Mun on tosi vaikea ymmärtää naisia, jotka eivät halua lapsia.

Ja olen samaa mieltä, että on vähintäänkin epäilyttävää hankkia lapsia ns. vanhuuden turvaksi. Lapset eivät ole vanhemmilleen mitään velkaa - toki voi toivoa, että käyvät usein tapaamassa jne., mutta ei tätä elämän kulkua todellakaan voi ennustaa. Parhaansa voi kukin tietysti tehdä, että välit olisivat lämpimät.



Sitä paitsi, kyllä ne motiivit " lastentekoon" ovat kyllä yleensä ihan puhtaasti itsekkäät + biologiset tietysti. Harva nyt oikeasti mitään ihmiskunnan parasta siinä ajattelee (jos ajattelisi, niin useampi adoptoisi kehitysmaista tms.).



Rakastan lapsiani, mutta eivät lapset ole minusta sen parempaa ihmistä tehneet.

tai isovanhempia tapaa, vaan se, että sellaiset suhteet ovat ylipäätään olemassa ja niitä pidetään jollain tapaa yllä. Surettaa nähdä sellaisia vanhuksia laitoksissa, joilla ei ole ketään koko maailmassa, joka pitäisi yhteyttä, soittelisi, kävisi tapaamassa.



t. hoitoalan ihminen

en tarkoita, että hankkisin lapsia vanhuuden turvaksi. Tietenkään lapset eivät ole vanhemmilleen mitään velkaa. Mutta ainahan sitä saa toivoa, että suhteet säilyvät hyvinä ja lämpiminä ja siitä jos mistä on iloa elämään. Ylipäätään vain nähdä lastensa ja lastenlastensa elämää ja antaa heille rakkauttaan, onko sitä nyt niin vaikeaa ymmärtää?

ei sellainen, jolla ei ole lapsia, ymmärrä mitä menettää. Sitä valtavaa onnen tunnetta omasta lapsesta ja sitä loputonta rakkauden määrää ei voi kuvitellakaan, ennen kuin saa oman lapsen.

Oma aika, harrastukset ja ystävät, hyvä taloudellinen tilanne... eivät ole tärkeitä seikkoja enää siinä vaiheessa, kun on saanut oman lapsen.

Itse kuvittelin palaavani esikoisen syntymän jälkeen

töihin heti kun vanhempainloma loppuu. Enpä sitten

palannut.



Kuvittelin myös, että yksi tai korkeintaan kaksi olisi

hyvä, mutta nyt toivomme ja yritämme kolmatta.

Vain sitten kun on omia lapsia tietää, miten ihanaa

on olla äiti, vaikka välillä on toki raskastakin.



Päivääkään en silti vaihtaisi pois!

Haluaisin toisaalta itsekin lapsettoman elämän, mutta minulla tämä biologinen tarve on ollut niin valtaisa, että siihen ei ole ollut vastaansanomista.



Kaksi lasta on.

Tämän tiedän ihan omasta kahden lapsen kokemuksesta. Varsinkin kotona lapsia hoitavilla äideillä tuo symbioosi on todella voimakas.



Mutta mutta, kyllä jossain vaiheessa lasten kasvaessa se " oma alkuperäinen itseni" on palautunut takaisin, ja taas nautin harrastuksista, työnteosta jne. Elämä ei enää jatkuvasti pyöri pelkästään lasten ympärillä. Toki jos tulee valintatilanteita, niin lasten hyvinvointi on ykkösenä silti.



Silti, on erittäin vaarallista, jos äidille (tai isälle) lapset ovat pidemmän päälle elämän pääsisältö ja ainoa sisältö! Tuttavapiirissä on mm. yksi äidin itsemurha, kun lapset " lensivät maailmalle" (= äiti koki, ettei hänen tehtävänsä maailmassa oli suoritettu).

eikä kaikkien elämä kulje saman kaavan mukaa,tärkeintä on että ovat tyytyväisiä olotilaansa oli sitten lapsia tai ei.

minulla on lapsia. He eivät ole elämäni AINOA sisältö, mutta silti tärkeysjärjestyksessä ykkösenä. Rakkauteni heihin säilyy, vaikka muuttaakin lasten kasvaessa muotoaan. Ja äitiyteni säilyy myös, vaikka lapset pesästä lentävätkin. Sitten on taas enemmän aikaa tehdä omia juttuja (nyt yh:na ei omaa aikaa aina ole).



Ja siitä itsemurhan tehneestä äidistä: tuskinpa se lasten lähtö oli hänen elämänsä ainoa ongelma, taustalla oli varmasti paljon muutakin...

Miten niin tyhjää ilman lapsia? Ei mun elämä ollut ainakaan yhtään tyhjää ennen kuin saimme lapsen.



Ja sitä paitsi; ei jokaista naista (eikä miestäkään) kiinnosta uhrata aktiivisia vuosiaan yövalvomiseen, vaipparalliin, hiekkalaatikolla ja leikkipuistossa kökkimiseen, päiväkotirumbaan ja yleensäkin " pallo jalassa" -elämiseen.



Jotkut haluavat tehdä jotain ihan muuta - ja se ei ole keneltäkään pois!

Ja siitä itsemurhan tehneestä äidistä: tuskinpa se lasten lähtö oli hänen elämänsä ainoa ongelma, taustalla oli varmasti paljon muutakin...

[/quote]

Olen ollut useamman vuoden kotona lasten kanssa, ja varsinkin loppuaikoina alkoi rankasti ahdistaa, vaikka lapsiamme rakastankin. Odotin itseltäni jotain " täydellistä äitiyttä" , ja mm. saatoin miettiä, mitä joku minusta ajattelee, jos liikun jossain " itsekkäästi" ilman lapsia. Tuttavapiirissä olen huomannut samantyyppistä käytöstä, elämä pyörii liikaa lasten ympärillä.



No tämä tosiaan menee hieman aiheen viereen, mutta kyllä nyt taas tajuan, että elämässä todellakin voi olla paljon muutakin sisältöä kuin lapset (joita en silti vaihtaisi pois). Varsinkin pienten lasten äideillä kun tuppaa näkemykset näissä asioissa olemaan sangen mustavalkoisia.. niin kuin kaikessa äitiyttä sivuavassa (esim. juuri nämä imetys- jne. tappelut täällä).

23:lle

Se tuska, menettämisen pelko ym. on pelkoa juuri siitä, että menettää sen onnen, jonka on saanut lasten myötä. Se kuuluu mielestäni asiaan sen jälkeen, kun on lapsen saanut. Huolissani olisin äideistä, jotka eivät ole koskaan huolissaan ja peloissaan lastensa vuoksi.



26:lle

Minun kaksi vanhinta lastani ovat alaluokilla koulussa nyt, ja kotona hoidan nuorimmaistani. Olen nyt vasta tajunnut, että lapset eivät ole pieniä lopun elämääni, vaan pikkuhiljaa he tarvitsevat minua vähemmän ja vähemmän. Olenkin alkanut jo haaveilla kahdenkeskisestä lomasta miehen kanssa ym, kunhan lapset ovat isompia. Ei se silti sulje pois sitä tosiasiaa, että lapset ovat tärkeintä elämässäni enkä olisi yhtä onnellinen, mikäli en heitä olisi saanut.

Kotona on hoidettu kiltti tyttö. Jo aivan pienenä eivät nukkeleikit kiinnostaneet. Ei kotileikit, eikä muutkaan äitiyteen ohjaavat puuhastelut. Sensijaan palapelit ja kirjat olivat pienenä ehdoton suosikki. Koulu kiinnostaa valtavasti ja yliopistoon pääsy taloustieteitä lukemaan.

" Siivet" tulevat kantamaan hänet ulkomaille asumaan siitä olen varma. Eikä hän koskaan tee minusta mummoa.

Ei tietenkään millään varmuudella, mutta itse aina toitotin, etten koskaan tee lapsia!!



t. Onnellinen 2 lapsen äiti :)

Minä olen jo 32-vuotias ja pienestä pitäen ollut sitä mieltä ettei minulle lapsia tule. Tykkään kyllä lapsista, mutta ahdistun valtavasti huutavista lapsista ja siitä etteivät ne osaa sanoa mikä on vialla. Olen siis täysin epäkelpo äidiksi ja pysyttelen mieluusti ilman omaa kiljukaulaa. Lainalapset voi aina palauttaa, kun hermo ei enää kestä!

Olin työharjoittelussa yksityisessä hoitokodissa. Hoitsut tekevät kaikkensa, ettei vanhukset karkaile hissiin ym. Sitten tulee kerran vuodessa kuuluisa toimittajanainen haukkumaan hoitajat, miten hänen äitinsä hoito on laiminlyöty. Itse viipyi paikalla pari tuntia. Että tämmöstä.

Se kun vaan ei kuulu sinulle.

En myöskään tajunnut, mitä muuta tekoa nukeilla olisi kuin vaatteiden vaihtaminen.



Elämä toi minulle elävän nuken, mutta vaippoja ei ole tarvinnut vaihtaa. Hyvä näin.

Totuus on että suurimmalla osalla kuoleman jälkeen tyyppiä muistavia ihmisiä on hyvin vähän. Toivottavasti joukossa sukulaisia. Mutta ehkä joo Äiti Teresa tai Gandhi





Lapset eivät minusta mitenkään voi olla useimpien paras annettava elämälle. Kun olen kuolinvuoteellani, haluan, että minut muistetaan koko ihmiskunnan hyväksi tekemästäni työstä, ei siitä, että olen synnyttänyt.

[/quote]