Miten kestää huonoa parisuhdetta

Ei rakkaus ole tunne, joka tulee ja menee miten tahtoo. Rakkaus on ennen kaikkea tahdon asia. Olen tahtomalla saanut itseni rakastumaan enkä ole ainoa. Mielikuvitusta peliin. Ei elämä ole tylsää avioliitossakaan. Elämä voi muuttua.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän pienet lapset ymmärtävät kodin tunneilmapiiriä. Ja yllättävän usein he miettivät johtuvatko isän ja äidin riidat heistä.

Kaikissa perheissä on riitoja. Rakentavat riidat kuuluvat parisuhteeseen ja perheeseen. Ne ovat normaaleja. Riidellä voi normaalilla äänensävyllä keskustelemalla, ei tarvitse syytellä, hyökkäillä, korottaa ääntä, huutaa. Riidat voi myös siirtää kahden kesken käytäviksi. Ei ole pakko riidellä lasten edessä.

Vaikka vaihtaisi parisuhdetta kymmenen kertaa, riitoja tulee väistämättä. Ap: lla ei edes ole erityistä riitaongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi päädyit naimisiin ja lastentekoon puolisosi kanssa, jos hän on sinulle huono match, henkistä yhteyttä ei ole, seksi ei kiinnosta ja niin edelleen?

Vai olisiko teillä kuitenkin ollut nämä kaikki, ja nyt tosiaan se väsyttävä elämäntilanne. Vastamäessä tarvitaan tahtoa!

Olen eri, mutta vastaan koska olen ollut samassa tilanteessa.

Päädyin, koska eksä oli ensimmäinen kumppanini ja olimme yhdessä niin nuoresta, etten tiennyt paremmasta. Miehessä oli paperilla kaikki ok (hän on edelleenkin komea mies ja lapsilleen onneksi hyvä isä), kuvittelin että se riittää ja jos panostan itse tarpeeksi, homma toimii. Koska olin ylitunnollinen höpsö nuori nainen ja kuvittelin että elämäntehtäväni on napata ulkoisesti paras ja että voin yksin korjata kaiken muun.

Toisekseen, näytä mulle ihminen joka ei parikymppisestä keski-ikään tullessaan olisi muuttunut, ja jos onnistut, onko se hyvä asia? Jos alunperin juuri siedettävästä tilanteesta kasvetaan pitkään erilleen on yhteen vaikea löytää enää.

Nyt olen onnellisesti eronnut ja jo pitkään elänyt hyvässä suhteessa, jonka jälkeen en koskaan enää ryhtyisi siihen mitä eksän kanssa oli, vaikkei meilläkään väkivaltaa pettämistä tms ollut. Tai no, tuskin tämän jälkeen enää olisin kenenkään muun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän pienet lapset ymmärtävät kodin tunneilmapiiriä. Ja yllättävän usein he miettivät johtuvatko isän ja äidin riidat heistä.

Kaikissa perheissä on riitoja. Rakentavat riidat kuuluvat parisuhteeseen ja perheeseen. Ne ovat normaaleja. Riidellä voi normaalilla äänensävyllä keskustelemalla, ei tarvitse syytellä, hyökkäillä, korottaa ääntä, huutaa. Riidat voi myös siirtää kahden kesken käytäviksi. Ei ole pakko riidellä lasten edessä.

Vaikka vaihtaisi parisuhdetta kymmenen kertaa, riitoja tulee väistämättä. Ap: lla ei edes ole erityistä riitaongelmaa.

Vaihdoin parisuhdetta ja tadaa! Repivät huutoriidat ja mykkäkoulut vaihtuivat sopuisuuteen ja juurikin siihen, että erimielisyydet tulevat joskus mutta ne keskustellaan ja sovitaan rakentavasti. Vaihtamalla todellakin joskus paranee, joka muuta väittää olkoon onnellinen hyvässä suhteessaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ne lapset huomaa, että teillä ei ole kaikki hyvin. Lapsuutensa vastaavissa kodeissa eläneet kaverini toivovat aikuisina, että vanhemmat olisi eronneet jo sillon kun olivat lapsia. Et tee lapsillesi palvelusta tuolla toiminnalla.

Jep, mietitään jo jotain avointa suhdettakin ja luullaan ettei homma tule räjähtämään kaikkien käsiin jossain vaiheessa väistämättä.

Entä jos asutte suht lähekkäin miehen kanssa. Lapsilla säilyy hyvät kodit niinkin ja sovitte keskenään ettei lasten tarvitse koko ajan vaihtaa kotia, mutta usein nähdään? Ei ole väärin erota ja katsoa muuta elämää. Jos omalta puoleltasi suhde on jo päättynyt, olisi rehellistä erota, koska joka tapauksessa tulee olemaan joskus joku muu mies - vaikkeivät lapsesi uuden miehen kanssa olisi tekemisissä. Mies taas elättelee turhaan toivoa suhteesta, muttei kuitenkaan tee sen korjaamiseksi mitään ilmeisesti ja voi kärsiä avoinsuhde-ehdotuksesta. Säälin vuoksi ei pitäisi antaa väärää toivoa toiselle, jos sitä ei ole, etkä itse halua olla intiimisti varmaan kun ei kiinnosta mies. Mitä jos asiat menevät ihan hyvin erossa, eikä tule mitään lapsiriitoja, jos juttelet ne asiat etukäteen kunnolla ja pysyy sovussa.

Täältä saa kyllä neuvoja, mutta miten hyviä ne ovat, sitä kannattaa miettiä. Miksi melkein kaikki tyrkyttävät sitä eroa, kun ap nimenomaan sanoit, ettei ero tule kysymykseen? Kai halusit kuulla , että toivoa on, ja sitä on. Ei kannata yrittää muuttaa miestä toisenlaiseksi, mutta kun itse muuttuu rakastavaksi vaimoksi, todennäköisesti se muuttaa myös miehen. Anna suhteelle vielä aikaa ja mahdollisuus. Asiat eivät muutu kuitenkaan itsestään, niiden eteen tarvitsee nähdä vaivaa.

Ei ole pakko erota, jos ei tahdo. Ap, saat itse päättää ja itse kannat myös vastuun t. eroa katuva

Kiitos mielenkiintoisista ja hyvistä vastauksista kaikille :) Tekisi mieli vastata (melkein) kaikkiin erikseen, mutta ketju paisuisi vähän liikaa...

Vierailija kirjoitti:

Ei ole pakko erota, jos ei tahdo. Ap, saat itse päättää ja itse kannat myös vastuun t. eroa katuva

Oho, kerrankin kuulee tällaista! Miksi erositte ja mikä siinä kaduttaa?

Ero ei tule kyllä ainakaan nyt kyseeseen. Olen päättänyt, että tämä pikkulapsiaika ainakin mennään läpi koska tässä on kyllä niin sekaisin, että voisi tulla tehtyä päätöksiä joita myöhemmin katuu. En myöskään oikeasti edes jaksaisi pyörittää arkea yksin (lapset ovat niin pieniä, että mikään vuoroviikkoilu ei tulisi edes kyseeseen, pienempi on alle vuoden). Ollaan arjessa ihan hyvä parivaljakko. Hetkittäin mua itseä harmittaa sellainen oikeasti syvän tunneyhteyden puute, josta turhautumisesta tämä koko aloituksenikin lähti. Arjessa ollaan ihan hyvä parivaljakko. Meillä ei siis ole mitenkään erityisen hyiset välit tai muuta. Sanoisin, että meillä on ihan hyvä ja lämminkin suhde ja ilmapiiri enimmäkseen, mutta "se jokin" jää vain puuttumaan. Ollaan hirveän erilaiset ihmiset, sillä minä olen niin tunneihminen kun taas mieheni on todella rationaalinen, ja se on alkanut rassata tässä vuosien varrella. Ehkä annoin tilanteestamme vähän turhankin synkän kuvan, mutta en tosiaan usko, että lapset kärsisivät tästä tilanteesta. Ollaan ihan ystävällisissä ja hyvissä väleissä, on huumoria, vietetään mukavaa ja kaikille mieluista aikaa perheenä jne. Isommalla tulee myös ihan hirveän kova ikävä jos joutuu olemaan yhtään pidempään erossa kummastakaan. Kaipaan joo itse jotain muutakin, mutta mielestäni tämän perheen rikki repiminen olisi vain silti liian kova hinta sen jonkin saavuttamisesta, varsinkin kun en voi varmuudella tietää että sitä löytäisin vaikka eroaisin.

En oikeastaan myös pidä automaationa, että mikään korjaantuisi eron myötä. Onnettomuuteni johtuu nimenomaan syvän tunnesuhteen puutteesta. En pidä mitenkään varmana, että löytäisin sellaista suhdetta vaikka eroaisinkin. Jotenkin tuntuu, että tällainen sangen arkisen näköinen pienten lasten yh-äippä ei ehkä olisi sitä kuuminta hottia deittimarkkinoilla... Ja itselleni kyllä riittäisi jos löytäisin sellaista toivomaani tunnejakamista jostain muualta. Mulla onkin ollut tällainen ystävyyssuhde parisuhteeni aikaan, mutta se jostain syystä jäähtyi ja lopulta kariutui kun tämä ystävämies alkoi seurustella tahollaan. Suomalaisessa kulttuurissa tuntuu olevan hirveän vahvana se, että todella läheisiä ihmissuhteita voi olla vain yksi ja jos on parisuhteessa niin sitten se parisuhde menee kaikkien muiden ystävyyksien yms. yli. Muuten mulla ei ole ihan hirveän montaa tällaisia niin syvää jakamista ja tunnesuhdetta sisältäviä suhteita edes ollut elämäni aikana.

Tosiaan riitoja meillä ei ole mielestäni mitenkään erityisen paljon ja osataan mielestäni melkein aina riidellä rakentavasti ja pidetään myös huumoria mukana ja sovitaan lasten nähden jos on riidelty lasten nähden. En oikein tiedä onko suhde puoleltani tässä, olen sitoutunut siihen että voisimme tarjota hyvän ja rakkaudellisen kodin ja perheen lapsillemme. Mies vaikuttaa ihan tyytyväiseltä tilanteeseen olosuhteet huomioiden, en sitten tiedä miten tulevaisuudessa, alkaako hänkin kaivata jotain enemmän, mutta sitä nyt en jaksa etukäteen murehtia. -ap

Olen se, joka kirjoitti, että ero kaduttaa. Erosta on todella kauan, mutta se kaduttaa silti, koska uskon elinikäiseen avioliittoon. Syytin miestäni melkein kaikesta, mutta en ollut paras mahdollinen vaimo. Nalkutin asioista paljon sen sijaan, että olisin keskittynyt tekemään hänen olonsa mukavaksi. Hänen piti olla paras ystäväni, mutta sen sijaan hänestä tuli melkein vihollinen. Mitä enemmän vaadin huomiota osakseni, sitä enemmän hän vetäytyi. Vaadin häntä muuttumaan sen sijaan, että olisin muuttunut itse. Lopulta annoin periksi, aivan liian helposti. Tällä ymmärrykselläni ei olisi tullut luovuttaa, koska mies ei ollut väkivaltainen ja hän oli monin tavoin hyvä mies. Lapsia emme ehtineet saada.

Nyt kun olen lukenut avioliittokirjoja, olen käsittänyt, että asenteeni muutoksella olisin voinut korjata monet ongelmat. Kirjoja lukemalla myös ymmärrykseni naisen ja miehen välisestä avioliitosta on lisääntynyt.

Toivon kaikkea hyvää teille. Teillä on suhteessanne paljon hyvää ja ihanat lapset. Toivottavasti kadonnut tunneyhteys myös löytyy. Voisitko kuvitella kohtelevasi miestäsi parin kuukauden ajan kuin rakastunut nainen, vaivojasi säästelemättä? Tehdä hänen olonsa hyväksi, kehumalla mistä voit jne.