Lue keskustelun säännöt.
Onko ainoa vaihtoehto avioero?
30.08.2014 |
Ajattelin kirjoitella, jotta saisin vähän purettua omaa mieltäni... Tuoreet näkökohdat asiaan on toki tervetulleita jos joku haluaa jotain sanoa!
Eli siis: meillä on ihana vastasyntynyt vauveli, ikää jopa 19 päivää. :) Kovasti toivottu kaveri, jouduimme käymään läpi lapsettomuushoidot jotta saimme hänet. Syy on miehestä johtuva, hän on tiennyt sen jo vuosia, ja hän itse otti puheeksi hoidot jo suhteen aikaisessa vaiheessa pitkien jonojen vuoksi. Toistuvasti hän on sanonut että kovasti haluaa vauvan, joten en ole häntä asiassa mitenkään painostanut.
MUTTA; Ongelmia alkoi tulla jo raskausaikana. Tai ei oikeastaan mitään uusia ongelmia, vaan nimenomaan vanhat ongelmat kummitteli. Esimerkiksi miehelläni on ongelmia alkoholin suhteen. Varsinaisesti juoppo hän ei ole, on petrannut kovasti avioliittomme alkuajasta jolloin uhkasin lähteä tämän ongelman vuoksi. Edelleen kuitenkin kun alkaa juoda niin juo niin kauan että menee ihan tolkuttomaan kuntoon ja sammuu. Lisäksi kun "on kaljan makuun päässyt" (yleensä aina kesällä ongelma) niin tissuttelee jatkuvasti vähän. Tätä asiaa on puitu ja puitu, tilanne on vähän parantunut (övereitä ei tule enää kotona), mutta kyllä tämä tissuttelu edelleen vaan jatkuu ja jatkuu, samoin kunnon ryypiskely muualla (tätä on ollut kesän aikana useamman kerran, loppuraskauden aikana lähti mm. Viroon monen päivän ryyppyreissulle). Raskausaikana vielä jotenkin suvaitsin tätä, kun ajattelin että varmaan ottaa sen vuoksi kun "vielä voi", kohta pitää keskittyä vauvaan.
Toinen asia on se, että lapsemme on tosiaan 19 päivää vanha. Kotona olemme olleet (laitoksella olo siis pois laskettuna iästä) reilun 15 päivää, josta mieheni on ollut kotona reilun 6 päivää, ja tästäkin kolmena päivänä hänellä on ollut kaveri kylässä ja he ovat yhdessä lähteneet autoja laittamaan. Ensimmäisenä lauantaina oli ryyppäämässä 16 tuntia, suvaitsin kun oletin sen olevan varpajaiset, mutta mies väittää ettei ollut vaan varpajaiset on vasta tulossa. Loppuajan mies on ollut äitinsä luona.
Okei, kuulostaa ensin oudolta, mutta mieheni äiti on hieman dementoitunut ja yli 80-vuotias, asustelee yksin toisella paikkakunnalla. Mieheni käy siellä joka toinen viikonloppu katsomassa perään, ja siellä on myös talli jossa mies laittaa autoja (omien lisäksi pienimuotoisesti sivutyönä). Olen "kiukutellut" siitä että mieheni asuu toisella paikkakunnalla joka kuukausi yhteensä VÄHINTÄÄN viikon, päiväreissuja sinne on lisäksi aina silloin tällöin. Ymmärrän että välimatkan takia täytyy yöpyä aina välillä, mutta liittomme alkuajoista nämä reissut ovat koko ajan vaan lisääntyneet ja pidentyneet ja siitä en pidä. Tiedossa oli etukäteen että tänä kesänä hänen täytyy olla siellä pari viikkoa ennen synnytystä, koska omissa autoissa on isoja laittoja, ja lisäksi on pari asiakasprojektia jotka hänen täytyy tehdä jotta voi olla sitten kotona kun vauva syntyy.
No, toisin kävi, vauva tuli etuajassa, ja hän ehti olla etukäteen siellä vain viikon. Hyväksyin sen että hän lähtee sinne vielä vajaaksi viikoksi kun päästiin vauvan kanssa kotiin että saa hommat tehtyä, ja äidillä oli ti ja to lääkärikäynnit ja mies kyyti häntä. Nyt kuitenkin hän ilmoitti torstaina "tulevansa kotiin piipahtamaan" kun on vielä hommia niin lähtis sitten vielä takaisin mahdollisesti viikoksi ja kysyi mitä mieltä olen. Nyt kun ajatellaan että:
1) hän on ollut siellä jo sen ajan mitä alunperin pitikin eli kaksi viikkoa neljän auton laittamiseksi, EIKÄ YKSIKÄÄN auto ole vielä valmis, en usko että yksi viikko ratkaisee sitä ongelmaa
2) hän on toistuvasti ryypiskellyt ja tissutellut siellä (kuvia ja viestejä facessa mistä tiedän), ja tosiaan istuu siellä somessa tuntitolkulla, eli aika menee ihan muuhun kun siihen mihin piti
3) meillä on pieni lapsi ja mieheni on ollut suuremman osan poissa kuin kotona
niin täytyy sanoa että lievästi sanottuna räjähdin.
Lisäksi mulla on selkä todella pahana, ei oikein auta tuo nelikiloisen vauvan (kaukalon kanssa 9 kiloa, + kauppakasseja vielä välillä lisänä) kanniskelu. Selkä vihloo ja pelkään että jalat pettää kun selkä juimasee niin kovasti. Miehelleni kun sanoin (vähän kautta rantain koitin vihjata josko tulis pian kotiin kun käski ilmoitella heti jos tulee jotain ongelmia) niin hänen kommenttinsa oli vaan että "niiaa, älä kumarru, se käy selän päälle". Hohhoijaa.
Ilmoitin selvästi, että nyt täytyy ruveta laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja jos hän kuvittelee että on ok olla yli puolet lapsensa ensimmäisestä elinkuukaudesta muualla, niin voi rauhassa kotiutua sinne eikä tarvitse tulla takaisin. Vastaus oli että "s**tanan selvä juttu". Nyt ei ole tullut kotiin vaikka perjantaina piti alunperin, eikä ilmoittanut mitään. Varmaan taas ihan kiusallaan pitkittää, niin on tehnyt ennenkin ja myöntänyt sen, mutta ihan oikeasti! Nyt pitäis lopettaa toi lapsellinen leikkiminen, ja ottaa huomioon tuo pieni ihanuus joka täällä kotona on. Miten ihmeessä kasvatan lasta miehen kanssa, johon en voi luottaa sen vertaa että tulee kotiin koska lupaa tai edes ilmoittaisi, mutta ei, on poissa päivätolkulla ylimääräistä? (Sen verran tunnen miestäni että ei siis varmasti tule tänään, korkeintaan huomenna, mutta epäilen maanantaita siksi että tiistai-aamuna on täällä paikkakunnalla lääkäri.)
Raskausaikana oli tätä samaa. Lastenhuone olisi pitänyt remontoida ym., mutta hän sen sijaan hän remontoi autotallin ("että voisi sitten olla kotona"). Itse viimeisilläni vatsa pystyssä kanneliskelin laminaattia ja asensin sitä. Hänen tärkeysjärjestyksensä on ihan päin prinkkalaa, mutta se on kuulemma "vain mun mielipide". Kun alkoi tulla ongelmaa ongelman perään niin uhkasin jo raskausaikana avioerolla, ja olin valmis sitä hakemaankin. Silloin sain kuulla pitkän luennon siitä kuinka tärkeä tämä lapsi on hänelle ja kuinka tärkeää hänelle on että perhe pysyy yhdessä, kun hän ei ole koskaan isäänsä tuntenut. Hassustipa tämä taas sen osoittaa...
Koitan nyt laittaa lapsen etusijalle ja miettiä mitä tehdä, mutta olen aika neuvoton. Hän selkeästi osoitti taas sen että en voi luottaa siihen mitä on sovittu (on ollut ongelmana aikaisemminkin, on reissut ilmoittamatta venyneet seuraavallekin päivälle) eikä mitään ilmoitella, lapsellisesti kiukutellaan, tärkeysjärjestyksessä tulee ensimmäisenä nämä muut projektit. Perustelee montaa asiaa sillä että "voi sitten olla kotona", mutta samalla on sanonut että "älä luule etten edelleen kävis siellä". Eikä siis edes osallistu muka niin kovasti haluamansa lapsen hoitoon. Jo raskausaikana kysyin että miksi hän haluaa lapsen, siksi että hänelle on sanottu ettei voi sitä saada vai miksi kun ei osoita millään tavalla. Olen toistuvasti kysynyt myös miksi hän on parisuhteessa, jos kerran tulee ja menee ilmoittelematta miten sattuu eikä edes vietä aikaansa minun kanssani. Käytännössä meillä on esim. omat rahat, omat ruuat, omat menot ja nukumme yömme samassa sängyssä silloin kun hän sattuu olemaan täällä. Mikä ihmeen avioliitto tämä tälläinen on?? En oleta että hän äitinsä yksin hylkää tai että olemme yhdessä kuin paita ja peppu 24/7, mutta kyllä tämä jo menee ihan överiksi. Nyt on jo lapsikin kuvioissa eikä mitään parannusta, pikemminkin taas vaan pahemmaksi menee. Asun yksin keskellä metsää, mitä en halua, mutta hän ei halua asua kaupungissa. Wtf, eihän hän näemmä täälläkään asu? Itsellä olisi huomattavasti helpompaa olla palveluiden lähellä eikä näin pitkän matkan päässä.
Lyhyesti; minä hoidan lapsen, minä hoidan KAIKKI kotityöt, omakotitalokin on minun vastuullani, minä maksan enemmän talon lainanlyhennyksiä jne. Mies tekee mitä tahtoo, millon tahtoo, ei ilmoita mitään. Ei tee edes sovittuja juttuja, eikä pidä lupauksiaan. Rahat on molemilla omat, samoin ruuat ym. (Miten tämä toimii lapsen kanssa??) Yhdessä olemme vain ennen nukkumaanmenoa illalla.
Olen tässä nyt miettinyt että täytyy varmaan hakea se avioeron ensimmäinen vaihe, harkinta-aika, päälle ja katsoa paraneeko tilanne sinä aikana. Jos ei, niin sitten täytyy vakavasti miettiä haluanko enää jatkaa näin. Ei tämä näemmä puhumallakaan parane (Ja vikahan on aina mussa.), jotain pitäis ihan todella tehdä. Toisaalta, hänellä on todella huonot kokemukset lapsuudestaan, enkä haluaisi häntä loukata "uhkaamalla" erolla ja sillä että lähden hänen kovasti haluamansa lapsi mukanani (siitä hän tosiaan heti vetää sen johtopäätöksen että hänen lapsellensa käy samoin kuin hänelle ja "jää ilman isää"). En nyt vaan oikein tiedä mitä tehdä.
Kommentit (10)
Siis aivan turha miehenkutale. Miten ihmeessä olet tuollaisen kelkkaan alunperinkään lähtenyt? Etkö arvosta itseäsi?
Jos tuollainen jurpale on ja noin itsepäinen niin eihän se tuosta mihinkään muutu. Odota sen aikaa että anoppi kuolee ja ota rahasi ja lähde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä joka kysyit miksi hankin lapsen miehen kanssa vaikka tiesin että se on tollanen; alkoholiongelma "rauhoittuu" aina talveksi (ainakin aikaisemmin). Silloin ei ole juurikaan näitä pippaloita joissa vetää överit, eikä mies silloin juuri tissuttelekaan. (Suurin osa näistä pippaloista liittyy harrastukseen.) En tiedä onko tämä jotain kesään liittyvää, vaiko vain siihen että kevätkauden jälkeen kun tulee ensimmäiset pippalot ja korkki aukee niin sitten se alkkisongelma nostaa päätänsä ja sitten ei osaakaan olla kokonaan ilman. Niinkuin kirjoitin niin viime kesänä alko-ongelmat oli ISOJA, ja silloin tein avioerohakemuksen ja pyysin mieheltäkin siihen allekirjoituksen ettei tule yllätyksenä, ja sanoin että lähden jos ei meno muutu. Hakemusta ei siis lähetetty, hän lupasi ottaa itseään niskasta kiinni, ja koko talvikauden skarppasikin todella hienosti. Nytkään tilanne ei ole niin paha kuin viime kesänä, suurempi juominen liittyy vain näihin kemuihin, mutta jatkuvaa pientä tissuttelua on. Se alkoi taas vasta keväällä ekojen isompien bileiden jälkeen. Luulin siis että koko homma olisi kunnossa, kun viimein loppuvuodesta päästiin hedelmöityshoitoihin. Ei tullut mieleenkään että tämä alkaa taas. (Äitinsäkin oli alkoholisti, ja näemmä samaa tekee miehen sisko nyt, joten näyttää olevan sukuongelma.)
Mitä tulee muuhun käytökseen, niin sehän tässä onkin niin vaikeaa että mies sanoo ihan muuta kun mitä tekee. Mähän olen hänelle siis todella tärkeä, lapsi toivottu ja maailman ihanin, omakotitalo juuri sitä mitä halusikin, koko kevään on tehnyt kaiken jotta voi viettää aikaa meidän kanssa jne jne... Vaan eipä tämä näy käytännössä mitenkään. Sen verran kaikkea lupaili "kun lapsi syntyy" ja nyt on vaan näemmä aikomus olla pidempään pois kuin aikaisemmin. Sen takia olenkin nyt vähän ihmeissäni, onko tämä joku "vauvakriisi" että menee ihan yli, vai voiko ihminen oikeasti olla noin kahtiajakonen? Tilanteita ja ongelmia on toki ollut aikaisemminkin, mutta nyt tuntuu että ne vaan kärjistyy. Sitten kun hyvin menee niin menee todella hyvin.
Tosin, jos käskin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja mies jäi ilmoittamatta sinne eikä tullut kotiin, en tiedä pitäisikö siitä vetää omat johtopäätökset...
Ja miehen käytös oli koko alkusuhteen (/ennen avioliittoa) erlaista, esim. ei juonut vaikka oltiin viihteellä. Myöhemmin sain tietää mm. rattijuopumustuomioista, joten ongelmia on ollut aikaisemminkin, mies vain tiesi silloin että kontrolli lähtee joten ei ottanut ollenkaan. Hyvä mies on siltä osin että pussaa ja kertoo rakastavansa eikä petä, mutta nyt pitäis kasvaa pojasta mieheksi ja ruveta ottaa vastuuta, vaan eipä näytä menevän kun takapakkia...
minkälaisen kouluttamattoman amispellen oletkaan ottanut?
t. akateeminen mies
Alkoholistit ovat kovia valehtelemaan läheisilleen. He voivat luvat kuut ja tähdet taivaalta, niin vakuuttavasti, että uskovat jopa itsekin omiin valheisiinsa.
Eikä tässä ole kysymys koulutuksesta, kuten "akateeminen" mies (9) ehdotti. Eksälläni on lisensiaatin paperit, mutta niin vain kalliit viinit, konjakit ja viskit maistuivat. Hänen tärkeysjärjestyksessään perhe tuli viimeiseksi. Aina. Aikani katsoin ja uskoin ihmeeseen ennen kuin ymmärsin pelastaa itseni siitä perhehelvetistä.
Ap:lle haluaisin antaa sellaisen neuvon, että pelasta itsesi ja lapsesi. Jos luet kirjoituksesi uudelleen, huomaat varmaan, kuinka puolustelet kirjoituksissasi miestäsi etsimällä syitä hänen juomiseensa. Niitä ei vain ole. Ei ole ainoatakaan syytä juopotella, kaikki ovat pelkkiä tekosyitä.
Jos mies haluaa teidät takaisin elämäänsä, hänen pitää itse hoitaa alkoholisminsa kuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 16:11"]
Ei pahalla mutta mitä kuvittelit? Tiesit että mies on tuollainen ja teit lapsen silti kanssaan. Niin makaa kun petaa.
[/quote]
Samaa mieltä. Tiesit tilanteen eli sen, millainen mies on. Nyt on enää kyse siitä, miten kauan aiot/haluat pitkittää kärsimystäsi.
Jätä se sika!
vilpittömästi tätä mieltä.
ei ihminen muutu, ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikamoinen vekkuli on sulla siellä. Kulkee omia polkujaan.
Mulla on kilometrejä jonkin verran enemmän takana kuin sinulla, joten kokemukseeni nojaten voisin kertoa ainakin sen, että nämä tyypit eivät muutu. Viina vie aina voiton. Jokunen poikkeus tietysti joskus ohi vilahtaa.
Lapsen kanssa tällaista elämää ei voi elää, joten onhan sulla mietittävää kerrakseen. Itse tein omat ratkaisuni, kun lapsi oli 10kk ikäinen, enkä ole katunut. Lähdin, enkä taakseni katsonut. Kaikki ovat tietty yksilöitä, joten ainahan kannattaa yrittää, mutta vain oman aikansa. Lämpimiä ajatuksia sinne, ja onnittelut tuoreesta äitiydestä. Toivottavasti sulla on tilaisuus nauttia siitä!
Ei pahalla mutta mitä kuvittelit? Tiesit että mies on tuollainen ja teit lapsen silti kanssaan. Niin makaa kun petaa.
Meillä on ollut vähän saman kaltainen tilanne, ilman alkoholi ongelmaa kylläkin...monta vuotta oltu yhdessä ja 2 alle 3-vuotiasta lasta. Mä vuoden päivät koitin puhua ja selittää miehelle että meillä on ero kohta edessä, jos asioiden tärkeysjärjestys ei muutu. No nehän ei muuttunu ja itsellä oli jo ihan hirveä olo kotona. Itketti, vitutti ja suretti se että oon menettämässä mun ystäväni, puolisoni ja perheeni :/ Asioista ei pystytty enää puhumaan ku minuutissa jo meni huudoksi ja ovien paukutteluksi...
Joku kaunis päivä mulla tuli mitta täyteen, pakkasin kamat ja lapset kyytiin ja mentiin mun äidin luo. Soitin miehelle, että me ollaan nyt täällä niin kauan, että mun sanelemat ehdot täyttyy.
1. Miehen piti miettiä että haluaako se perheensä takaisin ja jos haluaa, niin sitoutuuko hän tekemää töitä mun kanssa meidän kriisin eteen? Vai onko se nyt tässä?
2.Jos hän haluaa meidät takas, ni joka ainut homma kotona, joka oli hoitamatta hänen taholtaan on oltava kunnossa, ennen ku me tullaan takas.
3. Ja viimisenä hänen piti soittaa meille aika parisuhdeterapiaan jotta me saadaan joku järki asioiden selvittämiseen.
Me oltiin mun äidillä 2vk. Mies halusi jatkaa ja täytti nää mun antamat kriteerit...tästä on nyt aikaa puolivuotta ja asiat on parempaan päin, työsarkaa riittää kyllä edelleen koska kenenkään luonnetta ei voi muutta. Mutta niitä toimintatapoja ja-malleja voi.
Ja sen verran vielä, että mulle itselle oli koko ajan selvää, että hänen kanssaan haluan elämäni elää ja tiedän että pystyn häntä rakastamaan taas uudestaan, kunhan tietyt asiat meidään parisuhteessa ja elämässä muuttuu.Mutta olisin myöskin ollut valmis etsimään uuden asunnon mulle ja lapsille, jos mies ei ois tässä kohtaa "heränny", koska mun ois vaan ollu niin paska olo koko ajan, että hetken päästä en ois ollu lapsilleni ees "hyvä" äiti.
En tie toimisko tällänen jollain muulla, mutta meille tää oli pelastus. Terapiassa ollaan saatu kummatkin puhuttua suumme puhtaaksi ja pystytty kuuntelemaan toisiamme ja löydetty kummatkin ne omat kohdat joissa pitää opetella toimimaan erilailla. Jotta pysyy kummatkin tyytyväisinä ja rakastettuina.
Toivottavasti pääsette kriisinne yli :)