Kädetön olo (joukkueurheilua... ja sosiaalisia suhteita)

Tyttö pelaa joukkueessa. On pelannut kohta vuoden verran. Osa porukasta on pelannut pidempään ja osa aloittanut vasta viime keväänä. 

Pelit menneet enimmäkseen kokemuksen piikkiin, mutta toisaalta joukkueessa nyt on suurin osa porukasta nuorempia kuin vastustajat johtuen siitä, että tässä on yhdistetty kaksi ikäluokkaa ja pelaavat niitä vanhempia vastaan useimmiten. 

Viime aikoina on tyttö tullut itkusilmin useammin kuin kerran harkoista kotiin. Tykkää hirveästi pelaamisesta, mutta joukkueeseen on muodostunut ihme kuppikuntia, eikä tyttö tunne oikein kuuluvansa mihinkään. Lisäksi nää paremmat pelaajat sitten arvostelevat kärkkäästi muiden pelaamista ja esim. tiedossa on, että parilla osa-alueella meidän tytöllä on vielä treenaamista aika paljon ja siihenkös sitten tulee kommenttia vähän joka harkoissa... Valmentajan mukaan tyttö on kehittynyt huimasti kesän aikana, mutta taas tuli tänään parkuen kotio, kun ei mitään osaa, eikä opikaan.... *huoh* 

Tyttö itse kielsi ehdottomasti kertomasta kenellekään (valmentajille). Toki kuuntelen, mutta en oikein tiedä mitä sanoa. Ei auta vaikka toistelisin valmentajan kertomia positiiviisia juttuja. Itse en tekniikoista ymmärrä, enkä tiedä milloin menee metsään ja milloin ei, kun en ko. lajia osaa itse pelata kuin auttavasti :D 

Tai sitten tytöllä on muuten vaan joku kausi, kun ei mikään suju, ainakaan omassa päässä. Koulussa meinaan vähän samansorttista ongelmaa... Välkällä pelannut vuosikauden futista poikien kanssa ja nyt ei sinnekään voi mennä, kun yks poika sano, ettei osaa tarpeeksi hyvin (vai liekö vika siinä, että on tyttö?) luokan tytöistä joku kuulemma puhuu selän takana jotain pahaa (toinen luokkakaveri oli kertonut) jne... 

En tajua mitä mun pitäis tehdä vai ei mitään. Kuuntelen vaan?

Yksi hyvä ystävä on kuitenkin, luojan kiitos. Tosin ovat kuulemma sitten keskenään niitä outsidereita...