Muita elämäänsä kyllästyneitä ?

Liekö jotain alkavaa 30v kriisiä jota aioin olla omalla kohdallani koskaan tunnustamatta vai mikä siinä on.
AVIOMIES - oltu 11 v yhdessä; tuntuu ettei meillä ole nykyään mitään puhuttavaa. Aina vain lapsiin liittyvää, jos olemme kahden enimmäkseen olemme hiljaa. Seksiä on ,tosin halut usein ei kohtaa mies ei jaksa koska on lihonnut aika paljon.. välillä se on ihan hyvääkin ja oikeastaan siinä hetkessä tuntuu ainoastaan hyvältä se yhteinen oleminen.
KOTI - mies haikailee talon omistamisen perään. Minä en oikein tiedä edes haluisinko asua tässä kaupungissa, en tiedä missä lopulta edes olisi hyvä olla. Lasten kannalta varmasti ihan vain tässä kaupungissa johon ovat tottuneet. Asumme rivitalossa ja miellän että tämän kun saisi remontoida oman näköiseksi olisi ihan riittävää minulle.
MIEHEN KAVERIT- enimmäkseen olen aina ajatellut että vitsit ne on niin kivoja ja hauskoja tyyppejä, nykyään ne vain vtuttavat. Olenkin tajunnut että ne ovat ihan pintaliitäjiä, epäaitoja egoistejä.
MIEHEN SUKULAISET- minä olen ottanut roolia sukulaissuhteiden ylläpitoon; eräänä päivänä tajusin että jos en tee aloitteita sieltä suunnilta ei kuulu yhtään mitään niinpä lopetin sen yrittämisen kokonaan ja ollaankin saatu olla keskenämme

Oma puoliskoni yhteenvetona
En tiedä mitä tekisin työurani suhteen 4 lasta joita olen hoitanut enimmäkseen kotona ja olisi aika miettiä omaakin työtä mutta en osaa palata vanhaan työhöni lähihoitajana surkea palkka ja raskasta kaikinpuolin

Omat kaverini asuvat pitkin suomea ovat lapsettomia ja elävät jotain ikuista nuoruuttaan jokainen. Ei ole siis oikein mitään yhteistä. Yleensä kuuntelen heidän ongelmiaan omiani en kykene jakamaan kun tavallaan ei ole mitään jaettavaa ei ne ymmärrä mitään lapsiperhe ruuhkavuosia

Onko muilla vastaavia ajatuksia ja miten olette päässyt asioista yli ja saanut sellasen positiivisen vaihteen päälle?

En jaksaisi erotakaan mitä siitä
Elämästä sitten tulisi 4 lapsen kanssa keskenään