Haluun pyytää anteeks teiltä kaikilta

Mä haluun pyytää anteeks kaikilta ihmisiltä joita oon loukannu elämäni aikana.

Tiedän etten oo aina pystyny seisoo omien sanojeni takana, paikalla itteni historiassa monest kohtaa tekemäst vääriä ja monii muit kohdanneit ihmisii ehkä tavallaan jopa säälin.

Mut maailma nyt vaan työnsi meijät siihen samaan väliin, maailma vaan nyt ryösti meilt just sen aika välin jona asiat ois ehkä ollu syytä tehdä toisin ja muuttaisinne jaksot tietty jos vaan voisin, mut ois kai ollu aika naivii kelaa et oltais oltu ainoit.

Aika hölmöö miettii, et vaan just mun aivot ois rakekennettu heikoiks kusetukset vaan mun keinoiks suoriutuu elämäst eteenpäin vaiks siit matalast aidan kohdast.

Ajankohtast ihan aina miettii mite ajat kohtas ja itteään jotenki parempii päivii kohti salaa johtais, sovittais vanhoi syntei pois sppimalla menneist mut joka tapaukses anteeks moneen suuntaan menneist.

Se on akuutti kroonisesti et elämä jatkuu loogisesti siit mitä eilisest opittiin tai jätettiin oppimatta se mitä haluttiin maanisesti toiki depression. Se mikä kiilsi silmis kaukaa, oliki lähempää nähtynä mattaa.

Se mikä aikanaan sai aikaan trauman saattaa ollakki just kaikkein tärkein sauma. Anteeks pyyntö, anteeks anto, ne vaan katkasee kaunaa.

Monii virheit hirveit, kirvelevii haavoi, turhan tuskan vääristämii irvistämii naamoi, painajaiset noudattelee just niit samoi kaavoi eikä paljoo muut ku just vanhoist mokis oppii vaa voi.

Oppilaat toivoo et opettaja armahtaist, kukapa ei haluis et kaikkein parhaan karman sais ja varmaan saiskin harmaan maskin sijaan jotai värikkäämpii maailman kasvoille jos kaikki oppis värittämään, välittämään, sitä ennen vaan monen tarvis värei oppii.

Se on vaan genetiikkaa ja ympäristön vaikutus et just täällä must puhkee toisinaan se sairaus et oon hetkes huipulla, toises taas täysin pohjalla. Selviytyminen on vaikeet ku tunteit ei voi ohjailla, mä oon tässä ja nyt sen saa mitä näkee. Missä oot? Mä nään sut mut en tunne lainkaan. Tiäks sä missä oot?

Mul on liikaa mu omii huolii et voisin huolehtia susta ja mä olin toivonu et sä osaisit kunnol huolehtia musta. Tää kolmijalkainen tuoli ei kauaa kestä heilutusta ja mun ylikierroksil käyvät aivot kaipaa uneen keinutusta.

Mun kokkaaminen ja ruokahalu ajaa mut kiristämään vyötä mä oon kyllästyny siivoo yksi ja sanoo itelleni hyvää työtä, milt tää täs ja ny näyttää? Oon luullu et onni ois myötä, mä oon kyllästyny unohtaa ja sanoo itelleni hyvää yötä.

Kumpa tulis vastaan joku joka potkasis jalat niin alta ettei olis epäilystäkään etteikö tää tuntuis täysin oikealta, mut paineaalto iskee vasten kasvoja aina vasemmalta, yksin pimees huonees tunnun itseäni vieraammalta.

Kyynelten on loputtava ennenku valun kuivaks asti, kovuudel täst selvii, tunteilu muuttaa olon pahemmaksi. Seuraan tän homman toivottavasti onnelliseen loppuun asti, mut pelkään et joku mussa muuttuu matkal peruuttamattomasti.