kahdesti olen ollut pitkässä suhteessa, ja molemmilla kerroilla olen itse monta kertaa meinannut hakea apua hulluuteeni, tuntuu ettei mielenterveys kestä niitä olotiloja. Nyt olen jälleen sinkku, ja nuo mielentilat ovat muisto vain! Haluaisin kuitenkin saada seuraavan suhteeni onnistumaan, joten pitäisi varmaan alkaa työstää asiaa jo sinkkuna ollessani... :(

sama täällä. lasten (2 pientä) myötä kaikki on mennyt vielä lisää alamäkeä.

en osaa auttaa. tarvitsisin apua itsekin.

Jossain vaiheessa suhteen alussa alkaa alitajuisesti testaamaan miten luotettava ja hyvähermoinen se toinen on. Olen kuullut väitettävän, että raskausaikana naisen hormoniheittelyiden vuoksi vaihtelevat mielialat ja 'hormonihöyryisyys' olisi alitajuista testausta kumppanin kyvykkyydestä sietää tulevan lapsen hermoillekäymistä. Olen miettinyt, että ehkä parisuhteen alussa tekee samantyyppistä testausta. Ja hormonipöllyssähän sitä silloinkin on. Tosin voihan se johtua myös jostain kiintymyssuhdetrauman esiinnoususta. Jos suhde tuon alun mylläkät kestää, opitaan paremmin tuntemaan toista (ja itseä) ja opitaan käsittelemään tuollaistakin rakentavasti, se luo henkistä läheisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Joku terapiakin voi tulla kyseeseen, jos asiaa haluaa työstää.

Joka tapauksessa kannattaa olla tietoinen, että semmoist tunteet vähänniinkuin kuuluu asiaan ja tasoittuvat alkuhuuman jälkeen. Mielialojen vaihdellessa voi aina todeta, että olen nainen, mitä odotit ;) Ja muistuttaa miestä, että hänellä on niin voimakas vaikutus sun hormonitoimintaan ;)

Joo, tuttu tunne. Tällä hetkellä sellanen olo, että mielikuva omasta persoonastani on ollut aivan väärä.

En voi käsittää, minne kontrolli menee. Tänäänkin suutuin niin maailman pienimmästä jutusta, ja sen takia koko yhdessä vietettäväksi tarkoitettu ilta jäi viettämättä ja itse ahmin 300 grammaa suklaata...

Muistatteko, millainen oli vanhempienne parisuhde?

Onko teillä raivottareilla hormonaalinen ehkäisy käytössä? Itse ainakin parisuhteessa tuun ihan hulluksi siitä.

Nuvaring käytössä. Muistan että laastari teki musta äkäisen ja itkuisen, mutta rengas ei ole ollut samanlainen. Olen kyllä temperamentiltani intensiivinen ja dramaattinen niin ilossa kuin surussakin, mutta en ole näin avoimen äkkipikainen kenenkään muun edessä. Ilmeisesti kuvittelen, että voin käyttäytyä ihan miten vaan eikä siitä tule seurauksia.

Vanhemmista en tiedä, erosivat kun olin 5.

Hormonaalinen ehkäisy myös ehkäisyrengas teki minusta monsterin.

Pakko sanoa, että oma äitini on samalla tavalla äkkipikainen. Kokee tunteet täysin kokonaisvaltaisesti. Olen katsonut häntä vierestä sellaisena ja myöhemmin tajusin itse olevani samanlainen.

Voiko asiaa muuttaa, jos se onkin peritynyt ominaisuus?

[quote author="Vierailija" time="13.09.2014 klo 00:00"]

Pakko sanoa, että oma äitini on samalla tavalla äkkipikainen. Kokee tunteet täysin kokonaisvaltaisesti. Olen katsonut häntä vierestä sellaisena ja myöhemmin tajusin itse olevani samanlainen.

Voiko asiaa muuttaa, jos se onkin peritynyt ominaisuus?

[/quote]

Voi. Tiedostamalla. Tilanteessa tunnistamalla käytösmallin ja nousemalla tunteen yläpuolelle.

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 23:45"]

Muistatteko, millainen oli vanhempienne parisuhde?

[/quote]

Ei kovin dramaattinen. Eivät raivonneet hulluna. Toisinaan "vinoilevat", aiemmin käytössä oli usein mykkäkoulu. Viime aikoina en ole ollut niiden riidoissa mukana, mutta se on selvä, että malli ei ole tullut sieltä.

Enemmän olen miettinyt, että liittyykö kiintymyssuhteideni kipupisteisiin tunnemuisto hylätyksi tulemisesta. Vanhempani lähtivät jatkuvasti baariin viikonloppuisin (olivat nuoria ja menohaluisia, kun olin alle kouluikäinen) ja minut jätettiin isovanhempien hoitoon, yleensä itkien ja valittaen. Olisin niin halunnut olla äidin kanssa.

terv. yksi raivottarista

40 vastaa toiselle lapsena "hyljätylle". Olen antanut itseni ymmärtää, että tasapainoisessa parisuhteessa lapsuuden haavat voivat alkaa eheytyä. Suosittelen lukemaan "Kestävän suhteen salaisuus"-kirjan. Siinä puhutaan paljon kiintymyssuhdemalleista; siitä kuinka ne syntyvät ja kuinka niistä eheydytään. Taitaa taas olla itselläkin aika tarttua kirjaan. Helppoa tämä parisuhteessa olo ei meille särkyneille ole, mutta uskon että se, kun tiedostaa ja myöntää monien ongelmien kumpuavan omasta mielestä, on jo iso askel eteenpäin.

Up

Pakko palata tähän ketjuun... Minä olen se, joka eilen kirjoitti viestit 40 ja 44 ja tänään tuntuu kuin olisin uudestisyntynyt! ;) Jotenkin tämä ketju pani minut todella miettimään -tai oikeastaan tuntemaan- millainen olen tässä parisuhteessa ollut. Eksyin myös lukemaan mieheni ja minun alkuaikojen viestittelyä ja muistin kirkkaasti, mihin hänen aikoinaan rakastuin. Se oli päässyt minulta kokonaan unohtumaan, kun keskityin vain vaatimaan ja vaatimaan. Tämä päivä on ollut tyystin toisenlainen kuin edelliset viime viikkojen, kenties jopa vuosien aikana. Tiedän, että hulluuskohtauksia tulee varmasti vielä, mutta se, että muistan, miksi olemme aikoinaan päätyneet yhteen, on minulle todella iso juttu. Aion pistää hanttiin tälle kiintymyssuhdevammalle, enkä todellakaan anna sen pilata tätä ihmissuhdetta. Samaa voimaantumisen tunnetta toivon teille kaikille muillekin "hulluille"!

[quote author="Vierailija" time="13.09.2014 klo 00:02"][quote author="Vierailija" time="13.09.2014 klo 00:00"]

Pakko sanoa, että oma äitini on samalla tavalla äkkipikainen. Kokee tunteet täysin kokonaisvaltaisesti. Olen katsonut häntä vierestä sellaisena ja myöhemmin tajusin itse olevani samanlainen.

Voiko asiaa muuttaa, jos se onkin peritynyt ominaisuus?

[/quote]

Voi. Tiedostamalla. Tilanteessa tunnistamalla käytösmallin ja nousemalla tunteen yläpuolelle.
[/quote]

Tarkoita varmaan opittu? Aina hän se vika on muualla kuin itsessä.

Jos tässä ketjussa juttelisivat miehet olisi ketjun sävy tuomitsevampi.
Itselleni ei koskaan ole ollut pienintäkään tällaista ongelmaa. Mutta en kelpaa miehille. Miehet rakastuu näköjään väkivaltaisiin akkoihin mieluimmin.

Helppohan sitä tosiaan yksin on olla rauhallinen ja tasapainoinen ja pitkäpinnainen, kun omat rajat ei joudu mitenkään koetukselle :) Kaikkiin ihmissuhteisiin kuuluu väistämättä rajankäynti ja yhteentörmäykset. Ja mitä läheisempi suhde, sitä syvempiin kerrostumiin törmäykset osuu, se on selvää. Vaikka suhde olisi kuinka hyvä ja ns. oikea.

Toinen juttu on sitten tietysti, jos toinen osapuoli on vaikkapa täysin kylmä ja kykenemätön empatiaan yms. Sellainen varmasti provosoi omia irrationaalisia pelkoja ja muita pintaan, eikä sellainen välttämättä johda mihinkään. Jotta homma voisi toimia, molempien täytyy kyetä tiedostamaan omia reaktioitaan ja asettumaan myös toisen asemaan. Tämähän pätee ihan kaikkiin ihmissuhteisiin, ei pelkästään rakkaus-sellaisiin.

Inhosin sitä, kuinka mustasukkaiseksi ja tietyllä tavalla vihaiseksi muutuin parisuhteessa. Ulospäin olin aika samanlainen kuin aiemminkin, mutta vapautuneisuus oli poissa. Tosin suhteen alussa tätä ei vielä ilmennyt, mutta kun mies tietyllä tavalla antoi syitä mustasukkaisuuteen pari kertaa, se jäi minuun vähän liian voimakkaana. Todella kuluttavaa itseni kannalta, miehelle en raivonnut tai estänyt tekemästä asioita vaan vatvoin päässäni.

Voih..kuulostaa todella todella tutulle. Luulin olevani yksin tämän kanssa, kiitos että jaoitte.