Kohdun ulkoinen raskaus

Minulta on myös poistettu vasen munanjohdin 2005 ja samalla jouduttiin leikkaamaan kohdusta kulma pois. Cornu raskaudesksi sanoivat sitä eli alkio oli ruvennu kasvamaan munanjohtimen ja kohdun yhtymäkohdassa. Kuulemma meidän sairaalassa todella harvinainen tapaus tämä mitä minulle kävi. Hengenlähtö oli todella lähellä, mutta onneksi olin sairaalassa ajoissa.

Vuoteen en saanut yrittää uutta raskautta ja se oli kova paikka vaikka minulla olikin vasta viiden kk ikäinen tyttö. Olimme antaneet toiselle luvan tulla, mutta ehkä oli hyväkin ettei vuoden ikäerolla tullutkaan toista lasta.....asiasta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja asia kummittelee vieläkin mielessä, varsinkin ennen leikkausta tapahtuneet asiat vaivaavat mieltä. Talvella tulinkin heti raskaaksi ja nyt olen rvk 30 ja kaikki on sujunut hyvin tähän asti ainakin.

Sen olen huomannut ainakin omalta kohdalta ettei asiaan auta kuin että antaa ajan kulua ja sura omaan tahtiin tapahtunutta omalla tavallaan. Puhuminen on auttanut minuakin todella paljon ja melkein kaikki tietävätkin minun ekan keskenmenon ja nyt tämän cornuraskaudenkin.

Voimia kaikille!

Tahtoisi puhua, mutta kun tuntuu etten tiedä kenen kanssa puhua. Mulla vaan on sellainen olo, etten mä mistään muusta ole puhunutkaan viime aikoina, vaikka asia ei olekaan niin. Mä olen itse ajatellut tätä asiaa niin paljon, että sit kun pitäisi jotain sanoa ääneen, niin ei ne sanat tulekaan enää ulos. Täällä sitä tekstiä alkaa tulla kun vaan jaksaa kirjoittaa.

Sit kun on vaan ihminen, niin sitä ajattelee kaikkea, mitä ei välttämättä tarvitsisi ajatella, esim. sitä että viime lauantaina olisi tullut 12 viikkoa täyteen, ja tällä viikolla olisi ollut jo suurin riski ohi.

Olo on välillä niin energisen hyväntuulinen, että ajattelee, että nyt alkaa taas asiat luistamaan ja silti pelottaa ajatus jäädä yksin, jolloin varmasti tulee tää fiilis mikä nytkin on. Itkee vaan itkemistään. Tuntuu siltä, että kyllä tää asia nyt pitäis olla jo kunnossa, kun on sentään monta viikkoa kulunut, mutta kun pää ei anna sen olla.

Tää kuullostaa varmaan tyhmältä ja saa sut ehkä ärsyyntymään mutta MUN kohdalla tää on faktaa. Eli mulla on lapsi, jota ennen koin km:n. Km oli tietenkin kova paikka, koin, ettei kukaan oikein tajunnu mun surua joka oikeastaan iski vasta siinä vaiheessa kun MUIDEN mielestä kaiken piti jo olla " OK" . Noh, JÄLKEENPÄIN olen kokenut tuon km:n " hyvänä" asiana koska ilman sitä en olisi koskaan saanut sitä ihanaa, täydellistä vaavelia joka meille sitten siunaantui. Ja oletan, että siihen km:on oli hyvä syy, luonto hoiti asian... Toivon vaan, että tämänkin jutun jälkeen tulee jotakin hyvää... ja sulle sitä samaa! Itse saan lisäksi olla kiitollinen, että selvisin hengissä kohdun ulk. puol. raskaudesta- jotta saan edelleen elää lapseni ja mieheni kanssa. Vaikka uutta raskautta ei sitten kuuluisikaan.

Ei mua ärsytä. Itsekin yritän ajatella jo sitä, että ehkä luonto hoiti tehtävänsä. Ja mä toivon, että joskus vielä voin itsekin ajatella samalla tavalla, kuin sä.

Tänään on taas hyvä päivä, kun mies on kotona, ei tarvitse olla yksin. Sit kun jää yksin, niin tuntuu, että maailma kaatuu niskaan. Tänään on taas jo vähän jaksanut ajatella sitä tulevaa aikaa, jolloin saa taas jännittää että josko saa tehdä testin, ja josko se näyttäisi positiivista.

Huomenaamulla taas labraan ja ensi viikolla pääsee lekurille tarkastukseen ja ultraan, kuulemaan mitä siellä oikein tapahtuu.

Mulla on poistettu toinen munatorvi. Sen jälkeen oon saanu kolmessa vuodessa kolme lasta :-D Eli toivoa kyllä on!



Nyt mulla epäillään taas kohdunulkoista. Sen takia tänne tulinkin nyt jos täältä löytyis tietoo asiasta. Vaikka periaatteessa tietoo ja kokemusta mulla paljon onkin... Tänään meen ultraan että selviää missä raskaus on. Epäilen että toisessa munatorvessa, sillä kuukautiset on kohta 3 viikkoo myöhässä ja virtsatesti nega. Eilen veritesti oli positiivinen. Toivon että vasen munatorvi säästyy, sillä haluan vielä lapsia lisää. Odottelen siis puhelimitse kutsua ultraan, mutta jos pian ei kutsua kuulu niin lähden päivystykseen. Sen verran kuitenki on oireita. Ei kuitenkaan vuotoo onneks.

Aika, jona käyt tämän läpi tuntuu nyt pitkältä ja raskaalta, mutta sinä tulet vielä joskus uudestaan raskaaksi ja silloin pitkä odotus ja kuoppainen tie ovat kasvattaneet sinua ja osaat arvostaa sitä mitä saat.



Itsellä oli puolen vuoden yrityksen jälkeen kohdunulkoinenraskaus kesällä 2004, kovat kivut, sytostaattihoidot ja aikaa vierähti kolme kuukautta ennenkuin hcg oli alle 5. Pari kuukautta ja ensimmäiset kuukautiset ja kolme viikkoa siitä ja plussa. Tyttö syntyi reilu vuosi sitten. Tämä oli toinen lapsemme. Vuosi yrittämistä siis ja hyvin kivulias ja itkuinen kesä takana ja nyt ei enää tunnu niin pahalta. Sen lapsen ei kuulunut syntyä meille, vaan tämän meidän rakkaan tyttömme kuului.



Koita jaksaa käydä siellä labrassa monen monta kertaa, kyllä se menee ohi ja suru helpottaa.

Mulla oli kohdunulkoinen viime joulun aikoihin. Viikolla 6 alkoi kovat vatsakivut ja ruskehtava vuoto. Itsellä koko ajan sellainen olo, että jokin on pielessä. Tilannetta seurattiin kivuista huolimatta pari viikkoa, kunnes olo oli niin kamala, että vaadin pääsyä leikkaukseen. Lääkärin mielestä ei mitään kiirettä ollut, vaikka vatsaontelossa oli verta ja hyytymiä munasarjojen ympäristössä. Sikiötä ei löytynyt ultraamalla mistään, ja lääkärit päättelivät sen alkaneen kuihtua itsestään. Hcg kuitenkin vain nousi koko ajan. Kivut olivat kamalat. Leikkauksessa sitten selvisi, että sikiö oli vasemmassa munatorvessa josta oli koko ajan tihkunut verta. Onneksi ei ehtinyt revetä enemmälti. Munatorvi jouduttiin kuitenkin poistamaan. Lohdutuksena teille samassa jamassa oleville, lääkäri sanoi, että raskautumisprosentti on n. 80, eikä suinkaan 50. Ilmeisesti se toinen puoli sitten toimii tehokkaammin. Minäkin raskauduin heti uudelleen (odotettiin ensin yhdet kuukautiset), joka tosin sitten meni kesken sekin viime keväänä. Kesä meni toipuessa, mutta nyt taas Voisi alkaa yrittää uudelleen, jos vielä uskaltaa.

En sitten ole jaksanut kertoa omaa juttuani, mut jos sen joku haluaa lukea, niin voin sen kirjoittaa. Nytkin on vaan sellainen olo, että ei jaksa.



Välillä on päiviä jolloin tuntuu, että tästä lähtee taas ylöspäin, enää ei itketä. Mut sit taas tulee tällaisia kuin tänään; itkua saa pidättää töissä, että ehtii kotiin, jolloin saa itkeä ihan rauhassa. Tänään piti taas soittaa polille, kun on sen verran ollut kipunipistelyä tuolla oikeassa munasarjassa, että pelästyy jos se ei olekaan menossa pois, vaan kasvaa. Kävin kyllä viime to labrassa, ja lääkäri lupas, että he soittaa perjantaina, jos hcg on noussut tai lasku pysähtynyt. No ei sitten atrvitse huolestua, hcg on laskenut, joskin hitaasti, mutta laskenut kuitenkin.



Jotenkin se tuntuu pahalta, kun mä kuitenkin koko ajan vielä tunnen siellä jotain, ja se muistuttaa jatkuvasti mitä on tapahtunut. No ehkä se taas tästä.

Kiva kun olette kirjoitelleet omia kertomuksianne tänne, niistä saa voimaa tähän omaan tilanteeseen. Toivottavasti saamme kaikki plussauutisia piakkoin.

JOspa minäkin kerron lyhyesti oman tarinani



kohdunulkoinen raskaus etelän matkalla espanjassa...se oli syyskuun 15.pvä 2005..päivä jota en ikinä unohda. Makasin ambulanssissa ja luulin kuolevani..kukaan ei puhunut englantia ja en tiennyt mitä minulle oli tapahtumassa. Kotimaassa sain lääkäriltä diagnoosin Hormonaalinen vuoto johon sain terolutit lopettamaan vuodon ja uskalsin lähteä matkalle. Lääkärin diagnoosin jälkeen ei edes käynnyt mielessä että olisin ollut raskaana, luulin vain kuolevani. Hollantilainen ambulanssi kuski vaan huusi espanjaksi jotain ja minä tyhmänä en tajunnut mitään.



Onneksi matkan järjestäjällämme oli aivan ihana opas joka pelasti mut sieltä sairaalasta ja oli tukena ja tulkkina!



Tulin uudestaan raskaaksi maaliskuussa -06 ja jouluna olisi tämän palleron lupa syntyä . NYt on parina päivänä ollut aika järkyttynyt ja kummallinen olo , kun ajattelee vuotta taakse päin.

mä olenkin tänne siitä jo aiemmin kirjoittanut,

eli rv 7+2 ultrattiin, oireina oli kaikki ei oo kunnossa fiilis, verenvuoto, kova pääkipu ja alaselkäkipu sekä lämmön nousu. Kävin päivystyksessä ultrassa ja seuraavana päivänä uudelleen, siitä sitten saman tien osastolle ja illalla leikattiin, Multa on siis poistettu koko vas munatorvi, sikiö repi sen siinä leikkausvaiheessa. No masennus pukkas päälle siitä ja sit raivona yritettiin uutta raskautta. Meni maku koko hommasta ja annettiin olla. Sit olin menossa lekurille, haluttiin tutkimuksiin et onko toinen torvi auki vai missä mättää, olin raskaana.



Tyttö on kohta 7 kk. Eli raskautuminen kesti 7kk leikkauksen jälkeen.

Painajaisia näin jonkun verran, mutta mä olen onnellinen et kerkesin leikkauspöydälle ennen munatorven räjähtämistä. Nyt mietitään vielä kolmatta lasta, yritys on kova, aikaan saatu yks km...kyllä sitä mielessä käy vaikka mitä. Suurin syy tähän ei raskautumiseen kun on toi yks munatorvisuus. Mut mä en lannistu, jos ei kolmatta saada niin ei sitten, niin se on tarkoitettu.



Anna ajan kulua, sure tapahtumaa, itke jos itkettää ja puhu ja puhu. Mulla auttoi puhuminen, en ole mitenkään salannut sitä, paitsi esikoiselta...Kyllä se elämä voittaa ennemmin tai myöhemmin.

Kiinnostuin kertomuksestasi, koska minulla samanlainen tarina. Keväällä oikea munatorvi poistettiin. Onko sinulle kerrottu, miten on mahdollista raskautua munatorven poiston jälkeen, ainoastaanko joka toinen kuukausi? Mistä sen tietää kummalta puolelta munasolu irtoaa?

Jotenkin ahdistaa ja masentaa, onnistuuko tässä raskautumaan enää ikinä...



Kuulisin mielelläni kertomuksia henkilöiltä, jotka ovat olleet vastaavassa tilanteessa.

mä kävin elokuussa ultrassa, ihan gynelle menin muissa asioissa, gyne sit ultras(en tiedä miksi) mutta sanoi et vasemmalta puolelta sit irtoo tässä kuussa munasolut..joten kyllä siltä torvettomalta puoleta kans irtoo munasolut, torvea pitkinhän ne matkaavat kohtuun...joten mun vasen puolinen liikenne on suljettu ;))))

jos tämä hemulin pointti olis 100%,mun munasolut tässä kuussa irtois oikeelta ja sit olis mahis raskautua paremmin ;)))

Aivan. Olen yrittänyt etsiä tietoa netistä, mutta huonoin tuloksin. Muistan lukeneeni jostain, että hedelmöittynyt munasolu voi " vaeltaa" toiselle puolelle vatsaontelon kautta, kuulostaa kyllä kummalliselta.

Onnea matkaan sinulle Kuumetta ja tulehan kertomaan jos tärppää..



p.s kävitkö yksityisellä gynellä?

mulla tuli pikku repeämä synnytyksessä helmikuussa ja siinä olevat tikit sulivat liian aikaisin, nyt sitten olen korjausleikkausjonossa!! Siinä samalla gyne teki sisäultran.



Mulle sillon sanottiin että raskautua kannattaa mahdollisimman nopeasti, voi olla että ajan kanssa koko homma vaikeutuu juuri toisen torven puuttumisen takia, no ehkä mulla kun hedelmällisin ikä on jo aikaa sitten mennyt...Ja nyt toukokuussa mulla oli km, sitäkin syynättiin erittäin tarkasti, lääkäri sanoikin et yritetään säästää toinen torvi edes. Mutta jos jotain plussaa tästä nyt pitää hakea niin löytyy yksi;eipä tarvii ehkäisyä!!!

Ensimmäistä kertaa luin tätä keskenmeno-palstaa ja kaikki kuulostaa niin järkyttävän kamalalta, että olette kyllä tosi urheita kaikki, kun jaksatte.



Tässä vähän omaa tarinaani. Vaikka olinkin ihan kaikkeen muka varautunut, niin en kuitenkaan tähän. Olen ollut kohta kaksi vuotta hedelmöityshoidoissa, on kokeiltu inssiä, ivf- hoitoa ja tämä viimeisin oli PAS. Monien rankkojen ja tuloksettomien hoitojen jälkeen, raskaustesti näytti vihdoin plussaa. Testasin kahtena peräkkäisenä päivänä, mutta plussa näytti niin haamulta, että soitin lääkärilleni, että haluan ihan vain varmuuden vuoksi verikokeeseen.



Ja niinhän siinä sitten kävi, että hcg-arvoni oli liian alhainen. Lääkäri pyysi tulemaan kolmen päivän kuluttua uudestaan verikokeeseen, eikä arvo ollut sittenkään noussut tarpeeksi, mutta oli noussut kuitenkin. Lääkäri sitten alkoi epäillä kohdun ulkopuolista raskautta, koska minulla ei ole ollut vuotoa kuin satunnaisesti joinakin päivinä pari ruskeaa tippaa, joka päivä ei sitäkään. Nyt on kolme päivää ollut jo aivan kammottavan " täysi" olo mahassa, ällöttää ja oksettaa, vaikkei oksennusta tule. Tosin en kykene syömään juurikaan mitään.

Nivusia särkee ja vasemmalla puolella mahassa on välillä pistävää kipua, eilen illalla särky levisi vasempaan jalkaankin, mutta tänään jalka ollut ok.



Lääkäri sanoi kolme päivää sitten puhelimessa, että pitää odotella ensi maanantaihin (siis silloin rv 6) menkkojen alkamista ja sitten taas otetaan verikoe ja vasta sitten aletaan miettimään pitäisikö asialle jotain tehdä.

'

Nyt kun luin kokemuksianne, mietin, että pitäisiköhän minun jo aikaisemmin hakeutua klinikalle, tosi pelottavia nuo teidän kokemuksenne enkä haluaisi odottaa siihen asti, että olisin hengenvaarassa.



Voihan tietty olla, että pelkään turhaan, ja että mun kipuni eivät ole vielä tarpeeksi kovat, jotta mihinkään ryhdyttäisiin.



Osaatteko kukaan sanoa mitä kannattaisi tehdä?



Surullisin miettein Laureta

Kuinkas siellä on asiat?



Mulla on edelleen kesken tämä homma. Hcg laski yhteen ja siellä se pysyy sitkeästi, vaikka pitäisi olla se alle yksi, niin on kaikki istukkajuttu poistunut. Möykky on edelleen samankokoisena siellä munanjohtimessa, eikä ole nyt kenelläkään tietoa, että miksi se ei lähde pois. Viime viikolla juuri kävin lääkärissä, jossa se kertoi taas saman asian, kuin aikaisemminkin; ei tietoa, miksi ei ole kuivunut pois. Ja ei tietoa, miksi hcg ei laske sen alle yhden.



9.11. pääsen sitten jollekin uä-spesialistille, joka toivottavasti osaa kertoa, miksi se on edelleen siellä, ja mitä sille voi tai täytyy tehdä. Siihen saakka en voi muuta kuin odottaa ja tuntea vaan näitä kipuja, jotka on edelleen olemassa. Kunpa saisi jo selvyyden. Eihän tätä ole kuin vasta 12 viikkoa lusittu tätä piinaa. Tuntuu että ei pääse elämään kunnolla kiinni, kun tää on vielä niin pinnalla.

Oletkos päässyt lääkärille jo? Mikä tilanne siellä muuten?



Mä kävin viime perjantaina lääkärissä ja hcg oli enää 4. Oli helpotus kuulla se. Viime viikolla alkoi taas kunnolla sattua oikealta munasarjoista ja mä jo pelästyin, että siellä varmaan kasvaa vielä jotain.. Olin ihan satavarma, että vielä varmaan joudun leikkaukseen, näin painajaisia siitä.

Perjantaina lekuri näki ultrassa vielä sen raskausmöykyn, edelleen samankokoisena, kuin ennenkin. Mä pelästyin, että noniin, tässä se sit on, leikkaukseen vaan. No ei onneksi. Siellä ei ollut enää verenkiertoa, eikä mitään sellaista, mikä olis huolestuttanut lääkäriä. Eli sen pitäisi kuivua sieltä itsestään pois tässä parin kuukauden sisällä. Ensi viikolla vielä viimeinen labra, jolloin hcg pitäisi olla jo nolla, ja sit vaan odotellaan joulukuuta että uusi yritys voi alkaa.



Viime viikonloppuna sain kuulla että yksi tuttu on raskaana viikoilla 14+jotain. Mulle olis tullut 14 viikkoa täyteen viime lauantaina. Samoissa oltaisiin menty. Se tieto tuli niin yllättäen ja yllättävässä paikassa, että mulle tuli itku. Olen onnellinen niiden tuttujen puolesta, mutta väkisinkin ajatukset meni siihen, että niin mekin oltaisiin voitu kertoa samoissa juhlissa myös iloisia uutisia muille. No mein vuoro tulee myöhemmin, toivottavasti.

Minulla alkoi sitten kuitenkin todella runsas ja kivulias vuoto perjantaina, ja tänään olen menossa lääkäriiin mm. tarkistuttamaan hcg-arvot. Olen todella huojentunut, kun ei tarvinnut lähteä sairaalaan eikä leikkaukseen. En tiedä nyt enää oliko tämä sitten keskenmeno vai kohdun ulkoinen vai miksi tätä tulisi kutsua. Huoh. Ehkä lääkäri osaa jotenkin valaista asiaa.



Paljon voimia kaikille!

Mites jakselet? Kerro vain tarinasi jos vain jaksat sen kirjoittaa.



MUlla oli kohdunulkoinen keväällä. Koko homma kesti pari-kolme kuukautta ennen kuin raskaustesti oli negatiivinen. Arvot kuitenkin laskivat koko ajan hitaasti, joten säästyin lääkkeiltä ja leikkaukselta. Henkisesti oli tosi raskasta. Olin aika maassa siihen asti kunnes hcg-arvot olivat lopullisesti 0. Jatkuvat vuodot ja kontrollit muistuttivat vauvasta, jota ei tullut. Vasta sitten tuntui että elämää on myös tämän keskenmenon tai siis kohdunulkoisen jälkeenkin. Myös fyysistä nipistelyä tuntui tosi pitkään.



Tuntui aina pahalta kun joku (asiaa kokematon) yritti lohduttaa, siten että tämähän on tosi yleistä jne. Mulle tämä oli kuitenkin ainutkertainen raskaus eikä mikään tilastollinen " yleinen juttu" . Kun kuitenkin tosi avoimesti puhuin asiasta, niin monet tutut ja puolitutut kertoivat että heilläkin on ollut niin ja niin monta keskenmenoa. Siis tuttavapiirissä näitä tapauksia onkin pilvin pimein mutta ilmeisesti olin ensimmäisiä, joka uskalsi siitä puhua avoimesti. Näiden ihmisten kanssa puhuminen auttoi.



MInua auttoi myös se että annoin itselleni luvan surra niin kauan kun pahalta tuntuu. En yrittänyt olla liian urhea, vaikka lähipiiri ei aina tuntunut ymmärtävän miten maailma voi yhteen keskenmenoon kaatua... Välillä tuntui että asiaa itse kokemattomat vähättelevät menetyksen tunnetta. JOs joku niin vielä tekee, kun asian otan puheeksi, niin kohteliaasti yritän heitä valistaa, että ei se keskenmeno tai kohdunulkoinen ole mikään pikku juttu. Tällainen fiilis mulle on tullut myös muiden kokemusten perusteella, mutta siitä selviää kyllä.

LUulen että jos tulisi vielä toinen keskenmeno niin selviäisin siitä helpommin.



VOimia sulle! Alussa tuntuu kuin koko maailma kaatuisi päälle ja olisi aivan turha. ANna itsellesi lupa olla surullinen. Jossain vaiheessa se ihan oikeasti helpottaa.