Parisuhde tuo minussa hirviön esille

Mua vituttaa se, että mies ei osaa leppyä yhtä nopeasti kuin minä, mutta suuttuu kyllä jopa minuakin nopeammin. Ja aina syy on minussa.

Kaikki tapahtuu usein ihan muutamassa sekunnissa. Ensin on kiva päivä ja puuhailemme perheen kanssa kaikkea kivaa, sitten keksitään yhtäkkiä lähteä vaikka kauppaan. Lapsi alkaa kinisemään jostain ja minä hermostun, sitten mies hermostuu minuun ja piru on irti. Kaikki on taas pilalla.

Ihan oikeasti. Täällä ei vaan saa ikinä hermostua laillisesti. Pikku sanomisista seuraa joskus monenkin päivän kiukuttelu ja haukkuminen. Ihan sairasta.

Kyllä minäkin osaan olla kohtuuton ja voisin todellakin olla pitkäpinnaisempi ja haluaisinkin sitä. Ahdistaa kuitenkin, kun vaaditaan täydellisyyttä, mikä ei tule koskaan toteutumaan, ei ainakaan mun kanssa.

Jos oppisi sen hyväksymään ja antaisi anteeksi nopeammin, niin voisi saada luottamusta kasvatettua takaisin ja ihan oikeasti voisi taas alkaa uskomaan tähän suhteeseen.

Olen aina tottunut pärjäämään lopulta yksin.

Lapsena tuntin pohjatonta yksinäisyyttä, enkä uskonut vanhempieni rakastavan minua. No, isä ei koskaan osannutkaan rakastaa, mutta äiti kuitenkin hoiti ja piti huolta. Vaikka sisko ja veli menivätkin aina edelleni ihan kaikessa.

Parisuhteessa, aina kun tulee riitaa, ajattelen aina pärjääväni yksinkin. Se on minulle tutuin selviytymiskeino.

Joo, sama ongelma. Pahinta oli kun käytössä oli ehkäisyrengas. Hormoniehkäisyt ei ole muutenkaan sopineet, mutta se sai mut käyttäytymään sekopäisesti ja parisuhde oli loppua siihen. No nyt ei ole mitään hormoniehkäisyä käytössä mutta siltikin poltan päreeni pikkuasioista ja elän niin tunteella että oksat pois. Alan olla vaan entistä vakuuttuneempi ettei minua vaan ole tehty parisuhteeseen.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2014 klo 01:16"]Joo, sama ongelma. Pahinta oli kun käytössä oli ehkäisyrengas. Hormoniehkäisyt ei ole muutenkaan sopineet, mutta se sai mut käyttäytymään sekopäisesti ja parisuhde oli loppua siihen. No nyt ei ole mitään hormoniehkäisyä käytössä mutta siltikin poltan päreeni pikkuasioista ja elän niin tunteella että oksat pois. Alan olla vaan entistä vakuuttuneempi ettei minua vaan ole tehty parisuhteeseen.
[/quote]
Ja vanhempien en muista koskaan puhuneen toisilleen, niinkuin nyt normaalisti ihmiset puhuvat toisilleen, vaan joko huusivat toisilleen tai olivat mykkäkoulussa eivätkä huomioineet toisiaan mitenkään. Omalle lapselle en tuollaista mallia halua antaa.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2014 klo 01:15"]

Parisuhteessa, aina kun tulee riitaa, ajattelen aina pärjääväni yksinkin. Se on minulle tutuin selviytymiskeino.

[/quote]

Sama juttu ja olenkin kuulemma liian etäinen ja riippumaton. Mutta se ajatus, että panostaa täysillä ja heittäytyy ja sitten jääkin yksin on vain liian kauhea. Pakko olla vähän varuillaan. Tosin tässä yksi syy miksei seurustelu kiinnosta.

Suosittelen ehdottomasti luettavaksi kirjaa Joustava mieli parisuhteessa!

"Kirja auttaa lukijaa rakentamaan tai ylläpitämään elinvoimaista ja omien elämänarvojensa näköistä parisuhdetta. Se esittelee uusimpia käyttäytymisterapian menetelmiä, joiden avulla voi kohentaa omaa parisuhdettaan joko yhdessä tai itsenäisesti. Sen tutkitusti toimivaksi osoitettujen harjoitusten avulla voi vaikuttaa omaan käyttäytymiseensä muita ihmisiä kohtaan ja omiin tunnereaktioihinsa. Kirja on tarkoitettu kaikille niille, jotka haluavat rikastuttaa omaa tärkeintä ihmissuhdettaan."

Mistä päättelette, että olette valinneet miehen oikein? Sillä mulle tuo kuulostaa vain siltä, että mies ei ole oikea. Väärä mies nostaa esille hirviön.

Mulla hyvä mies saa minusta esiin parhaat puoleni.

Mä olen sinkkuna myös aina aivan mahtava, kerran jopa kaverin mies sanoi mulle, että olisipa hänen tyttöystävänsä tuollainen. Joo, niinpä. Sinkkuna ei olekaan huolta miehen menemisistä ja siitä, että joku sotkee paikkoja tai rikkoo sun sydämen. Parisuhteessa olen aivan kamala. Nalkutan jatkuvasti ja olen todella omistushaluinen. Ja lapset tosiaan pahensivat tilannetta. Nyt meillä nuorin on pieni vauva, mulla jäi raskaudesta löysä maha jota sektion takia en pääse vielä jumppaamaan, ja mä pelkään että mies pettää mua kiinteämahaisen naisen kanssa, joten kiukuttelen hänelle siitä jo valmiiksi. Kuulostaa sairaalta ja sitähän se onkin. Olen niin onnellinen miehestäni, joka on vielä toistaiseksi jaksanut mua.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2014 klo 08:02"]

Mistä päättelette, että olette valinneet miehen oikein? Sillä mulle tuo kuulostaa vain siltä, että mies ei ole oikea. Väärä mies nostaa esille hirviön. Mulla hyvä mies saa minusta esiin parhaat puoleni.

[/quote]

Minullekin tuli tämä mieleen. En ole normaalisti yhtään mustasukkainen, mutta ns. pelimiesten kanssa touhutessani epävarmuus nousee esiin ja alan käyttäytyä todella ikävästi. Nyt ajattelin pysytellä sinkkuna niin kauan, että vastaan tulee mies, jonka tunteista mun ei tarvitse tuntea epävarmuutta.

Hormoniehkäisyt helvettiin! Ottakaa kuparikierukka!

parisuhdemallit tulevat vahvasti kotoa mutta kun ne tiedostaa ja niistä haluaa eroon, se on aivan mahdollista. Oma epävarmuus saa parisuhteessa outoja ilmenemismuotoja.

ei leimahtaminen ole vaarallista. Anteeksipyyntökin toimii. Eri asia jos molemmat kärsitte tuittuilusta.

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 23:44"]Jossain vaiheessa suhteen alussa alkaa alitajuisesti testaamaan miten luotettava ja hyvähermoinen se toinen on. Olen kuullut väitettävän, että raskausaikana naisen hormoniheittelyiden vuoksi vaihtelevat mielialat ja 'hormonihöyryisyys' olisi alitajuista testausta kumppanin kyvykkyydestä sietää tulevan lapsen hermoillekäymistä. Olen miettinyt, että ehkä parisuhteen alussa tekee samantyyppistä testausta. Ja hormonipöllyssähän sitä silloinkin on. Tosin voihan se johtua myös jostain kiintymyssuhdetrauman esiinnoususta. Jos suhde tuon alun mylläkät kestää, opitaan paremmin tuntemaan toista (ja itseä) ja opitaan käsittelemään tuollaistakin rakentavasti, se luo henkistä läheisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Joku terapiakin voi tulla kyseeseen, jos asiaa haluaa työstää.

Joka tapauksessa kannattaa olla tietoinen, että semmoist tunteet vähänniinkuin kuuluu asiaan ja tasoittuvat alkuhuuman jälkeen. Mielialojen vaihdellessa voi aina todeta, että olen nainen, mitä odotit ;) Ja muistuttaa miestä, että hänellä on niin voimakas vaikutus sun hormonitoimintaan ;)
[/quote]

Tämä.

Ja allekirjoitan myös sen, että nyt kun on oikea mies johon vihdoin LUOTAN, ongelma on helpottanut.Toki sen luottamuksen syntymiseen meni suhteen koko ensimmäinen vuosi, onneksi mies sen kesti (en oikein edes ymmärrä miksi).

Minulla oli nuoruuden suhteessa tuo ongelma. Ikä ja elämänkokemus on vaikuttanut tasoittavasti, ja toki omien kipukohtien tiedostaminen. Nyt en pura kaikkea heti toiseen vaan ajattelen ensin itse, onko reaktioni perusteltu ja järkevä vai ei. Lisäksi olen ihan tietoisesti opetellut ilmaisemaan itseäni rakentavammin, eli ilmaisen lähinnä omia tunteitani enkä hyökkää toisen kimppuun. Suuri osa kun noista tuollaisista tunteista nimenomaan kumpuaa jostain esihistorialliselta ajalta ennen kuin edes tunsin koko ihmistä, varhaislapsuudesta jne. Sellaisten tunteiden käsittely on lähinnä minun itseni vastuulla, ei hänen. Samoin hänen vastaavat tunteensa ovat hänen vastuullaan, eivät minun, enkä suostu ottamaan niitä itseeni. Läheisessä ihmissuhteessa väistämättä nousee joskus pintaan irrationaaliselta tuntuvia pelkoja ja muita, vaikka suhde olisi kuinka hyvä. Ei se ole siitä kiinni, vaan enemmän nimenomaan lapsuudenkokemuksista. Hylätyksi tulemisen pelosta, turvattomuuden tunteista ja sellaisista. Ja niitä voi kyllä käsitellä ja oppia tiedostamaan. Parhaassa tapauksessa voidaan sitten hoivata toistensa haavoja.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2014 klo 09:01"]

[quote author="Vierailija" time="13.09.2014 klo 08:02"]

Mistä päättelette, että olette valinneet miehen oikein? Sillä mulle tuo kuulostaa vain siltä, että mies ei ole oikea. Väärä mies nostaa esille hirviön. Mulla hyvä mies saa minusta esiin parhaat puoleni.

[/quote]

Minullekin tuli tämä mieleen. En ole normaalisti yhtään mustasukkainen, mutta ns. pelimiesten kanssa touhutessani epävarmuus nousee esiin ja alan käyttäytyä todella ikävästi. Nyt ajattelin pysytellä sinkkuna niin kauan, että vastaan tulee mies, jonka tunteista mun ei tarvitse tuntea epävarmuutta.

[/quote]

Täällä sama homma. Sinkkuna olen itsevarma, onnellinen ja positiivinen. Heti tunteiden ja suhteen astuessa kuvioon minusta kuoriutuukin mustasukkainen, nipottava ja vaativa, ei enää niin kauhean itsevarma nainen :( Parempi olla yksin kunnes kenties löytäisi jonkun miehen, joka ei herätä tällaisia epävarmuuksia itsessä.

Hurjaa, että tässä ketjussa on esitetty todella paljon samoja ajatuksia, joita itselläni on ollut viime aikoina liittyen paitsi itseeni, myös parisuhteeseeni. Tiedostan ongelmat itsessäni: mustasukkaisuuden ja mitättömyydentunteen, ja tiedostan ongelmat parisuhteessani: mies tuo huonot puoleni esille sen sijaan, että tasoittaisi. 

En edes tarkoita, että olisi kysymys mistään tahallisesta toiminnasta, vaan vain yksinkertaisesti väärästä ihmisestä. Tämä on väsyttävää, koska oikeasti haluasin tietenkin elää ja nauttia tästä, mutta monsterius vie mehut ja asiat viivästyvät siksi ihan liikaa. 

Joo erotkaa vaan kaikki. Miestä vaihtamalla asiat aina paranee.  Sehän on helpoin tapa välttyä katsomasta omaan sisimpään.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2014 klo 19:59"]

Joo erotkaa vaan kaikki. Miestä vaihtamalla asiat aina paranee.  Sehän on helpoin tapa välttyä katsomasta omaan sisimpään.

[/quote]

Mä tuijotin omaan sisimpääni todella kauan, mutta se ei tuottanut tulosta. Sitten tein päätöksen olla koko ajan olematta niin itsekeskeinen, ja lopetin sen. Sain paljon aikaiseksi. Parisuhde on taas sotkenut tuota pakkaa, koska se on nostanut esille sellaisia mörköjä, jotka olisivat saaneet jäädä piiloon. 

Miehestä eroamalla voisi saadakin aikaan sellaisen leppoisan tonttutoljanterimaisen tilan, jossa voisi vain huikata: "Möröt piiloon!" nukkumaan mennessä, ja ne oikeasti menisivät. Nyt se vieressänukkuja tuo koko ajan epävarmuutta ja entäsjos-ajatuksia mieleen. Kykyni elää hetkessä on poissa. 

Tänään luin jostakin myös yksinelävistä naisista. He kertoivat jutussa, että vaikka yksinelossa on toki omat haittansa, se antaa heille kuitenkin enemmän kuin parisuhde. Ei se oman pahan olon havainnoiminen siis aina miehenvaihtosuunnitelmia tarkoita. Yksinkin voi elää. 

Aivan kuin minun näppäimistöstäni nämä tekstit! Myös minut parisuhde on tehnyt aivan hulluksi. Olin tosi pitkään (kymmenisen vuotta) sinkkuja ja luulin olevani hyvä tyyppi. Nyt inhoan itseäni. Mieheni on perusluonteeltaan todella leppoisa ja hyväntahtoinen. Nyt kolmen seurusteluvuoden -joista kaksi olemme asuneet yhdessä- jälkeen, olen saanut hänestäkin aika ikävän ihmisen esille.

Nyt on vauvakin tulossa (mistä olen kyllä todella iloinen), mutta en yhtään tiedä, mitä tämän parisuhteen kanssa tekisi. Teen kovasti töitä itseni kanssa (joogaan, meditoin, olen aikaisemmin käynyt terapiassa), mutta paha olo jatkuu. Riidat kumpuavat varmasti hyvin pitkälti siitä, että ajattelen olevani väärän ihmisen kanssa yhdessä. En tiedä onko näin, vai johtuuko ajatukset ja käytökseni epäterveestä kiintymysmallista. Isäni kuoli, kun olin pieni lapsi ja se lienee synnyttänyt minussa pohjattoman turvattomuuden tunteen :'(

Kun on tyytyväinen siihen, mitä itse on, pystyy olemaan parisuhteessakin onnellinen ja tasapainoinen, jos kumppani on ihan "normaali". Tyytyväisyyttä omaan itseen lisää mm. työ, joka on sopivan haastavaa ja palkitsevaa, harrastukset, joissa voi kokea onnistumista ja uuden oppimista, liikunta, koska se tuottaa mielihyvähormoneja ja muokkaa ulkonäköä. Yleensäkin tavoitteiden asettaminen ja niihin pääseminen lisäävät itseluottamusta. Tärkeitä juttuja etenkin parisuhteessa. Sanoisin, että jos kokee itsensä sinkkuna itsevarmaksi, niin se ei kerro todellisuudessa yhtään mitään itsevarmuudesta, vaan vasta parisuhde sen kertoo.