Varakkuus laiskistaa

Mietin tässä taas kun eräässä keskustelussa kiisteltiin siitä ovatko menestyneiden miesten puolisot vastaavanlaisia menestyneitä ja koulutettuja. Kyllä ovat, lähes kaikki, mutta itse muodostan tästä pienen poikkeuksen tuttavapiirissä, koska työntekoni on ollut enemmän harrastelua.

Joskus mietin (kuulunee keski-iän kriisiin) miten paljon enemmän olisin saanut aikaan, ellen olisi ensinnäkin aika hemmoteltu lapsukainen ja vaimo. Toisaalta lapseni on kasvatettu samoin ja hän tekee kovaa uraa parhaillaan, joten se ei riitä selitykseksi. Olen varmaan luonteeltani aika laiska, menestyminen oikeasti vaatii paljon panostusta. Yksi syy varmuudella on, että kun ei ole tarvinnut koskaan välittää rahasta, sen ansaitseminen ei merkitse minulle paljoakaan, sillä ei ole symboliarvoa. Tuttavapiirini uranaiset ovat yhtä lukuunottamatta ihan varakkaista perheistä hekin, mutta paljon ahkerampia ja päämäärätietoisempia kuin itse olen. Heidän perheissään rahaa on ehkä arvostettu enemmän menestymisen mittarina.

Ehkä tähän vaikuttaa myös eräs perinnöllinen sairaus, jonka takia olen ollut hyvin tietoinen elämän päättymisestä mahdollisesti yllättäen, joten koetan nauttia jokaisesta hetkestä. En ole valinnut mitään epämukavaa, mikä on välttämätöntä, jos aikoo tehdä uran - tehdä uhrauksia. Esimerkiksi en jäänyt työpaikkaan, jossa en viihtynyt vaikka palkka ja etenemismahdollisuudet olisivat olleet hyvät, olen kahdesti kieltäytynyt urakehitykselle sopivasta täydellisestä työpaikasta, koska laitoin perheen tärkeämmälle sijalle (toinen olisi edellyttänyt muuttamista muualle osaksi vuodesta) jne.

Kotona on aina uskottu minuun eli ainakaan tämä ei johdu siitä. Toisaalta minulla on ollut ja on edelleen salaisia urahaaveita, jotka vaativat paljon panostusta ja joissa saatan olla myöhäinen kukkija. Saa nähdä. Tai sitten tämäntapainen haaveilu on osa laiskuutta eli psykologinen puolustusmekanismi sille, ettei oikeasti uskalla koettaa kynsiään asiaan mikä ihan oikeasti kiinnostaa, mutta mikä on todella vaikea tavoite. Eli lohduttelee itseään, että "kyllä minä vielä onnistun, saatte nähdä".

Klassista keski-iän jossittelua, oletteko muut keski-ikäiset muikkelit (miksei miehetkin) miettineet vastaavia?

Sen verran tarkennan, ettei kyse ole siitä että katuisin ratkaisujani, ehei, olen sitä mieltä, että jokainen niistä on ollut oikea. Olen myös aika tyytyväinen saavutuksiini, ne ovat ajatuksella tehtyjä eikä ole tarvinnut tinkiä mistään. Minussa on aika paljon perfektionismia työasioissakin. Laiskuus on ehkä enemmän sitä, että jätän asiat tekemättä kokonaan enkä osallistu, jos en näe sitä järkeväksi, vaikka joitain asioita (esimerkiksi työyhteisön tyyli ja toimintatapa) olisi ollut mahdollista omalla toiminnalla muuttaa. Mutta katsoin, etten viitsi siihen lähteä.