Ujot ihmiset; mitä ajattelet kun joudut juttelemaan small talkia

[quote author="Vierailija" time="26.08.2014 klo 18:13"]

Koen olevani ujo. Ujous on synnynnäinen piirre. Se ei silti tarkoita, etteikö aikuisena voisi osata käyttäytyä! Joudun jo työn puolesta kaivamaan itsestäni esille sosiaalisen kanssakäymisen vaihteen, vaikka tuntisinkin luontaisemmaksi istumisen keskellä korpea yksinäni. Mielestäni liian moni suomalainen antaa itselleen luvan vaikka vältellä tervehtimistä tai keskustelua siksi, koska se ei tunnu kauhean kivalta ajatuksena. Kyse on usein ihan huonosta käytöksestä ja sellaiset ihmiset jäävät auttamatta paitsioon monesta asiasta elämässä.

Jos ei tiedä mistä juttelisi, on erinomainen vihje alkaa kiinnostua muistakin kuin itsestään ja omasta navastaan. Jos toisista ihmisistä välittää ja on kiinnostunut, sosiaalinen kanssakäyminen sujuu itsestään.

[/quote]

pidäpä meille vaikka viiden minuutin tehokurssi otsikolla "miten laitetaan sosiaalisen kanssakäymisen vaihde päälle" Ujoilta puuttuu osaamista tällä alueella. Emme ole tyhmiä emmekä epäkohteliaita.

up

En edes ole ujo, mutta inhoan vaivaannuttavia kuulumistenvaihtoja. Olen lapseton nelikymppinen ja elämässäni ei ole viimeiseen kymmeneen vuoteen ollut mitään kerrottavaa. Teen töitä, joista kukaan ei ymmärrä mitään ja vapaa-ajan harrastuksenikaan tuskin kiinnostavat muita. Minun on erittäin helppo puhua väkijoukoille, tuntemattomille jne. kunhan ei tarvitse puhua itsestäni.

En tunnustaudu ujoksi, mutta en todellakaan hakeudu rupattelemaan puolituttujen kanssa. Mulla ei vaan kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa ja toisaalta sen toisen osapuolen jututkaan ei kiinnosta yhtään. Niin töykeä en sentään ole, että jättäisin tervehtimättä.

Jos kohtaa sellaisen ihmisen jota oikeasti ei tunne ollenkaan, mutta jonka kanssa on kuitenkin "pakko" nähdessä kommunikoida, niin nolottaa aina se mitä itse tulee sanottua noissa tilanteissa, siis pelkkiä itsestäänselviä latteuksia. Jo suun avatessa on sellainen olo että voi luoja, pääsis jo tästäkin tilanteesta pois. Tunnen itseni idiootiksi puhuessani vaikka säästä vain siksi ettei muuta keksi. Eri asia on, jos pysähtyy juttelemaan sellaisen puolitutun kanssa jota tuntee edes vähän. Silloin voi kysellä ja jutellakin jotain puolijärkevää.

[quote author="Vierailija" time="26.08.2014 klo 18:17"]

[quote author="Vierailija" time="26.08.2014 klo 18:13"]

Koen olevani ujo. Ujous on synnynnäinen piirre. Se ei silti tarkoita, etteikö aikuisena voisi osata käyttäytyä! Joudun jo työn puolesta kaivamaan itsestäni esille sosiaalisen kanssakäymisen vaihteen, vaikka tuntisinkin luontaisemmaksi istumisen keskellä korpea yksinäni. Mielestäni liian moni suomalainen antaa itselleen luvan vaikka vältellä tervehtimistä tai keskustelua siksi, koska se ei tunnu kauhean kivalta ajatuksena. Kyse on usein ihan huonosta käytöksestä ja sellaiset ihmiset jäävät auttamatta paitsioon monesta asiasta elämässä.

Jos ei tiedä mistä juttelisi, on erinomainen vihje alkaa kiinnostua muistakin kuin itsestään ja omasta navastaan. Jos toisista ihmisistä välittää ja on kiinnostunut, sosiaalinen kanssakäyminen sujuu itsestään.

[/quote]

pidäpä meille vaikka viiden minuutin tehokurssi otsikolla "miten laitetaan sosiaalisen kanssakäymisen vaihde päälle" Ujoilta puuttuu osaamista tällä alueella. Emme ole tyhmiä emmekä epäkohteliaita.

[/quote] Olen pitkaan ihmetellyt miksi naita taitoja opeteta koulussa. Ihan pienesta pitaen pitaisi oppia kanssakaymisen rutiinit.

Yritän välttää tilanteita ettei tarvitse small talkia harrastaa, koska se on minulla niin kömpelöä ja vaivaannuttavaa. En vaan keksi mitään järkevää sanomista ja monesti mietin että mitä pitäisi sanoa, jos törmää johonkin tuttuu esim. kaupassa tuntuu tyhmältä sanoa esim. "ai sinäkin olet lähtenyt kauppaan"? Mieluummin vältän katsekontaktia ja olen olevinaan etten huomaisi..

Minulle tulee tunne ettei keskustelun kumpaakaan osapuolta todellisuudessa edes kiinnosta koko keskustelu. Sitten kun on pakko keksia jotain sanottavaa vaikka tietää ettei toista kiinnosta niin se aiheuttaa paineita. Siinä syy ujouteeni. Small talkin aikana ujostelu on mielestäni jopa loogista. Kuinka puhua rennosti niitä näitä kun tietää ettei keskustelun sisältö kiinnosta ketään?

Ujouteni lieventynyt aikuisiällä, ja opiskelenkin alalla jossa jo ekana päivänä opettaja sanoi että "tässä ei nynnyt pärjää" : D silti joskus keskustellessa huomaan miettiväni, että tuijotanko liikaa silmiin vai katselenko /pälyilenkö muualle, en ole siis luontaisesti tilanteessa. Small talkia kuitenkin osaan

Ja mietin juttelun aikana, näyttääkö hymyni väkinäiseltä : D

En ajattele yhtään mitään, koska pää tyhjenee täysin siinä kohtaa, kun pitäisi alkaa jutustella niitä näitä. Menen vaan niin lukkoon. Hymyilen ja äännähtelen sitten toisen jutuille, kun itseltäni se perkeleen kissa vie aina kielen. Kuinkahan outona minua oikein pidetäänkään...

En oikeastaan koe olevani varsinaisesti ujo, mutta senkin edestä introvertti. Joku varmaan kuvittelee ujoksi ja loput vain töykeäksi. Siis ne, jotka eivät tunne. Ei vaan tippaakaan kiinnosta jauhaa mitään turhanpäiväistä paskaa kenenkään kanssa vain sen takia, että niin kuuluu tehdä. Hetken aikaa moni vieras jaksaa yrittää ja tutummat taas osaavat haistaa mistä aiheesta puhumis-tuulella olen, jos olen. Tai kokeilevat kerran ja jos ei kiinnosta niin sitten ollaan sovussa hiljaa.

En ajattele mitään kun joudun juttelemaan small talkia, koska EN JOUDU. Ei ketään voi pakottaa puhumaan, varsinkaan mitään tyhjää.

Jos mielentila ja aihe ja vastapuoli on kohdallaan niin voidaan mennä hyvinkin syvälle vaikka ihan vieraan ihmisen kanssa, hence offtopic.

Itselleni tutustuminen uusiin ihmisiin on se vaikein tilanne. Puolituttuihin törmääminen kadulla on ihan ok. Samaa mieltä olen kuin joku muukin jo sanoi, esim. työkavereiden kanssa on vaikeampi jutustella vapaamuotoisesti juhlissa ja muissa. Ylipäätään illanistujaiset ovat itselleni vastenmielisiä, jos niissä ei ole pientä porukkaa, jossa huomaa, että ihmisten kanssa synkkaa. Mitä selkeämmin tiedän, mikä rooli minulla tilanteessa on, sen parempi. Eikä tunnu, että rooliini kuuluu valtavasti vaatimuksia olla hauska ja tehdä tosi lähtemättömän hyvä vaikutus kaikkiin. Yksinkertaista, introvertin ei ole helppo olla ekstrovertti.

Olen ujo, mutta ei ujous tarkoita, etteikö pidä ihmisistä tai juttelusta :) Itselläni se näkyy tietynlaisena hitaana lämpiämisenä, olen parhaimmillani vasta vietettyäni aikaa ihmisten kanssa, tarkkailtuani ja löydettyäni sen tunteen, että on luontevaa lähteä asioihin. Mieheni tietää, tavattiin nettideittisivuston kautta ja apua kuinka jäässä olin ekalla tapaamisella. "Hymyile, kuuntele ja kysele"-linjani toimi tällöin hyvin, miehen mukaan oli ihan selvää, että olin kiinnostunut yhtä paljon kuin hän, olin vain vähäeleisempi ja muutamat tapaamiset vei ennen kuin olin selvästi rento ja juttelevainen itsekin.

Mutta tosiaan, ei ujous tarkoita syrjäänvetäytyvää. Viihdyn muiden ihmisten kanssa, juttelen puolitutuille hyväntuulisesti ja olen tietoisesti valinnut alan, johon kuuluu paljon tiimityöskentelyä ja kohtaamisia muiden ihmisten kanssa. Tätä kaikkea olen, ja ujo. 

Välttelen henkeni edestä tilanteita joissa joudun puhumaan tuntemattomille tai puolitutuille..

Kerran olin rapussa menossa tilaamaan hissin, mutta joku kerkesikin jo lähteä alimmasta kerroksesta ylöspäin. Hissi lähestyi uhkaavasti omaa kerrostani, ja kun se ei ollut vielä kutoseenkaan pysähtynyt, niin luikahdin takaisin sisälle kotini turvaan ja odotin että naapuri menee pois :D jälkeenpäin huvittaa vähän, mutta tuo tilanne oli kauhea kun sydän tykytti ja happi meinasi loppua kun pelotti.

Töissä meen aina tosi myöhään kaikille tauoille, etten varmasti joudu puhumaan kahvipöydässä säästä. En myöskään pysty syömään jos olen yksin tuntemattomien seurassa, esim bussissakaan.

Ahdistuneisuutta ja masennusta ujouden lisäksi, eli selittyy varmaan noilla tää mun sosiaalivammaisuus..

Minä hölötän joutavuuksia ennekö ehdin ittekkään tajuta että missä mennään. :P

Olen hermostunut ja vähän sellainen pälyilevä. En pysty katsomaan toista silmiin kuin pikaisesti, sen sijaan annan katseeni harhailla samalla kun mietin kuumeisesti puhuttavaa. Koen tilanteet ahdistavina. En halua jollekin ventovieraalle tai puolitutulle kertoa mitä OIKEASTI olen mieltä jostakin asiasta tai mitä OIKEASTI kuuluu, sen vuoksi täytyy kierrellä ja kaarrella. Isomman porukan keskellä taas keskustelu etenee niin nopeasti, että kun jään kilttinä odottamaan puheenvuoroani niin keskustelunaihe on jo vaihtunut ennen kuin minä saan mitään sanotuksi väliin. En oikeasti osaa enkä ymmärrä esim. tuota ryhmäkeskustelua. Jotenkin ne puheenvuorot jakaantuvat niin ettei kukaan keskeytä toista tai ettei kukaan vahingossa ala puhua toisen päälle. Mä en pääse tollaisissa tilanteissa ollenkaan mukaan, en tajua tuota rytmiä ja vuoronvaihtoa, miten se oikein tapahtuu kun en itse näe niitä signaaleja. Keskusteluissa syrjäydyn nopeasti eli alun tervehtimisten jälkeen kukaan ei ota muhun katsekontaktia ja ehkä koska olen vielä lyhyt niin ihmiset alkavat nopeasti puhua pääni yli ja yleensä liukenenkin sitten aika pian paikalta vaikka tupakalle tms.

Ihailen todella niitä sosiaalisia kavereitani, jota vetävät ihmisiä puoleensa magneetin lailla ja jotka saattavat tavatessaan vanhan lapsuusaikaisen naapurinsa päätyä tämän kanssa vaikka baariin koko illaksi nauramaan ja juttelemaan. Itse en vaan osaa, vaikka joskus haluaisinkin.

Yleensä tuntemattomille on helpompi jutella kuin vaikka entisille koululaisille, jotka pitävät sua ujona. Juttelen naapureille ohimennen säästä ja olen neuvonut kadulla ihmisiä, tuntematta oloani epämukavaksi. Jos taas nään jonkun miesporukan, joka tuijottaa kuin jotain esinettä, ahdistun. Riippuu siis ihan ihmisestä. 

Iän myötä olen oppinut rennommaksi, vaikka joskus yläasteellakin punastuin ja sanat takelteli jos piti kysyä joltain vähän vieraammalta jotain. En edes ajattele olevani enää ujo, paitsi kun ujostuttaa. Miehille en yleensä osaa jutella, heidän seurasta yleensä vaan poistun. Paitsi jos jotain tuntematonta miestä neuvon, niin se on vaan mukavaa. Puheliaille ihmisille, jotka näyttävät siltä etteivät tuomitse, on helppo puhua ja olla seurassa.