En ole varma, olenko koskaan rakastunut - johtuuko siitä, kun olen isätön

Minä olen isätön ja olen ollut ihastunut, mutta vääriin tyyppeihin. Niihin, jotka käyttää hyväksi :(

En ole ollut ihastunut tai ainakaan tunne ei ole ollut molemminpuolista. Niinpä olen tyytynyt sellaisiin miehiin, jotka ovat olleet minuun ihastuneita. Elämäni on ollut hyvin epätyydyttävää, kaikki mennyt aina muiden halujen mukaan.

Tuttu tunne. Olen saanut kuulla monesti olevani kaunis ja älykäs. Olen ravannut tindertreffeillä, mutta joka kerta mies on sanonut, ettei tuntenut kemiaa eikä halua nähdä uudelleen. En tiedä, miten sitä kemiaa saisi???

Minua ei yhtään kiinnostaa maskuliiniset macho-miehet, sellaiset, joilla on matala ääni, parta ja ovat isokokoisia. Ihastun feminiinisiin miehiin, jotka uskaltavat olla herkkiä omia itsejään. Harmi, kun sellaisia miehiä on niin harvassa ja ovat kaikki jo varattuja...

Oletteko miettineet, johtuuko tämä kaikki isättömyydestä? Voiko asiaa mitenkään korjata?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä olen isätön ja olen ollut ihastunut, mutta vääriin tyyppeihin. Niihin, jotka käyttää hyväksi :(

Mulla sama. En enää uskalla edes haaveilla parisuhteesta. Erityisesti juhlapyhinä yksinäisyys korventaa. Haluaisin myös joskus tulla halatuksi. Toivoisin, että joku haluaisi tukea. Ettei aina ja ikuisesti pitäisi olla vastuussa kaikesta. Haluaisin voida olla edes joskus heikko.

Niinpä, tukea kaipaisin minäkin enkä haluaisi olla aina se, joka huolehtii muista. Minulla on taustalla vielä se, että yh-äitini sairastui vakavasti minun ollessa lapsi. Siksi itsenäistyin ihan liian varhain :(

Vierailija kirjoitti:

Niinpä, tukea kaipaisin minäkin enkä haluaisi olla aina se, joka huolehtii muista. Minulla on taustalla vielä se, että yh-äitini sairastui vakavasti minun ollessa lapsi. Siksi itsenäistyin ihan liian varhain :(

Minusta tuntuu, että auttavaisena, ajattelevaisena ja empaattisena vetää puolestaan suorastaan magneetin lailla ihmisiä, jotka keksivät sinulle heti 20 käyttätarkoitusta naisystävänään. Samaan aikaan itse luulee (toivoo), että joku on vihdoinkin nähnyt sieluun.

Ehkä olen väärässä mutta itselleni ihmisten hyvyyteen sekä yleiseen idealismiin perustuva kasvatus on saanut minut ajamaan vauhdissa tiiliseinään monta kertaa.

Muistan, kun jo lapsena vähän kadehtien katselin sitä, kun kavereiden isät, veljet, isoisät yms. korjasivat hajonneet fillarit, kuljettivat treeneihin ja lopulta auttoivat ensimmäisen oman halpisauton valitsemisessa. Halasivat ja pitivät omaa lasta/siskoa/lastenlasta arvossa ja maailman kauneimpana.

Minä tunsin häpeää siltä, että talutin itse fillarini pyöräkorjaamoon. Ujosti kysyin muilta kyytejä harrastuksiin. Häpesin autoliikkeessä nuoruuttani ja sitä, ettei kukaan ”miespuolinen” asiantuntija ollut mukanani edes perusjuttuja kertomassa.

Olen toki matkan varrella oppinut. Osaan monenlaista, mitä ikäiseni nainen ei edelleenkään osaa kun on aina joku miespuolinen ollut auttamassa. Ei tämä pärjääminen koskaan poista sitä, ettei jotenkin koskaan tule tulleensa tyttönä/naisena huolehdituksi. Tunnen edelleen olevani arvottomampi kuin joku perheensä rakastama.

Tiedän täsmälleen, miltä tuntuu. Paitsi, että minulla ei ollut harrastuksia eikä minulle maksettu ajokorttia. Olen täysin uuno kaikista tuollaisista käytännön jutuista.

Sitähän sanotaan, että tutkimusten mukaan isän arvostus vaikuttaa tytön itsetunnon kehittymiseen. Olkaa siis armollisia itsellenne, jos kärsitte arvottomuuden tunteista ja huonosta itsetunnosta! Se on täysin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon lapsuuden olosuhteet. En tiedä, voiko siihen auttaa terapialla. onko kellään kokemusta? Itselläni itsetunto ei ole kasvanut terapioissa, sillä sitä murentaa edelleen jatkuvat hylätyksi tulemiset niin ihmissuhteissa kuin työelämässäkin.

Ap