Sitoutumiskammoinen?

Tapasin pari kuukautta sitten eräässä suuressa tapahtumassa miehen, joka vain tarrautui käteeni kiinni ja sanoi että en päästä enää irti sillä sinusta tulee minun tyttöystävä. Aamulla hän halusi puhelinnumeroni ja siitä alkoi tiivis yhteydenpito ja tapailu. Olemme hyvin samanlaisia ihmisiä; harrastukset, haaveet, unelmat, luonne jne ja olen ollut aika ihmeissäni että tässäkö se elämäni prinssi vihdoin on. Seksimme on aivan loistavaa, hän ei ole kuulema koskaan kokenut mitään vastaavaaa, ei edes kahden edellisen vaimon kanssa ja hänen käytöksensä minua kohtaan on huomaavaista, hän halii, suukottelee pitää hyvänä jne. Hän soittaa joka ilta, remontoi taloani aina käydessään. Olen sanonut useaan otteeseen ettei hänen tarvitse remontoida taloani, sillä maksan kyllä ja kutsun remonttimiehet sitten taas kun se on mahdollista, mutta ei, kun hän haluaa tehdä. Olemme tapailleet noin kerran viikossa mutta pitäneet tiiviisti yhteyttä puhelimitse. Asumme melko lähekkäin mutta hänellä on 14-v poika joka on isällään joka toinen viikko ja ymmärrän kyllä että lapsi menee minun edelle. Hän haluaa että seurustelemme ja minulle  asia oli ok, kunnes hän oli käymässä eilen. Kerroin hänelle että olisi mukava nähdä hänen lapsivapailla viikoilla useammin kuin kerran viikossa, sillä hän käy 2 km päässä kotoani töissä. Olemme keskustelleet jo aikaisemminkin siitä kuinka kaverit ovat hänelle tärkeitä ja minusta se on hyvä asia, molemmilla pitää olla omat kaverit ja omat menot. Tässä keskustelussamme ilmeni että hänen menot ovat pääasiassa kavereiden kanssa ja alkoholin huuruisia (en usko että mukaan liittyy naisia, sillä hänellä on tiettyjä estoja seksin suhteen), minun menot viikonloppuisinkin päivällä, enkä paljon ravintoloissa käy. Aloin keskustelun lomassa pikkuhiljaa ymmärtää että tuo prioriteetti ei ehkä tulisi koskaan muuttumaan. Aamulla hänen töihin lähtiessä, en voinut enää pidätellä kyyneleitä ja kerroin että haluaisin enemmän aikaa yhdessä, en tarvitse remonttimiestä, en kaiken maksajaa, en miestä pelkkään seksiin, tarvitsen miehen joka haluaa viettää aikaa kanssani, hän halasi, suukotti ja lähti töihin. Illalla tuli viesti että hän säikähti, että minulla on noin paljon tunteita?? ei hän halua sellaista, miksi emme vaan voi pitää hauskaa yhdessä? kysyin että jos vain haluat pitää hauskaa kanssani niin miksi meidän pitää seurustella? miksi emme vain sitten voi olla fuckbuddeja toisillemme ja käydä kylässä silloin kun tuntuu siltä? kun hän ei halua luopua minusta! kerroin ettei sellaista vaihtoehtoa ole olemassa että seurustelemme mutta pidämme vain hauskaa. Minulle seurustelu on paljon muutakin; se on lupaus mahdollisesta yhteisestä tulevaisuudesta, se on sitä että on toisen tukena ja turvana kun toinen sitä tarvitsee (ainoa vanhempani on vaikeasti sairas tällä hetkellä). Kerroin että tämä oli sitten tässä, minulle ei riitä pelkkä hauskanpito, en sido itseäni sellaiseen, koska se ei riitä minulle, haluan olla vapaa löytämään onnen ja miehen joka haluaa minusta muutakin kuin hauskanpitoa. Sieltä tulee viestejä nyt koko ajan, kuinka ei halua luopua minusta, hänellä on nyt paska fiilis koska olen kuulemma aivan huipputyyppi jne
Miten minulla on tunne että tämä on ihan teinimeininkiä? luulin että vain teini-iässä miehet pelkäävät sitoutua ja minä olen 44v ja mies 50v.

Viikon päästä lähdemme yhdessä viimeiselle yhteiselle matkalle, 10 päivää Espanjassa, katsotaan tuleeko taivas vai helvetti, mutta sen päätin että koska lupasin lähteä sinne vain kaveripohjalta, niin jos siltä tuntuu että haluan viettää aikaani siellä myös jonkun muun kuin tämän miehen kanssa, niin sen teen.

Mutta onko kenellä muulla vastaavanlaisia kokemuksia vastaavanlaisista miehistä, jotka haluavat sitoa sinut seurusteluun mutta eivät halua itse sitoutua? olen vastaavanlaista tapausta seurannut sivusta, jossa tyttökaverini on jo kohta 3 vuotta ollut miehen pyöriteltävänä, eikä tapaus ole edennyt yhtään, en halua sitoa itseäni vastaavanlaiseen tilanteeseen sillä se ilo mitä lyhyet yhdessäolot tuovat, on liian pientä sen tuskan rinnalla, mitä kokee kun toinen on poissa. Minua neuvottiin että jos haluan pitää miehen, niin on vain suostuttava, mutta ei se voi mennä niin? Olen itsenäinen, omillani toimeentuleva näyttävä nainen, jolla on omakotitalo, hyvä työpaikka ja elämä reilassa. Olen mielummin yksin, on helpompi olla yksin kuin elää tuskallisen kaipuun kanssa tietämättä mitä huominen tuo tullessa, ja kun kerroin tämän olevan loppu, tunsin jälleen voivani hengittää. Seitsemän vuoden sinkkuilun jälkeen uskon edelleen että kyllä minulle vielä se oikea löytyy joka haluaa sitoutua minuun =)