Lue keskustelun säännöt.
Mitä helvetin hoitoa ovat muka psyk. osastot?
04.09.2014 |
Olin ihan vain suisidaalisuuden ja vakavan masennuksen takia viikon verran psyk. polilla ja voi hyvänen aika! En ihmettele lainkaan, että siellä pidempään lusivat haluavat hirttäytyä lakanoihin ja kadota. Jos tuo on ainoa keino saada "APUA" niin huhhuijjaa. Onneksi minä ymmärsin, että haluan vain helvettiin täältä ja se on ainoa pelastukseni.
Uskomattoman outoa. En viikonkaan aikana oppinut kuin perus päivärytmit, minulle ei kerrottu oikein mitään, ei puhuttu (paitsi kun sängystä haettiin labroihin/lääkärin tapaamiseen/syömään/lääkkeiden antoon). Olo tuli vain hullummaksi ja ahdistuneemmaksi tuolla. KARMEA KOKEMUS. En ikinä haluaisi vaikkapa oman lapseni kokevan vastaavaa, oli olo mikä tahansa, tilannekin mikä vain. Itse olen 26-vuotias.
Potilaat olivat aneemisen ameeboja. Osa outoja, osa normaalinoloisia, mutta kaikki jotenkin syvässä harmaudessa kulkevia, samoin hoitajat. Olin aivan kummallisessa kelluvassa synkkyydessä ja hiljaisuudessa ja tylsyydessä ja outoudessa koko tuon ajan.
Ahdistukseni vain paheni. Ei koskaan enää. Surullista kun "hoito" on maassamme tuota tasoa. Olisinpa vain jäänyt kotiin ja vaikka kuollut. Näin provosoidusti sanottuna. :(
Kommentit (8)
Eikö siellä ollut mitään terapiaa? Lääkkeetkö oli ainoa hoito?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen paljolti samaa mieltä. Olen ollut vaikean masennuksen ja itsemurhayrityksen takia osastolla itsekin. Minusta ko. paikka on lähinnä säilö, jossa ihminen saadaan vaikka pakolla ottamaan lääkkeet ja pyritään estämään se ettei ihminen vahingoittaisi itseään.
Mutta ainoa apu mitä siellä on, on se että jos lääkitys sattuu auttamaan. Itseäni se ei mitenkään kunnolla auttanut, turrutti zombieksi mikä ehkä siinä akuutissa tilanteessa oli parastakin (parempi turta zombi kuin hirveässä ahdistuksessa jonka kourissa oli yrittänyt tappaa itsensä juuri), mutta sen jälkeen ei oikein apua saanut. Tosiaan päivät ruoan ja lääkkeiden jakoa, joskus joku hyvin pintapuolinen hoitokeskustelu, ja sitten sitä oleilemista turraksi lääkittynä. Sitten kun neuroleptilääkitys oli saanut minut riittävän zombimaiseksi niin että epäilivät etten enää yritä vahingoittaa itseäni, pääsin pois. Masennus ei ollut parantunut kyllä miksikään.
[quote author="Vierailija" time="04.09.2014 klo 13:18"]
Olen paljolti samaa mieltä. Olen ollut vaikean masennuksen ja itsemurhayrityksen takia osastolla itsekin. Minusta ko. paikka on lähinnä säilö, jossa ihminen saadaan vaikka pakolla ottamaan lääkkeet ja pyritään estämään se ettei ihminen vahingoittaisi itseään.
Mutta ainoa apu mitä siellä on, on se että jos lääkitys sattuu auttamaan. Itseäni se ei mitenkään kunnolla auttanut, turrutti zombieksi mikä ehkä siinä akuutissa tilanteessa oli parastakin (parempi turta zombi kuin hirveässä ahdistuksessa jonka kourissa oli yrittänyt tappaa itsensä juuri), mutta sen jälkeen ei oikein apua saanut. Tosiaan päivät ruoan ja lääkkeiden jakoa, joskus joku hyvin pintapuolinen hoitokeskustelu, ja sitten sitä oleilemista turraksi lääkittynä. Sitten kun neuroleptilääkitys oli saanut minut riittävän zombimaiseksi niin että epäilivät etten enää yritä vahingoittaa itseäni, pääsin pois. Masennus ei ollut parantunut kyllä miksikään.
[/quote]
:( Ahdistavaa kuulla kohtalostasi, mutta juuri tätä tarkoitan! Komppaan täysin. Inhottavaa kun tajuaa, että helppojen ratkasujen ja taloudellisten säästöjen varassahan tässä elää koko "HYVINVOINTIYHTEISKUNTA". Oksettavaa väittääkään miksikään sellaiseksi - kaikki on vain huonommin ja huonommin koko ajan. Kun ei vaan ole sitä rahaa. Ja tiedetäänhän se, mihin se menee...
ap
Psykiatrinen osasto ei selvästikään ollut sinulle sitten oikea paikka.
Psykiatriset osastot ovat lähes poikkeuksetta SULJETTUJA osastoja eli niiltä ei vapaasti poistuta. Erikseen ovat sitten päivätoimintaosastot niitä tarvitseville. Suljetulle osastolle joutuu ihminen, joka on vaaraksi omalle tai toisten terveydelle/hengelle. Suljetulla osastolla opetellaan vuorokausirytmiä, sosiaalisia tilanteita kuten yhteistä ruokailua ja arjen tekemistä sekä käydään hoitokeskusteluja ja etsitään lääkitykseen tasapainoa. Kävelyillä ja ulkomaailmassa käydään usein hoitajan kanssa tai ennen kotiutusta yksinkin. On ihmisiä, jotka eivät pärjää ilman tällaista osastoa.
[quote author="Vierailija" time="04.09.2014 klo 13:29"]
Psykiatrinen osasto ei selvästikään ollut sinulle sitten oikea paikka.
Psykiatriset osastot ovat lähes poikkeuksetta SULJETTUJA osastoja eli niiltä ei vapaasti poistuta. Erikseen ovat sitten päivätoimintaosastot niitä tarvitseville. Suljetulle osastolle joutuu ihminen, joka on vaaraksi omalle tai toisten terveydelle/hengelle. Suljetulla osastolla opetellaan vuorokausirytmiä, sosiaalisia tilanteita kuten yhteistä ruokailua ja arjen tekemistä sekä käydään hoitokeskusteluja ja etsitään lääkitykseen tasapainoa. Kävelyillä ja ulkomaailmassa käydään usein hoitajan kanssa tai ennen kotiutusta yksinkin. On ihmisiä, jotka eivät pärjää ilman tällaista osastoa.
[/quote]
Niin, että selvästi olit liian toimintakykyinen tällaiselle osastolle. Suljetun osaston, siis akuuttiosaston, tarkoitus on stabilisoida tilanne eli vakaannuttaa se, jonka jälkeen todellinen paraneminen voi alkaa kotona tai avohoidossa. Parantuminen on pitkäaikainen prosessi, johon ei ainakaan akuuttiosastoilla päästä, ellei kyse ole ohimenevästä psykoosista tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.09.2014 klo 13:25"]
[quote author="Vierailija" time="04.09.2014 klo 13:18"]
Olen paljolti samaa mieltä. Olen ollut vaikean masennuksen ja itsemurhayrityksen takia osastolla itsekin. Minusta ko. paikka on lähinnä säilö, jossa ihminen saadaan vaikka pakolla ottamaan lääkkeet ja pyritään estämään se ettei ihminen vahingoittaisi itseään.
Mutta ainoa apu mitä siellä on, on se että jos lääkitys sattuu auttamaan. Itseäni se ei mitenkään kunnolla auttanut, turrutti zombieksi mikä ehkä siinä akuutissa tilanteessa oli parastakin (parempi turta zombi kuin hirveässä ahdistuksessa jonka kourissa oli yrittänyt tappaa itsensä juuri), mutta sen jälkeen ei oikein apua saanut. Tosiaan päivät ruoan ja lääkkeiden jakoa, joskus joku hyvin pintapuolinen hoitokeskustelu, ja sitten sitä oleilemista turraksi lääkittynä. Sitten kun neuroleptilääkitys oli saanut minut riittävän zombimaiseksi niin että epäilivät etten enää yritä vahingoittaa itseäni, pääsin pois. Masennus ei ollut parantunut kyllä miksikään.
[/quote]
:( Ahdistavaa kuulla kohtalostasi, mutta juuri tätä tarkoitan! Komppaan täysin. Inhottavaa kun tajuaa, että helppojen ratkasujen ja taloudellisten säästöjen varassahan tässä elää koko "HYVINVOINTIYHTEISKUNTA". Oksettavaa väittääkään miksikään sellaiseksi - kaikki on vain huonommin ja huonommin koko ajan. Kun ei vaan ole sitä rahaa. Ja tiedetäänhän se, mihin se menee...
ap
[/quote]
Huomasin myös sellaisen asian että oikeasti monet psykiatrit ja hoitajat eivät edes henkilökohtaisesti potilaasta välitä. Käydään vaan läpi diagnoosin mukaisia hoitoprotokollia, ja ihminen jää henkilönä kohtaamatta täysin. Ihmiset ovat diagnoosin X tai Y tapauksia, ei henkilöitä.
Terapiaan oli mm. minua hoitaneella psykiatrilla erittäin kielteinen asenne, en tiedä kuinka yleistä on. Mutta hän oli sitä mieltä että kyseessä on aivokemiallinen ongelma eikä sitä puhumalla ratkaista, joten lääkitys on se ainoa apu mitä on. Itse olisin kaivannut nimenomaan asioiden purkamista ja puhumista, kohdatuksi tulemista. Sittemmin olen saanut terapiaa, koska vanhempani ovat minulle hoidon maksaneet, ja nykyisin en enää onneksi tarviste muita lääkkeitä kuin pientä annosta mirtatsapiinia käytän... Joten on siitä "turhasta" puhumisesta kumma kyllä ollut apua olevinaan pelkästään neurokemialliseen ongelmaan.
[quote author="Vierailija" time="04.09.2014 klo 13:32"]
[quote author="Vierailija" time="04.09.2014 klo 13:25"]
[quote author="Vierailija" time="04.09.2014 klo 13:18"]
Olen paljolti samaa mieltä. Olen ollut vaikean masennuksen ja itsemurhayrityksen takia osastolla itsekin. Minusta ko. paikka on lähinnä säilö, jossa ihminen saadaan vaikka pakolla ottamaan lääkkeet ja pyritään estämään se ettei ihminen vahingoittaisi itseään.
Mutta ainoa apu mitä siellä on, on se että jos lääkitys sattuu auttamaan. Itseäni se ei mitenkään kunnolla auttanut, turrutti zombieksi mikä ehkä siinä akuutissa tilanteessa oli parastakin (parempi turta zombi kuin hirveässä ahdistuksessa jonka kourissa oli yrittänyt tappaa itsensä juuri), mutta sen jälkeen ei oikein apua saanut. Tosiaan päivät ruoan ja lääkkeiden jakoa, joskus joku hyvin pintapuolinen hoitokeskustelu, ja sitten sitä oleilemista turraksi lääkittynä. Sitten kun neuroleptilääkitys oli saanut minut riittävän zombimaiseksi niin että epäilivät etten enää yritä vahingoittaa itseäni, pääsin pois. Masennus ei ollut parantunut kyllä miksikään.
[/quote]
:( Ahdistavaa kuulla kohtalostasi, mutta juuri tätä tarkoitan! Komppaan täysin. Inhottavaa kun tajuaa, että helppojen ratkasujen ja taloudellisten säästöjen varassahan tässä elää koko "HYVINVOINTIYHTEISKUNTA". Oksettavaa väittääkään miksikään sellaiseksi - kaikki on vain huonommin ja huonommin koko ajan. Kun ei vaan ole sitä rahaa. Ja tiedetäänhän se, mihin se menee...
ap
[/quote]
Huomasin myös sellaisen asian että oikeasti monet psykiatrit ja hoitajat eivät edes henkilökohtaisesti potilaasta välitä. Käydään vaan läpi diagnoosin mukaisia hoitoprotokollia, ja ihminen jää henkilönä kohtaamatta täysin. Ihmiset ovat diagnoosin X tai Y tapauksia, ei henkilöitä.
Terapiaan oli mm. minua hoitaneella psykiatrilla erittäin kielteinen asenne, en tiedä kuinka yleistä on. Mutta hän oli sitä mieltä että kyseessä on aivokemiallinen ongelma eikä sitä puhumalla ratkaista, joten lääkitys on se ainoa apu mitä on. Itse olisin kaivannut nimenomaan asioiden purkamista ja puhumista, kohdatuksi tulemista. Sittemmin olen saanut terapiaa, koska vanhempani ovat minulle hoidon maksaneet, ja nykyisin en enää onneksi tarviste muita lääkkeitä kuin pientä annosta mirtatsapiinia käytän... Joten on siitä "turhasta" puhumisesta kumma kyllä ollut apua olevinaan pelkästään neurokemialliseen ongelmaan.
[/quote]
Tämä on vaikea asia. Psykiatrisi oli todennäköisesti oikeassa, koska suuri osa psykiatrisistakin sairauksista on elimellisiä eli terapia ja puhuminen eivät niihin auta mitenkään/vähän. Tietenkin jokainen ihminen varmasti hyötyisi terapiasta, mutta hyvin resurssit ovat niin rajalliset...
Ne ovat poliittisia kidutuslaitoksia. Vallankäyttöä äärimmillään.