Kun oma lapsi kuolee...
Olipa sävähdyttävä artikkeli Iltasanomissa. Siinä isä, joka oli päivystävä palokuntalainen, tulee onnettomuuspaikalle, jossa on kaksi hänen omaa lastaan, toinen kuolee.
Tapahtumana järkyttävä, mutta Isä kertoo avoimesti miltä tuntuu, selvästi shokki on edelleen päällä ja suhtautuminen on pelastajan kliinistä, kuten isä itsekin kertoo. Se on sitten romahdus kun asian ymmärtää isänä. Voi kumpa voisi antaa hänelle ja puolisolle sekä lapsille voimia kohdata ja ajatella tunteet selviksi. Se on kamala, vuosia kestävä prosessi, kuten kaikissa elämän perusteita järkyttävissä asioissa.
Lue ilman turhaa päivittelyä ja ajattele asiaa itsesi kohdalle, moni asia saa oikeat mittasuhteet, ei se kastuminen sateessa tms olekaan se elämän tärkein asia. Varjelusta meille kaikille.
Kommentit (3)
Vastuutonta toimittajalta tehdä tuollainen juttu, kun isä on vielä shokkivaiheessa.
Tässä todellakin muut lapset, vaikka ovatkin pahimmassa murkkuiässä, ovat varmasti se jalat maassa ja pään toiminnassa pitävä voima. Mutta se elämän rajallisuus, elämän tarkoitus, minun elämän tarkoitus. Varsinkin jos menettää ainoan lapsensa, voi tulla todella suuria kysymyksiä oman olemisen perusasioista eteen. Toivon todellakin että ammattiapu kävisi jokaisen lapsensa menettäneen luona useammin kerran, joskus sekin on vain puhelinsoitto, ei kahdenkeskinen tapaaminen. On surullisiakin juttuja elämän tarkoituksen katoamisesta, kun ainoa lapsi kuolee...
Heillä oli paljon muitakin lapsia. Jollain tapaa se kai pelastaa kun ei mennyt ainokainen, ja alussa on vain pakko selvitä muun pesueen takia.
Vihastuttaa kaahaavat nuoret, jotka itsensä lisäksi tuhoavat myös lähimmäisensä. Vanhemmat, sisarukset, kyydissäolijat.
Omien pienten tulevaisuutta mietin usein, hoivaan, valvon, kärsin. Vuodesta toiseen valmistan maailmaan. Ja kun se kaikki työ on tehty, niin ne voivat kuitenkin pätkähtää puuhun hetken mielijohteesta, ja koko elämäntyö valuu hukkaan sekunnissa.