Muita ei niin lahjakkaiden lasten vanhempia?

Lapset kehittyy hirmu eri aikaan. Ei 5-vuotiaan kehityksestä voi välttämättä päätellä paljoakaan siitä, onko "lahjakas" tai ei. Toiset niinsanotusti puhkeaa kukkaan vasta paljon myöhemmin. Sitäpaitsi, miksi kaikkien pitää nykyään olla jotenkin erityisen lahjakkaita? Miksei saa olla tavallinen?

Joo. Meidän nuorimmainen (viides) on selvästi hitaammin kehittynyt tietyissä asioissa. Täyttää viisi, ei osaa pitää oikein kunnolla edes kynää kädessä. Ei osaa kirjoittaa omaa nimeään jne. Kömpelö motorisesti myös. Mutta se mitä hän osaa on leikkiminen; yksin ja kaverien kanssa :) Se riittää toistaiseksi <3 en vertaile. On niin monta omaa lasta että olen oppinut vaan ylpeästi hyväksymään erilaisuudet perheenkin sisällä.

Lapsesi kuulostaa ihan normi-jannulta. Nykyään tosiaan ärsyttävän monet pätee lastensa lahjakkuudella (ja kuinka paljon siinäkin on totta ja kuinka paljon vanhempien omakehua?) 5-vuotiaan ei tarvitse osata lukea, sen oppii koulussa. Onko lapsesi hyvä leikkimään? Se on tuossa iässä paljon tärkeämpi taito. Äännevirheetkin on hyvin tavallisia tuossa iässä, eivätkä kerro mitään älykkyydestä tai sen puutteesta! Monet pojat on "huonoja" piirtämään, se ei taida olla ihan ykkösjuttu heille.

Ikävää että ajattelet pojastasi noin ja vertaat muihin. Itselläni on poika, joka ei ole hirmuisen lahjakas koulussa matematiikassa ja äidinkielessä, mutta hänellä on paljon muita vahvuuksia ja hän on upea, ihana poika, minun lapseni. Löydän joka päivä asioita, mistä kehua häntä. Löydän kehumisen aiheita myös asioista joita hän ei osaa vielä hyvin, mutta hän yrittää parhaansa. Jo se on kehumisen paikka.

Yritä olla ylpeä lapsestasi sellaisena kuin hän on. Jokaisessa lapsessa on kehuttavaa ja kannustus vie lasta eteen päin.

Mun ystävällä on sellainen lapsi. Haastavasti käyttäytyvä lisäksi, jotenkin tunne-elämän osalta myös ikäistään pienemmän oloinen. Ihana lapsihan hän on. Mä koen tosi ahdistavana justiin sen kun oma lapsi lukee vaikka on 4 ja on rauhallinen, tää mun ystävä aina vertailee ja saa mut tuntemaan itseni tosi syylliseksi... 

Ihan vinkkinä, älä mene liiallisuuksiin ääneen vertaamisessa, varsinkaan lapsen mutta älä myöskään ystäviesi tähden.

Kiitos kun kommentoit. Olet kyllä oikeassa - tavallisuutta pitäisi arvostaa enemmän ja antaa lasten kasvaa omassa tahdissaan. Välillä on vaan vaikeaa suhtautua kun kaverit kehuu omaa jälkikasvuaan (taas se oppi sitä sun tätä), omasta kun ei voi vastaavia asioita kertoa.

ap

Poika on melko ujo. Leikkii lähinnä samoja samalla kaavalla toistuvia leikkejä itsekseen tai leikkii sisarusten kanssa, ikäisten kanssa leikkiminen siis onnistuu kyllä, mutta on välillä varsinkin vieraampien lasten kanssa haastavaa.

ap

Meillä molemmilla pojilla samoja juttuja. Kummallakin on/on ollut äännevirheitä, kynäjutut haastavia, kynäote hukassa, piirtäminen ei kiinnosta jne. Olen kyllä heti 4-vuotiaasta molempien kohdalla pyytänyt pääsyä puheterapeutille ja toimintaterapeutin arviointiin. Meillä esikoinen oli 6 kk jopa päiväkodin virikehoidossa kuntoutumassa, jotta saatiin tukea kehitykseen. Lapsella on hänen motorisia vaikeuksiaan tukevia harrastuksia, ja nyt koululaisena kuuluu ihan keskinkertaiseen oppilasmateriaaliin. Ei tarvitse tukea mutta ei pärjää siellä huippujen tasolla. Lukemaan oppi vasta koulussa, laskeminen sujui kyllä hyvin jo ennen eskaria.

Paljon on saatu mm. toimintaterapeutilta kiitosta siitä, että ollaan aktiivisesti etsitty lapselle sellaisia harrastuksia, joissa pääsee näitä motorisia taitoja harjoittamaan. Ei tule sitten koulussa kiusatuksi heikoista taidoistaan. Lapsi ei ole esim. urheilussa lahjakas mutta on harrastusten kanssa saanut itselleen hyvän kunnon ja tiedot joukkuelajeista ja näin ollen on näissä lajeissa jopa hyvä. Hiihto on edelleen haasteellinen koululiikuntalajeista, kun esim. viime talvena ei päässyt suksille kertaakaan. Osa luokkatovereista käy Lapissa hiihtämässä ja on tosi taitavia. Meidän lapsi ei opi lajia kerrasta tai kahdesta vaan vaatii pidemmän kypsyttelyn, joten kaikella todennäköisyydellä ei koskaan opi hiihtämään keskiverrosti. Sille ei nyt vain voi mitään.

Lapsella on ajoittain heikkoa itsetuntoa mutta ajoittain vähän turhankin hyvää. Ei jotenkin osaa arvioida neutraalisti omia taitojaan ja muiden taitoja eikä osaa edes loukkaantua, vaikka joku kaveri möläyttääkin, että piirrät surkeasti tai et osaa hiihtää. Mutta kaipa ne jäävät kalvamaan, kun välillä potee morkkista omista taidoistaan. Onneksi aika harvoin.

Ollaan ihan tietoisesti rauhoitettu kotiolot niin, että ei juurikaan "treenata" lasta kotioloissa. Kun oli hyvä numeroissa, niin helppoja laskuja kyllä harjoiteltiin ja päästiin näin lasta kehumaan, mutta esim. kirjaimet ei lasta kiinnostanut lainkaan ja eskarivuonna Ekapeliä yriteltiin mutta ei vain kiinnostunut niin annettiin olla. Oppi sitten ihan hyvin koulussa, tosin tuolloin aika aktiivisesti tehtiin yhdessä läksyjä ja harjoiteltiin, mutta se olikin koulua varten eikä vain yksittäisten taitojen treenaamista.

Pienemmällä on samoja ongelmia, osa pahempia, osa lievempiä. Toistaiseksi ei olla harjoiteltu  mitään, ei edes kynäotetta, kun kaikki kynähommat on lapsesta ikäviä. Edes värittäminen ei suju, ei suju meidän isommallakaan lapsella oikein vieläkään.

Kiitos viestistäsi 9. Mekin voisimme harkita pojalle jotain kivaa harrastusta, siinä samassa saisi oppia uusia taitoja  ihan huomaamattaan.

ap

Joo. Odota sitten, kun lapsesi on lukioiässä, mutta muista poiketen pääsee rimaa hipoen amikseen tai jää jopa ilman opiskelupaikkaa. Ja kuin muiden lapset harrastavat sm-tasolla ja omasi makaa sähgyssä ja harrastukset rajoittuvat baareissa juoksemiseen. Sitten tunnet todellakin olevasi paska äiti.

Huonosta motoriikasta voi "parantua", vähintäänkin tilanne huomattavasti paranee harjoittelulla. Kyseessähän on aivojen toiminnan ongelma, todella harvoin kropassa muuten on mitään vikaa. Aivot kehittyvät kun niitä rasitetaan ja niillä teetetään töitä. Suosittelen ehdottomasti samankaltaista toimintaa kuin ysi on tehnyt.

Näen työni puolesta jatkuvasti lapsia, joilta nämä aivojen kehityksen herkkyyskaudet ovat menneet jo ohi. Lapsuus on voinut mennä television edessä löhötessä, kun mikään tekeminen ei ole kiinnostanut, eikä koti ole tekemiseen ohjannut. Nyt iso osa näistä lapsista on "tuomittuja" syrjäytymään ongelmiensa takia  :( Tässä yhteiskunnassa ei valitettavasti ole kovin montaa hommaa, josta selviäisi surkealla motoriikalla ja heikolla luku- ja laskutaidolla.

9 jatkaa vielä.

Meidän esikoiselle todella hyvä harrastus oli lastentanssi, jonka aloitti 3-vuotiaana, kun neuvolasta ensimmäisen kerran vihjattiin, että on motorisilta taidoiltaan ikätasoaan jäljessä. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen, jolloin siis tanssi oli lapsen ainoa harrastus, oli kirinyt ikätason kiinni, vaikka selkeitä motorisia vaikeuksia näkyi edelleen. Vaihdettiin tanssi jalkapalloon ja nyt lapsi pelaa myös jääkiekkoa. Pienemmälle lapselle ollaan aloitettu koripallo. Lapset ovat myös olleet päivähoidossa, suosittelen tätä myös. Erityisesti esikoinen hyötyi virikehoidostaan niin, että harppasi kielellisessä kehityksessä aimo harppauksen hoidon aloitettuaan. Lapset kun oppivat parhaiten toisiltaan. Veimme myös päiväkotiin toimintaterapeutin ohjeita, joita käyttivät apuna lapsen kuntoutuksessa. Kotona lähinnä pompoteltiin ilmapalloja.

Olen ollut todella aktiivinen puheterapian suhteen, kun kuulin, että joissakin kunnissa eivät ota tosissaan lapsen äännevirheitä. Meilläin esikoinen sai muutaman kartoituskerran ja sitten todettiin, että katsotaan eskarissa uudelleen. Odotin aina puolisen vuotta ja pyysin uutta arviota ja sain lapsen lopulta säännölliseen puheterapiaan. Myöhemmin todettiin, että olisi pitänyt aloittaa puheterapia vielä aiemminkin, mutta kouluikään mennessä äännevirheet saatiin korjattua.

Välillä poden huonoa omatuntoa, kun kotona emme treenaa lapsia vaan annamme aika lailla tehdä kiinnostuksen kohteiden mukaan. Olen kuitenkin kokenut, että päiväkodin ja harrastusten rumbassa pitää kotiolot olla rauhallisemmat. Pientä pakotusta olen nyt kuitenkin isomman kohdalla harrastanut eli lukudiplomi on melkein suoritettu mutta paljon on täytynyt patistella, jotta homma on saatu toimimaan. Jokainen tuntee sen oman lapsensa parhaiten ja tietää, kuinka paljon kannattaa patistaa ja milloin on hyvä unohtaa homma hetkeksi kokonaan. Liikaa stressiä kannattaa välttää.

Tapasimme toimintaterapeuttimme useiden vuosien jälkeen eräässä palaverissa ja hän antoi upeimman palautteen toteamalla, ettei ikinä olisi uskonut, miten suuren matkan olemme lapsen kanssa kulkeneet. Hän ei olisi tuolloin ensimmäisen kerran lapsen tavattuaan ikinä uskonut, että lapsi oppisi edes luistelemaan saatikka pelaamaan jääkiekkoa joukkueessa.