Muita, joiden puoliso asuu toisessa maassa? Miten selviät ikävästä?

Eikö kukaan elä kaukosuhteessa?

Ap

Minulta juuri tuossa keväällä kuihtui kaukosuhde. Suhde oli espanjalaiseen mieheen jolla oli ravintola Málagassa. Tapasimme, kun olin itse Espanjassa töissä, ja seurustelimme vuoden verran. Tuntui että todellinen sielunkumppani oli löytynyt. Mutta sitten tuli minulle paluu Suomeen, ja mies taas ei tänne halua, hänellä kun on hyvin menestyvä ravintola ja koko sosiaalinen elämä siellä Espanjassa. Aikani yritin saada töitä Espanjasta, mutta ei onnistunut. Vuoden etäsuhteen jälkeen sitten päätettiin yhdessä, että tätä ei kannata jatkaa, vaan molempien pitää jatkaa elämäänsä erillään :( 

Olen pahoillani (numero 3). Miten olet selvinnyt? Olen ajatellut yksin ja yhdessä miehen kanssa, että eihän tämä vaan voi toimia pidemmän päälle. Silti sydän vaan sanoi, että se oikea on tässä nyt. Oikeastaan nyt kun tarkemmin ajattelen, meitä ei haittaa juurikaan se, että näemme fyysisesti harvoin. Skypetämme joka päivä, lähettelemme tekstareira ja sposteja, puhumme puhelimessa. Eniten rasitetta luovat läheiset, joiden kautta tulee suorasti ja epäsuotasti jatkuvaa arvostelua siitä, että tämä ei ole oikea suhde, tämä ei voi kestää jne.

Jos nyt lopettaisimme tämän, kyllä ero tuntuisi valtavan musertavalta. Onhan tämä mies osa jokaista päivääni, näen hänet videopuhelun kautta joka ilta. Itkemme, nauramme yhdessä. Hän ymmärtää minua tasolla, jota en edes osannut unelmoida olevan olemassakaan miehen kanssa. Meidän huumori kohtaa täysin.

Ehkä pitäisi vaan pitää lähipiirille puhuttelu, että nyt päät kiinni ja kunnioittakaa minun parisuhdettani? Vaikka se ei olekaan heidän parisuhdekriteerinsä täyttävä.

Ap

Muita?

No on vähän vastaava tilanne, mutta itse asun ulkomailla ja mies Suomessa. Välillä meinaa usko ja jaksaminen loppua, mutta itsensä saa yleensä tsempattua sillä, että kyllä silti kurjempaa olisi erota kuin kestää ikävää. Jaksamista auttaisi tieto siitä, että tämä on vain väliaikainen tilanne, mutta tuskin pariin vuoteen ainakaan on muutosta tulossa.

Tsemppiä tilanteeseesi numero 6! Niinpä, hurveän paljon rankempaa olisi erota, ei enää koskaan voisi olla toisen kanssa.

Ap

Minun mieheni asuu 3/4 vuodesta ulkomailla, pelaa siellä. Sinäänsä toiveikkaampi tilanne sinun tilanteeseesi verrattuna, saan hänet kuitenkin useammaksi kuukaudeksi kotiin välillä. Mutta onhan tämä raastavaa! Kaipaa niin kamalasti sitä toisen ihmisen kosketusta ja lämpöä. Aamusta iltaan ollaan kyllä yhteydessä viesteillä, kuvilla, puheluilla ja näin mukana toisen elämässä joka päivä.

Tuntuukin nyt ap sinun kirjoituksen luettuani, että eihän meidän tilanne aivan lohduton olekaan.

[quote author="Vierailija" time="08.09.2014 klo 13:40"]

Olen pahoillani (numero 3). Miten olet selvinnyt? Olen ajatellut yksin ja yhdessä miehen kanssa, että eihän tämä vaan voi toimia pidemmän päälle. Silti sydän vaan sanoi, että se oikea on tässä nyt. Oikeastaan nyt kun tarkemmin ajattelen, meitä ei haittaa juurikaan se, että näemme fyysisesti harvoin. Skypetämme joka päivä, lähettelemme tekstareira ja sposteja, puhumme puhelimessa. Eniten rasitetta luovat läheiset, joiden kautta tulee suorasti ja epäsuotasti jatkuvaa arvostelua siitä, että tämä ei ole oikea suhde, tämä ei voi kestää jne. Jos nyt lopettaisimme tämän, kyllä ero tuntuisi valtavan musertavalta. Onhan tämä mies osa jokaista päivääni, näen hänet videopuhelun kautta joka ilta. Itkemme, nauramme yhdessä. Hän ymmärtää minua tasolla, jota en edes osannut unelmoida olevan olemassakaan miehen kanssa. Meidän huumori kohtaa täysin. Ehkä pitäisi vaan pitää lähipiirille puhuttelu, että nyt päät kiinni ja kunnioittakaa minun parisuhdettani? Vaikka se ei olekaan heidän parisuhdekriteerinsä täyttävä. Ap

[/quote]

Jotenkin sitä on selvinnyt kun on pakko. Tulihan sitä eroikävään vedettyä muutama kuukausi alkoholia ihan liikaa kyllä. Itse olin vielä se joka ensin ehdotti eroa, koska tuntui että sidon vääryydenmukaisesti miestä itseeni, vaikka oikeasti tiedän etten tule pääsemään töihin hänen kotimaahansa ja mieheltä tuhlaantuu vaan vuosia joina hän voisi hankkia oikean "lähipuolison" ja perheen. Kyllähän se harmitti ja suretti ja ahdisti, mutta nyt alkaa jo olla valoisiakin hetkiä.

Ainoa vaan että vieläkin tuntuu, että en varmaan koskaan pysty olemaan kenenkään muunkaan kanssa. En ollut koskaan aiemmin ollut rakastunut keneenkään, en vaikka ikää on yli 30, ja vaikea uskoa että tulen rakastumaan jatkossakaan. Se oli siinä minun elämäni rakkaus, sainpahan edes tuon vaikken loppuelämän puolisoa...

Teidän tapauksessa jos on kyse lähinnä muiden arvostelmista suhdemuotoanne kohtaan, niin älkää semmoisten antako rajoittaa! Sanot vaan niille tosiaan että lopettavat moisen kommentoinnin! Meillä oli se että miehellä oli kova halu saada perhe ja lapsia, ja se on etäsuhteessa taas vähän haastavaa. Ja minä taas kyllä koin jo olevani vähän turhan vanhakin niihin hommiin ryhtymään, vaikka olisin voinut vielä harkita jos olisin töihin miehen kotimaahan päässyt. (Mies minua 8 vuotta nuorempi)

t. 3

Mun mies asuu Keniassa. Meillä tilanne on se, että ollaan tavattu suomessa aikoinaan ja täällä asuttu vuosia yhdessä ennen kuin mies muutti ulkomaille töiden perässä. Monta vuotta oli siis ihan tavallinen avioliitto, joka sitten muuttui kaukosuhteeksi.
Vaikeeta on mutta ei tässä muuta voi kun kestää. Ja toivoa että joskus mies tulisi takaisin

Ihanaa, että tuntuu jo helpottavan (nro 3)! Sen olen oppinut elämässä, että se voi hyvinkin yllättää :). Sinäkin voit hyvinkin löytää vaikka minkämoisen unelmien miehen! Mikulle kävi niin, että luulin olleeni naimisissa sielunkumppanini kanssa, kunnes sitten tuli ero ja sen jälkeen tapasin tämän uuden upean miehen (välissä oli kaksi muutakin miestä, että mukään lohtujuttu tässä ei nyt tämän kanssa ole kyseessä).

Tsemppiä myös sinulle nro 8! Me näemme noin 3 kk välein. Minä menen sinne 2 krt vuodessa ja hän tulee Suomeen 2 krt vuodessa. Tässä on oleellista se, että elämme aina hetkessä, emme voi ajatella tulevaisuutta. Se on niin epävarmaa lokaatioiden suhteen.

Ap

Asuin mieheni kanssa ensimmäisen vuoden eri maissa. Tämä oli sinänsä helppoa, sillä olimme molemmat vielä opiskelijoita, eikä meitä sitonut juuri mikään mihinkään pysyvästi. Luulimme myös alunperin, että eri maissa asuminen mitattaisiin useammissa vuosissa, eikä jäisi vain yhteen. Vuoden jälkeen muutimme kuitenkin yhteiseen asuntoon ja olemme nyt asuneet molempien kotimaissa. Yhdessä jo useampia vuosia. Häät tulossa.

Yhteydenpito oli helppoa (netti, ilmaiset viestiapplikaatiot) ja minkäänlaista luottamuspulaa ei ollut. Tottakai aina itketti, kun saattoi toisen lentokoneeseen tai oli itse se, jonka piti kävellä pois turvatarkastukseen.

Itse koen, että suhteemme on jopa paremmalla pohjalla kuin useimmilla juuri tuon etäsuhdeajan vuoksi. Me puhuimme kaikesta, teimme suunnitelmia ja tutustuimme toisiimme huolella. Tämän vuoksi edelleen on helppoa keskustella kaikesta ja mitään "yllätyksiä" ei ole tullut vastaan asenteissa tai teoissa.

AP:lla tosin tilanne eri, kun aikaeroa on enemmän ja lapsiakin pelissä mukana. Meille kuitenkin oli aina itsestäänselvää se, että jossain vaiheessa päästäisiin saman katon alle ja samaan maahan.

Nyt se, että pääsisimme jiskus vielä saman katon alle, on todella epävarmaa. Mutta ei kuitenkaan sula mahdottomuus sitten ehkä pidemmän ajan kuluttua. Tuntuisi väärältä ja kamalalta lopettaa tämä vain siksi, että emme voi asua yhdessä seuraavaan muutamaan vuoteen. Koska muutaman vuoden kuluttua tilanne voi hyvinkin olla taas aivan erilainen. Mies on tässä voimakkaammin sitä mieltä, että ei halua missään nimessä "erota" tai menettää minua. Itse olen heikoimpina hetkinä juurikin häntä ajatellut ja ehdottanut tämän jutun lopettamista. Häntä ajatellen siinä mielessä, että hän mielestäni ansaitsisi kumppanin, joka on läsnä arjessa konkreettisesti. Kaipaan toki puolisoa arkeen ja olemaan fyysisestikin tässä läsnä, mutta kaipaan nimenoman juuri häntä tähän rinnalle, en todellakaan ketään muuta. Eli olisin sitten mitä todennäköisimmin yksin todella pitkään, jos tämä juttu nyt päättyisi.

Ap