Miksi jostain ihmisestä tulee alisuoriutuja?

Olet tyytyväinen vähään? Jossain asiassa olen samanlainen, kun taas miehelläni on ollut aina kovat tavoitteet ja unelmat. 

Minulla tämä liittyy lapsuuteen olennaisesti. Minut kasvatettiin todella ujoksi, heikkoitsetuntoiseksi ja epäitsenäiseksi. Mihinkään ei uskottu tai annettu mahdollisuutta, onnistumisen kokemuksia todella vähän. Suututtiin, kun sairastuin (kerran vuodessa, jos sitäkään), potkaistiin sukset alta kun en oppinut hiihtämään helposti ja pelkäsin kaatumista. Olisin halunnut harrastaa jotain, mutta en saanut, koska siihen olisi mennyt rahaa (ja siitä ei meillä ollut puute!).

Nykyään on todella vaikea uskoa itsestään mitään hyvää, en usko työllistyväni ikinä jne.

Toiset taas menee sieltä missä sitä korkein. Vituttaa toistuvasti epäonnistua, mutta haastetta pitää olla;)ääliöhän sitä on..

Mulla vähän samaa ongelmaa. Minäkin osittain syytän lapsuutta, olen yrittänyt sitä käsitellä ja saanut jo itseäni niskasta kiinni ja yritän kovasti muuttaa suuntaa.

Meillä ei taas ikinä kannustettu mihinkään. Jos halusin soittaa pianoa, ostettiin piano, muttei kukaan opettanut soittamaan tai maksanut mitään tunteja. Kun sitä aikani pimputtelin (tämä alle kouluikäisenä) ja kyselin miten oppisin, sain kirjan jolla voin opetella. No joo osasin lukea jo ennen koulua, mutta miten tosiaan voi olettaa sen ikäisen itse opettelevan tuollaisen asian. Ja sama joka jutussa. Sitten nauretaan ja vähätellään, kun kaikkemme teemme ja kaikki hankitaan, mutta tyttö on niin laiska, että luovuttaa heti.

Siitä se sitten on jäänyt päälle, luovutan ja kaikki jää kesken. No toivottavasti saan tsempattua itseäni ja hoidettua asioita paremmin. Ja onneksi mies tukee hyvin ja palauttaa aina jalat maanpinnalle. :D

Mulla syynä on ainakin jatkuva sairastelu ja epäonni, ne vie aika hyvin mahdollisuudet edetä missään mihinkään.

[quote author="Vierailija" time="29.08.2014 klo 23:07"]

Minulla tämä liittyy lapsuuteen olennaisesti. Minut kasvatettiin todella ujoksi, heikkoitsetuntoiseksi ja epäitsenäiseksi. Mihinkään ei uskottu tai annettu mahdollisuutta, onnistumisen kokemuksia todella vähän. Suututtiin, kun sairastuin (kerran vuodessa, jos sitäkään), potkaistiin sukset alta kun en oppinut hiihtämään helposti ja pelkäsin kaatumista. Olisin halunnut harrastaa jotain, mutta en saanut, koska siihen olisi mennyt rahaa (ja siitä ei meillä ollut puute!).

Nykyään on todella vaikea uskoa itsestään mitään hyvää, en usko työllistyväni ikinä jne.

[/quote]

täällä sama tarina... :/

Ap:n kotona kyllä tajuttiin, että jos ostetaan piano, niin tarvitaan niitä pianotuntejakin. Paljon myös kehuttiin, mutta ehkä sitä tapahtui vaan lähinnä silloin kun onnistui. Yritystä ei niin huomattu... En osaa sanoa. Toisaalta tiedän olevani jossain asioissa myös perfektionisti. Ehkä se ristiriita, kun tietää ettei voi olla täydellinen, vaikka haluais, niin ei jaksa edes yrittää...

Aloituksessani tarkoitin lähinnä alisuoriutumista opiskeluissa, työelämässä ja ylipäänsä siinä miten paljon saa "elämästä irti", jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Toiset ihmiset kun saavat vaan niin paljon aikaiseksi, ja tiedän että itsekin pystyisin saamaan enemmän, mutta jotenkin vaan... En jaksa, ei huvita. Saattaisin esimerkiksi saada parempaa, antoisampaa, enemmän koulutustani vastaavaa työtä, jos vaan hakisin, mutta sen sijaan jumitan samassa työpaikassa, huonolla palkalla, ties kuinka monetta vuotta...

mt-syyt...

Koulukiusaaminen ja siitä seurannut sosiaalinen fobia ja masennus. Lisäksi myös oma perfektionismi ja epäonnistumisen pelko. 

Meitä tuettiin harrastuksissa, tai ainakin annettiin mahdollisuus harrastaa. Äiti osti pienellä palkallaan pianon ja maksoi soittotunnit. Minutkin laittoi hyvään kouluun, kun alaluokkien opettaja suositteli. Ja osti paremmat vaatteet kuin veljille, ettei minun tarvitsisi hävetä koulussa. 

Mutta kertaakaan en saanut äidiltä kiitosta tai hyväksyntää, jota olisin kaivannut. Koulusta saamiani stipendejä ei noteerattu. Ei auttanut vaikka lukion keskiarvo oli 9,7 ja kirjoitin kuusi ällää, turhaan odotin mitään tunnustusta.

Minulla on kova epäonnistumisen pelko ja sen vuoksi olen ajautunut alisuoriutujaksi. AMK:sta selvisin kun vaatimustaso oli niin alhainen. Mutta en oikein koskaan jaksanut uskoa, että pääsisin töihin. Töiden hakeminen on vaikeaa, kun pelkään etten pääse. Pelkään myös sitä, että pääsisin - siinä pelottaa, etten pärjää. Aikojen varaaminen on vaikeaa, kun pelkään etten saa haluamaani aikaa. Menee pitkään, ennen kuin saan varattua ajan kampaajalle tai hammaslääkärille. 

Nuorena minulla oli kyllä kova uho ja itseluottamus. En tiedä minne se katosi. Pelkäsin kyllä silloinkin epäonnistumista, mutta sain jotenkin pidettyä sen kurissa niin ettei se lamaannuttanut minua.

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 00:29"]

Lisäksi myös oma perfektionismi ja epäonnistumisen pelko. 

[/quote]

Tämä. Mutta mistä se oikein kumpuaa? Miksi on ok olla ihan luuseri, mutta keskinkertaisuus on kauhistus? Ja miksi se epäonnistuminen edelleen pelottaa, vaikka omissa ajatuksissa koko elämä on jo epäonnistunut?

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 00:40"]

[quote author="Vierailija" time="30.08.2014 klo 00:29"]

Lisäksi myös oma perfektionismi ja epäonnistumisen pelko. 

[/quote]

Tämä. Mutta mistä se oikein kumpuaa? Miksi on ok olla ihan luuseri, mutta keskinkertaisuus on kauhistus? Ja miksi se epäonnistuminen edelleen pelottaa, vaikka omissa ajatuksissa koko elämä on jo epäonnistunut?

[/quote]

Erittäin hyviä kysymyksiä! Itse olen kai vähän sellainen "kaikki tai ei mitään" -tyyppi. Ja kun katsoo elämää sellaisten masennuslasien lävitse, ei edes yritä, kun pelkää vastoinkäymisiä ja epäonnistumista. Mutta juu, ei siinä ole mitään järkeä. Ehkä epäonnistumisen pelko onkin vain tekosyy? Jos todellinen syy onkin se, ettei vain jaksa, masennuksen tai jonkin muun syyn takia. Vai liekö sekin tekosyy...

10

Kannattaa lukea tältä foorumilta löytyvä häpeä-ketju.

Up