Sain opiskelupaikan, nyt pelottaa ja haluan perua. Onnistuuko ilman karenssia

En ole paljon ketjua lukenut, mutta ihmettelen kun sanotaan, ettei ole mitään syytä pelätä. Itse ajattelen toisin. Olin kiusattu lukioon asti. Sieltäkin jäi todella paljon ikäviä muistoja ja olin yksinäinen. Lukion jälkeen meni vuosia niin etten voinut edes harkita opiskelua, kun mietin etten enää kestä olla muiden kanssa yhtään. Vain se auttoi, että sulki koko ajatuksen opiskelusta tai oppilasryhmästä pois, kun oli aivan liian vaikeaa edes harkita sitä. Samalla mietin edelleen, että moni ammatti on minulle liian kuormittava ja pitäisi pystyä olemaan sosiaalinen. Itse en meinaa enää pystyä sellainen olemaan ja se vie voimia. Näin nämä asiat ovat hankalia.

Kaiken tämän jälkeen olen välillä yrittänyt saada edes ammatin itselleni. Olin työkkärin koulutuksessa missä todella ihana opiskeluryhmä ja oltiin eri-ikäisiä. Sain paljon hyvää sieltä, vaikka aluksi mietin, että melkein kuolen jos sinne menen. Se pelko oli niin suuri, että muut taas nauravat minulle tai puolestaan, että jään aivan yksin. Mietin, ettei kukaan puhu minulle mitään. Tämä pelko oli turhaa ja pärjäsin ihan hyvin. Tosin sosiaalisten tilanteiden "harjoitus" oli itsellä ollut aivan nollassa ja olin nuoruuteni todella yksin joten en meinannut aluksi osata edes normaalisti muille puhua. Alun jälkeen helpotti vähän. Koulutus jäi myöhemmin kesken paljolti ikävän työharjoittelupaikan takia. Siellä kukaan ei neuvonut tai edes oikein puhunut mitään ja jotkut puhuivat takapäin (satuin kuulemaan) etten osaa mitään ja olen vaan hidaste heille. Sanoivat pari ihan suoraankin, että olen liian hidas, vaikka todella yritin tehdä parhaani. Näissä hetkissä tuli ajat kun olin kiusattu mieleen ja siinä mielessä typerää väittää, että aikuinen olisi turvassa tältä. Minä en ainakaan usko siihen koskaan, kun kaikkialla voidaan kiusata. Tietysti sitä pitäisi oppia ehkä kestämään paremmin jos itsekin meinaan täällä pärjätä.

Ymmärrän myös tuon jännityksen hyvin. Itsellekin se jännitys on ihan kamalaa ja voin huonosti sekä se rasittaa elämää paljon. On kuin olisi tavallaan vankilassa. Aiemmin kestin paremmin, mutta jos elämä jo muutenkin rankkaa niin ei sitten meinaa enää jaksaa sitä, että pitäisi kestää niin paljon. Lopulta se jos pitkään kuormittaa itseään voi kostautua pahoin.

Jatkuu

Jatkoa

Olen itse siis jo yhden koulutuksen kesken jättänyt (tuo mistä kerroin). Siihen tuli myös ongelmia esim kulkemisen kanssa, kun minulla ei autoa käytössä joten nuo omat "heikkoudet" ja työharjoitteluun liittyvä ei ollut ainoa syy keskeyttää. Nyt yritän taistella taas toista läpi ja naurattaa, kun jotkut sanovat ettei tarvitse esiintyä. Kyllä ainakin tässä omassa koulutuksessa vaan pitäisi siihen pystyä ja näytötkin liittyvät siihen eli saa nähdä miten käy. Joten ymmärrän kyllä sinua. Ei ole hauska tilanne jos selviää vielä lukiosta paljolti ilman esiintymisiä ja pitäisi sitten yhtäkkiä pystyä siihen paljon.

Toivon vaan, että jos luet tämän niin ymmärrät sen, että olet hyvä ihminen ja mikään koulutukseen liittyvä ei määritä sinua. Jos joku sanoo sinun olevan luuseri tai heikko niin hän on sellainen itse jos toista haukkuu. Olet arvokas ihminen kaikesta huolimatta. Jos joku niin väittää niin on väärässä. Minä ymmärrän sinua. Se ei tee myöskään sinusta huonoa äitiä jos et pysty siihen mihin joku muu. Tämä ketju on ikävää luettavaa ja näköjään monella muullakin näyttää olevan paha mieli jos pitää toista pilkata. Minullakin on monista syistä mutten silti pura sitä muihin.

Toivon ainoastaan sitä, että pystyisit olemaan onnellinen. Jos haluat opiskella niin koita taistella sen kanssa. Mieti vaihtoehtoja ja yritä keksiä miten selviäisit kaikesta. Kannattaa kertoa opettajallekin niin hän voisi auttaa sinua. Itse olen nyt samassa tilanteessa ja oikeasti mietin miten selviän. Jos on kokenut niin paljon kiusaamista kuin minäkin niin se vaan jättää jälkiä ja moni toiselle helppo asia on kuormittavaa ja hankalaa. Todella tuttua minulle tämä kaikki. Nykyään vielä korostuu se, että pitäisi olla sosiaalinen ja rohkea. Itsellekin harjoittelussa hoettiin tuota, vaikka se ala ei vaatinut sitä niin paljon ja samalla tuo oli ikävää, kun yritin niin paljon ja sekään ei sitten riittänyt. Muista se, että olet arvokas ja täällä tittelit ja asema eivät sitten lopulta takaa mitään. Jokainen voi kohdata vaikeuksia. Tähän loppuun vielä se, että ammatit ja työelämä vaatii aika paljon. Monet eivät meinaa pärjätä. Se pelottaa minuakin. Tosin ehkä meille molemmille (sinä ja minä) olisi nyt tärkeintä saada edes se ammatti. Mietitään niitä työjuttuja myöhemmin. Toivon sinulle sitä, että löytäisit oman tiesi ja olisit onnellinen sekä vielä ylpeä itsestäsi. Itsekin yritän sitä, vaikka ajattelen monesti olevani surkea ihminen. Olen alle 30 v joten aikaa olisi vielä moneen. Kaikkea hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Ok, harmi. Kai saa tt tukea karenssilla?

Ap

Tt-tukea voidaan alentaa sillä perusteella, että on kieltäytynyt työkkärin toimenpiteistä ja kun olet perheellinen et saa ehkä muutenkaan, jos miehellä on tuloja.

Koulutuksessa saa kulukorvausta työttömyyskorvauksen päälle. Mene koulutukseen vaikka lääkärin kautta, että saat apua pelkoihin. Koulutuspaikassakin voi olla esim. psykologi, jonka luona voi käydä puhumassa. Peloille ei kannata antaa periksi.

Voi ap reppanaa !

Et ole turvassa missään,koskaan etkä miltään. Elämä on sellaista. Minkälaisen esim. annat lapsillesi ? Opetat että kaikkea ja kaikkia pitää pelätä.

Ainoa asia mitä voit nyt tehdä on hakeutua äkkiä terkkaan ja sieltä lähete mielenterveys hoitoon.

Kiität vielä itseäsi jonain päivänä jos näin toimit. Mikään ei ole pahempaa kuin elämään elämä !

Olin nuorena ahdistunut ja pelokas. Paniikkihäiriö diagnoosin sain. Siihen lääkitys, ja nykyään ei pelota/jännitä mikään.

Työkaverit luulee, että olen jokin viilipytty lehmän hermoilla.

Jos ap on vielä täällä niin tässä hyvä ohje:

Menet kouluun, mutta teet ETUKÄTEEN itsesikanssa päätöksen että kokeilet olla siellä 4-5kk ja jos edelleen se on vaikeaa/kamalaa, niin annat itsellesi luvan keskeyttää sen. Eli siis kokeilet, ja jos se on jostain syystä kamalaa, sitten etukäteen päättämänäsi ajankojtana lopetat sen.

Ajankohta ei saa olla liian pian, pitää olla joku 4-6 kk että ehdit sopeutumaan.

Olen 99% varma että huomaat siinä 2-3kk kohdalla että viihdyt, ja kun tulet siihen päättämääsi ajankohtaan, vaikka se 5kk, niin huomaat että ET HALUA luopua koulusta enää. Ja koet sen KOULUN turvalliseksi.

Ihminen tottuu ja asiat tuntuvat turvalliselta kun sopeutumisaika on mennyt. Se on ajanjakso joka kestää yleensä yksilöstä riippuen 21-90pv. Siinä 3kk kohdalla huomaa jääräpäisinkin että olen sopeutunut ja alkanut viihtymään.

Lisäksi kannattaa haastaa omia totuttuja ajatuksia. Älä ajattele että koulu on pelottava, koulu on tuntematon. Vaan ajattele että siellä saattaa olla mukavaa, siellä tulee olemaan turvassa. Ajatukset muokkaavat todellisuutta.

Kyllä sinä sinne kouluun menet, luen sen rivien välistä jo. Selvästi jollain tasolla haluatkin sinne vaikka nyt pelottaa. Tee tämä ehdotukseni mukainen aikaraja-kokeilu, silloin kouluun meno ei tunnut niin lopulliselta päätökseltä.

Vierailija kirjoitti:

En ole paljon ketjua lukenut, mutta ihmettelen kun sanotaan, ettei ole mitään syytä pelätä. Itse ajattelen toisin. Olin kiusattu lukioon asti. Sieltäkin jäi todella paljon ikäviä muistoja ja olin yksinäinen. Lukion jälkeen meni vuosia niin etten voinut edes harkita opiskelua, kun mietin etten enää kestä olla muiden kanssa yhtään. Vain se auttoi, että sulki koko ajatuksen opiskelusta tai oppilasryhmästä pois, kun oli aivan liian vaikeaa edes harkita sitä. Samalla mietin edelleen, että moni ammatti on minulle liian kuormittava ja pitäisi pystyä olemaan sosiaalinen. Itse en meinaa enää pystyä sellainen olemaan ja se vie voimia. Näin nämä asiat ovat hankalia.

Kaiken tämän jälkeen olen välillä yrittänyt saada edes ammatin itselleni. Olin työkkärin koulutuksessa missä todella ihana opiskeluryhmä ja oltiin eri-ikäisiä. Sain paljon hyvää sieltä, vaikka aluksi mietin, että melkein kuolen jos sinne menen. Se pelko oli niin suuri, että muut taas nauravat minulle tai puolestaan, että jään aivan yksin. Mietin, ettei kukaan puhu minulle mitään. Tämä pelko oli turhaa ja pärjäsin ihan hyvin. Tosin sosiaalisten tilanteiden "harjoitus" oli itsellä ollut aivan nollassa ja olin nuoruuteni todella yksin joten en meinannut aluksi osata edes normaalisti muille puhua. Alun jälkeen helpotti vähän. Koulutus jäi myöhemmin kesken paljolti ikävän työharjoittelupaikan takia. Siellä kukaan ei neuvonut tai edes oikein puhunut mitään ja jotkut puhuivat takapäin (satuin kuulemaan) etten osaa mitään ja olen vaan hidaste heille. Sanoivat pari ihan suoraankin, että olen liian hidas, vaikka todella yritin tehdä parhaani. Näissä hetkissä tuli ajat kun olin kiusattu mieleen ja siinä mielessä typerää väittää, että aikuinen olisi turvassa tältä. Minä en ainakaan usko siihen koskaan, kun kaikkialla voidaan kiusata. Tietysti sitä pitäisi oppia ehkä kestämään paremmin jos itsekin meinaan täällä pärjätä.

Ymmärrän myös tuon jännityksen hyvin. Itsellekin se jännitys on ihan kamalaa ja voin huonosti sekä se rasittaa elämää paljon. On kuin olisi tavallaan vankilassa. Aiemmin kestin paremmin, mutta jos elämä jo muutenkin rankkaa niin ei sitten meinaa enää jaksaa sitä, että pitäisi kestää niin paljon. Lopulta se jos pitkään kuormittaa itseään voi kostautua pahoin.

Jatkuu

Nyt kyllä puutun tähän, että tottakai opastajan pitää puuttua jos olet liian hidas ja sanoa siitä. Se ei todellakaan ole kiusaamista. Olet ollut liian hidas ja mahdollisesti urakkapalkalla oleville ihmisille olet ollut myös palkan alentaja. Kiusaamista on kaikkialla ja en epäile hetkeäkään etteikö sinua olisi kiusattu joskus. Jos kuitenkin otat herneet nenään tuollaisesta niin suosittelen myös oman itsensä kehittämistä ja kritiikin sietokykyä. Kritiikkiä tulet aina saamaan, aivan sama kuinka paljon sitä harjoittelee sietämään niin välillä se osuu ja uppoaa. Silloin on sinun vastuullasi mitä teet ja miten reagoit. Kuvaamassasi tilanteessa itse olisin mennyt itseeni ja miettinyt, että miten pystyn parantamaan omaa suoritustani ja päässyt samaan tahtiin muiden kanssa. Olisin pyytänyt apua.

Olen elänyt myös ilmeisen rankan elämän sisältäen seksuaalista hyväksikäyttöä, rajua koulukiusaamista opettajien taholta ja muita vastoinkäymisiä. Se ei ole tekosyy piiloutua. Sinä voit näyttää niille ihmisille, että olet heitä parempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pelottaa? Kadut, jos pelon takia jätät toteuttamatta asioita.

Pelottaa koko koulumainen ympäristö. Sekä ryhmätyöt ja esitelmät. Ap

Nyt sitten yhteyttä terveydenhuoltoon ja sanot että kärsit koulu-pelosta ja haluaisit saada siihen apua. Sitten yhteys työvoimatoimistoon ja kerrot saman asian. Mene vain koulutukseen ja kerro sielläkin peloistasi. Tsemppiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teet ap nyt sellaisen elämänsuunnan muutoksen, että et menekään vanhaa uraa, vaan menet reippaasti sinne kouluun. Ei siihen kuole. Lisäksi elämässään ei koskaan saa mitään, jos ei koskaan uskalla tehdä mitään. 

No olen saanut miehen ja lapset. Se riittää. Haluan olla vaan turvassa. Ap

Itse aikoinaan samassa tilanteessa. Nyt on hyvä hetki hakea apua. Ensin terveyskeskuksesta ja sitten terapiasta.

Pelkojensa kohtaaminen on ainut tapa kasvaa, menestyä ja ylipäätänsä pärjätä elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Siis koulumaisessa ympäristössä saa olla koko ajan varpaillaan. Pakene tai kuole-olo koko ajan. Ei sitä kestä.

Saati esitelmiä, niissä vielä pahempaa tuo pakenen tai kuole olotila

Ap

Valitettavasti tiedän tunteen. Semmoisen henkilön joka ei sitä ole kokenut on vaikea sitä käsittä. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Vie hirveästi voimia ja tunne on tosiaankin pakene tai kuole. Syntynyt jostain kaukaisesta kokemuksesta kouluaikana.

AP, en halua millään väheksyä ahdistustasi, mutta kuulostaa siltä että siirrät nyt omat ongelmasi lapsiisi. Anna heille edes mahdollisuus kohdata ja työstää pelkojaan äläkä tuomitse heidät samanlaiseen elämänmittaiseen pelkoon josta itse kärsit. En ihan usko että lapsesi on itse keksinyt että se esitelmän pitäminen olisi niin hirveetä että ei siihen pystyisi - se in kuitenkin aika pikkujuttu ihmiselle joka ei kärsi vakavasta ahdistuksesta. Ja jos lapsellasi on jo kouluiässä niin vakava ahdistus ettei pysty yhtä esitelmää pitämään hän tarvitsee kyllä enemmän apua kun yksittäisiä erityisjärjestelyjä joka kerta kun joku vaikea asia tulee eteen. Et ole selvästikkään paras ihminen käymään näitä asioita lapsesi kanssa läpi - voisiko esim miehesi hoitaa tämän osan lapsenne koulunkäynnistä?

Mitä kolutukseesi tulee - minkä asteen koulutuksesta on kyse? Onko aikuiskoulutus vai oletko lähdössä lukioon 16-vuotiaitten kanssa? Varsinkin jos kyse on aikuiskoulutuksesta en voi kuvitella että et voisi opettajien kanssa keskustella mahdollisista erikoisjärjestelyistä - varsinkin jos sinulla on näihin ahdistus-ja panikkihäiriöihin joku lääkärin lausunto. 

Vierailija kirjoitti:

Kuule, ottaa vaan kouluun yhteyttä.

Esikoinen teki esitelmän pelkästään opettajalle ja kahdelle luokkakaverille. Onneksi on vuosi 2021 eikä alaikäisten tarvitse kärsiä.

Ap

Tähän yritin siinä aiemmassa viestissäni (172) vastata

Miksi alunperin hait opiskelemaan? Anna nyt itsellesi mahdollisuus. Miten saat lapsesi motivoitua opiskelemaan jos näytät tuollaista esimerkkiä? Kaikkia jännittää alussa ja uskon, että nykyään opiskelu on erilaista kuin ennen. Itsekin olen lähes paniikkikohtauksessa, ääni väristen ja tuntien etten saa henkeä, joutunut pitämään jotain esitelmää. Kuitenkin muutama vuosi sitten kouluttauduin uuteen ammattiin, eikä yhtään kaduta. Oli mukava tutustua uusiin ihmisiin ja vähän haastaa itseään. Ny olen tehnyt sitä työtä kolme vuotta. Mitä alaa alkaisit opiskella?

miksi et vastaa kysymyksiin missä kysytään "miksi hait opiskelemaan?" . Oliko työkkrin pakotus taustalla vai mies uhkaillut ? Omaa halua ei selkeästi ole 

Miten uskalsit hankkia lapsia mutta kouluun meno on noin pelottavaa? En ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole paljon ketjua lukenut, mutta ihmettelen kun sanotaan, ettei ole mitään syytä pelätä. Itse ajattelen toisin. Olin kiusattu lukioon asti. Sieltäkin jäi todella paljon ikäviä muistoja ja olin yksinäinen. Lukion jälkeen meni vuosia niin etten voinut edes harkita opiskelua, kun mietin etten enää kestä olla muiden kanssa yhtään. Vain se auttoi, että sulki koko ajatuksen opiskelusta tai oppilasryhmästä pois, kun oli aivan liian vaikeaa edes harkita sitä. Samalla mietin edelleen, että moni ammatti on minulle liian kuormittava ja pitäisi pystyä olemaan sosiaalinen. Itse en meinaa enää pystyä sellainen olemaan ja se vie voimia. Näin nämä asiat ovat hankalia.

Kaiken tämän jälkeen olen välillä yrittänyt saada edes ammatin itselleni. Olin työkkärin koulutuksessa missä todella ihana opiskeluryhmä ja oltiin eri-ikäisiä. Sain paljon hyvää sieltä, vaikka aluksi mietin, että melkein kuolen jos sinne menen. Se pelko oli niin suuri, että muut taas nauravat minulle tai puolestaan, että jään aivan yksin. Mietin, ettei kukaan puhu minulle mitään. Tämä pelko oli turhaa ja pärjäsin ihan hyvin. Tosin sosiaalisten tilanteiden "harjoitus" oli itsellä ollut aivan nollassa ja olin nuoruuteni todella yksin joten en meinannut aluksi osata edes normaalisti muille puhua. Alun jälkeen helpotti vähän. Koulutus jäi myöhemmin kesken paljolti ikävän työharjoittelupaikan takia. Siellä kukaan ei neuvonut tai edes oikein puhunut mitään ja jotkut puhuivat takapäin (satuin kuulemaan) etten osaa mitään ja olen vaan hidaste heille. Sanoivat pari ihan suoraankin, että olen liian hidas, vaikka todella yritin tehdä parhaani. Näissä hetkissä tuli ajat kun olin kiusattu mieleen ja siinä mielessä typerää väittää, että aikuinen olisi turvassa tältä. Minä en ainakaan usko siihen koskaan, kun kaikkialla voidaan kiusata. Tietysti sitä pitäisi oppia ehkä kestämään paremmin jos itsekin meinaan täällä pärjätä.

Ymmärrän myös tuon jännityksen hyvin. Itsellekin se jännitys on ihan kamalaa ja voin huonosti sekä se rasittaa elämää paljon. On kuin olisi tavallaan vankilassa. Aiemmin kestin paremmin, mutta jos elämä jo muutenkin rankkaa niin ei sitten meinaa enää jaksaa sitä, että pitäisi kestää niin paljon. Lopulta se jos pitkään kuormittaa itseään voi kostautua pahoin.

Jatkuu

Nyt kyllä puutun tähän, että tottakai opastajan pitää puuttua jos olet liian hidas ja sanoa siitä. Se ei todellakaan ole kiusaamista. Olet ollut liian hidas ja mahdollisesti urakkapalkalla oleville ihmisille olet ollut myös palkan alentaja. Kiusaamista on kaikkialla ja en epäile hetkeäkään etteikö sinua olisi kiusattu joskus. Jos kuitenkin otat herneet nenään tuollaisesta niin suosittelen myös oman itsensä kehittämistä ja kritiikin sietokykyä. Kritiikkiä tulet aina saamaan, aivan sama kuinka paljon sitä harjoittelee sietämään niin välillä se osuu ja uppoaa. Silloin on sinun vastuullasi mitä teet ja miten reagoit. Kuvaamassasi tilanteessa itse olisin mennyt itseeni ja miettinyt, että miten pystyn parantamaan omaa suoritustani ja päässyt samaan tahtiin muiden kanssa. Olisin pyytänyt apua.

Olen elänyt myös ilmeisen rankan elämän sisältäen seksuaalista hyväksikäyttöä, rajua koulukiusaamista opettajien taholta ja muita vastoinkäymisiä. Se ei ole tekosyy piiloutua. Sinä voit näyttää niille ihmisille, että olet heitä parempi.

Pitää tähän kirjoittaa, että tein kyllä parhaani ja en todellakaan odottanut muilta mitään kehuja. Sain silti ikävää kohtelua siellä. Tämä ei johtunut siitä ettenkö olisi tehnyt hyvin ja mahdollisimman nopeasti. Satuin vaan olemaan se opiskelija jota ei haluttu neuvoa tai edes ottaa mukaan juttuihin, kun pääsivät helpommalla ilman minua. Kuulin sen ihan selvästi, että joku sanoi otetaanko minut mukaan niin eivät halunneet ottaa "taakaksi" ja todellakin tein siellä paljon. Pitää sen verran itseäni puolustaa. Samoin tuo työ ei ollut mikään urakkapalkka työ vaan sellaista missä jäi kuitenkin aikaakin yli, mutta heillä ei silti ollut oikein aikaa minulle. Ymmärrän sen, että jotkut syyttävät aina sitä yhtä ja vikaa pitää hakea itsestä joskus silti siellä työyhteisössä on se vika, eikä opiskelijoissa. Ja todellakin tiedän puutteeni ja ymmärrän sen, mutta asiallista pitäisi silti olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis koulumaisessa ympäristössä saa olla koko ajan varpaillaan. Pakene tai kuole-olo koko ajan. Ei sitä kestä.

Saati esitelmiä, niissä vielä pahempaa tuo pakenen tai kuole olotila

Ap

Ymmärrän erittäin hyvin. Sinuna menisin kuitenkin kouluun, ties vaikka sujuisikin hyvin. Jos siellä olo kuitenkin on ihan sietämätöntä, mene lääkäriin tai psykologille tms. puhumaan asiasta. Apua tarvitset tuohon, ja sitä on saatavissa.

Jos asut miehesi kanssa ja hän on töissä, tuskinpa saatte tt-tukea. Epäreilua sekin. 

Tsemppiä ap:lle, siitä samaa mieltä, mutta miten olisi muka epäreilua katsoa ENSIN onko perheellä rahaa elämiseen ennen kuin mennään meidän muiden veronmaksajien taskuille? 

Vierailija kirjoitti:

Minkä takia edes roikut työkkärin listoilla jos et a)halua mennä töihin, b)halua opiskella mitään? Tämä ketju pitäisi nii-in linkata tai lähettää tt-tuesta vastaaville sekä TE-keskuksen väelle. Olet kertonut itsestäsi niin paljon tietoja, että ei ole sielläpäin vaikeaa selvittää kuka olet. 

Eiköhän ensisijainen syy ilmoittautua työkkäriin ole saada rahaa tilille, vaikka ei missään tapauksessa töihin haluaisikaan? Jos ei ilmoittaudu "työnhakijaksi", ei saa rahaa, eikö se näin mene?

Tulee mieleen Matti Nykänen joka oli selvinpäin arka, pelokas eikä halunnut olla hetkeäkään yksin tai matkustaa yksin. Kuppia ottaneena hänestä tuli suunnilleen maailman valtias ja suorastaan röyhkeä tyyppi. Ihan kuin aloittaja, joka muuttuu dokanneena suulaaksi supernaiseksi. 

Työnhaku ja työhaastattelussa käyminen muuten on esiintymistä sekin, joskin vain 1-3 henkilölle riippuen haastattelijoiden määrästä. Ellei pysty vetämään mutkia suoriksi ja työllistymään jonkun tuttavan palkkalistoille. Kuitenkin tämä puoli näyttää luonnistuvan ap:lta ongelmitta. Ehkä haastiksissa pärjää tietyllä rutiinilla eikä tarvitse opetella uutta, kuten opiskellessa pitää (ja myös mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle).