Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kun ei ole enää miksi elää...
20.08.2014 |
Kärsin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä sekamuotoisin piirtein ja elämä on ollut yhtä ylä ja alamäkea viimeiset puolivuotta. Nyt sitten eilen tuli puhelu, joka nostatti kauhean stressin vähintään puoleksi vuodeksi, mutta luultavasti puoleksitoista vuodeksi. Tässä kun on muutenki ollut hermojen kanssa ongelmia, niin nyt sitten tuli todellinen romahdus. Eilinen päivä meni vielä jotenki, mutta kun asioita ei saa mielestä pois ja asiat paisuu mielessä kymmenkertaiseksi, niin on vitsit vähissä. On tuntunut jo pidemmän aikaa, että turhaan tässä itseä kiduttaa. Tänään olen sitten miettinyt asiaa sängyssä itkeskellen ja mahdollisia seurauksia muihin perheeni jäseniin. En haluaisi lasteni elämää tuhota omalla itserakkaalla päätöksellä, mutta onko sekään parempi että ovat joutuneet sairauttani sivusta seuraamaan ja samalla myös siittä kärsimään. Olisiko lopulta heille helpompaa, että tulee kerralla loppu minun sairauden seuraamisesta vai olisiko heille helpompaa että katsovat minun taisteluani ja kärsimystäni elämäni kanssa.
Yhtälailla tuntuu, että jos häipyisin pois perheeni elämästä, niin heidän elämänsä helpottuisi huomattavasti, vaikkakin kieltävät sen. En vaan ymmärrä, mitä iloa perheelle on katsoa miestä joka toisena hetkenä on niin kierroksilla ja haluan ostaa kaiken. Sitten moitin vaimoni kun ei anna lupaa ostoksiini. Kun mania menee ohi, niin häpeän käytöstäni, enkä pysty hänelle millään tätä hyvittämään. Taas depression aikaan olen allapäin ja räjähtelen vähän väliä, jos vain joku on erimieltä kanssani. Myös lapset kärsii tästä.
Olin kirjoittamassa ajatuksia ylös, joka muistutti paljon ns. viimeistä kirjettä, kun vaimoni yllätti minut. Yhdessä sovittiin että menemme huomenna psykiatriselle osastolle apua hakemaan. Samalla päätin, että tämän sairaala reissun vielä käyn ja sitten on elämäni tärkeimmän päätöksen aika.
Onko täällä ketään muuta joka olisi samanlaista asiaa miettinyt ja miten on päässyt takaisin elämään kiinni? Itse ryven itsesäälissä ja tuntuu että ei ole mitään enää elämällä annettavaa ja tästä sairaudesta ei vaan selviä.
Kommentit (16)
Apua on saatavilla, voimia ja haleja!
T:Bipo, joka on taistellut yli 20 vuotta rajun sairauden kanssa ja voin tällä hetkellä paremmin kuin koskaan. 4 viimeistä vuotta ovat olleet pääsosin hyvää ja olen palaamassa uuden koulutuksen kautta työelämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.08.2014 klo 21:57"]
Tuo et asiat paisuu mielessä kertoo jo kaiken. Hae edes keskusteluapua!
[/quote]
Mutta mistä? Minun terapeuttini tulee lomalta vasta 4.9 Ei vaan jaksa....
T:Ap
Nuo sairaudet ovat hirveitä. Jos et sen pahempaa lapsillesi tee kuin huuda niin kyllä se kuolema on pahempi lapsille kuin elämisesi. Lapset eivät koskaan selviä jos tapat itsesi.
Olisiko lääkkeistä apua?
Et tietenkään päätä päiviäsi. Olet tärkeä ihminen perheellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Soita heti huomena psyk. sairaanhoitajalle ja saat keskusteluapua tai jos et huomiseen pärjää, niin kriisipäivystykseen. Kyllä se siitä vielä helpottaa ja parempaa on tiedossa, sen voin luvata. Elämä vaan ylipäätään on sellaista aaltoliikettä, että välillä käydään pohjalla, mutta kohta olet jo matkalla ylöspäin. Ihanaa, että sinulla on perhe, se on jo yksinään hyvä syy yrittää ylöspäin. Tsemppiä!
Opettele elämään sairautesi kanssa. Ota selville asioista, hanki vertaistukea itsellesi, hanki keskustelu- ja lääkeapua, pyydä ja ota vastaan apua. Vaimosi, lapsesi ja läheisesi rakastavat sinua eikä ikinä koskaan milloinkaan heille ole helpompaa, jos päätät päiväsi. Ota vastuu sairaudestasi, ole sen suhteen avoin ja luota läheisiisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äidillä oli kanssa kakssuuntanen mielualahäiriö ja päätyi itsemurhaan 2kk sitten, 44-vuotiaana. Haki kyllä apua mutta eipä sitte suostunu syömään lääkkeitä, paha masennuskausi oli viimisen puoli vuotta mutten ois ikinä uskonut että tosiaa päätyy yöhön ratkasuun, oltiin todella läheisiä.
Itelläniki masennusta ollu ja äidin kuoleman jälkeen ollu tosi iysetuhoisia ajatuksia, ei jaksais elää. Aion kuitenki enkä ikinä vois tehä mun isälle sitä, seki tuhoutuisi.
Hae apua ja ajattele läheisiä, aina löytyy tie ylöspäin. Itsemurha on pahinta mitä voit tehä, se tuhoaa sun lasten elämän. Ainaki mulle tää on pahinta mitä ois ikinä voinu käydä.
Sun kannattas käydä ehdottomasti terapiassa ja pyytää apuu sun ongelmiin!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhtälailla pelkään että aiheutanko käytökselläni lapsille tulevaisuudessa terveysongelmia. En tosiaan muuta kuin räjähdän pikkuasioista. En koske yms... Tai jos koskisin, niin olisin jo tehnyt itselleni jotain. Kun lapset tehtiin olin terve ja sairastuin vasta paljon myöhemmin. Aluksi diagnosoitiin vaikea masennus ja nyt puolivuotta sitten kaksisuuntaisuus.
Tuntuu vaan niin väärältä, että lapset joutuu tallaista näkemään. Miksi lapset joutuu kärsimään minun vuokseni???
T:Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.08.2014 klo 22:11"]Mun äidillä oli kanssa kakssuuntanen mielualahäiriö ja päätyi itsemurhaan 2kk sitten, 44-vuotiaana. Haki kyllä apua mutta eipä sitte suostunu syömään lääkkeitä, paha masennuskausi oli viimisen puoli vuotta mutten ois ikinä uskonut että tosiaa päätyy yöhön ratkasuun, oltiin todella läheisiä.
Itelläniki masennusta ollu ja äidin kuoleman jälkeen ollu tosi iysetuhoisia ajatuksia, ei jaksais elää. Aion kuitenki enkä ikinä vois tehä mun isälle sitä, seki tuhoutuisi.
Hae apua ja ajattele läheisiä, aina löytyy tie ylöspäin. Itsemurha on pahinta mitä voit tehä, se tuhoaa sun lasten elämän. Ainaki mulle tää on pahinta mitä ois ikinä voinu käydä.
[/quote] kunnioitan sun osoittamaa rakkautta isääsi kohtaan.
[quote author="Vierailija" time="20.08.2014 klo 22:14"]Yhtälailla pelkään että aiheutanko käytökselläni lapsille tulevaisuudessa terveysongelmia. En tosiaan muuta kuin räjähdän pikkuasioista. En koske yms... Tai jos koskisin, niin olisin jo tehnyt itselleni jotain. Kun lapset tehtiin olin terve ja sairastuin vasta paljon myöhemmin. Aluksi diagnosoitiin vaikea masennus ja nyt puolivuotta sitten kaksisuuntaisuus.
Tuntuu vaan niin väärältä, että lapset joutuu tallaista näkemään. Miksi lapset joutuu kärsimään minun vuokseni???
T:Ap
[/quote] sinulla on sairaus, et sinä sitä valinnut. Mutta nyt voit valita aiotko hoitaa sairautta, kertoa sairaudestasi ja kaikesta siihen liittyvästä läheisillesi. Anna ihmisten auttaa ja sitoudu itse hoitamaan sairauttasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitoksia vastauksista.
Vaimoni on huomenna meidän tk:n yhteydessä aamulla ja pyytää lähetteen psykiatriselle osaston päivystykseen. Nyt pitää pyrkiä jaksamaan vielä ensi yö.
T:Ap
[quote author="Vierailija" time="20.08.2014 klo 22:11"]
Mun äidillä oli kanssa kakssuuntanen mielualahäiriö ja päätyi itsemurhaan 2kk sitten, 44-vuotiaana. Haki kyllä apua mutta eipä sitte suostunu syömään lääkkeitä, paha masennuskausi oli viimisen puoli vuotta mutten ois ikinä uskonut että tosiaa päätyy yöhön ratkasuun, oltiin todella läheisiä.
Itelläniki masennusta ollu ja äidin kuoleman jälkeen ollu tosi iysetuhoisia ajatuksia, ei jaksais elää. Aion kuitenki enkä ikinä vois tehä mun isälle sitä, seki tuhoutuisi.
Hae apua ja ajattele läheisiä, aina löytyy tie ylöspäin. Itsemurha on pahinta mitä voit tehä, se tuhoaa sun lasten elämän. Ainaki mulle tää on pahinta mitä ois ikinä voinu käydä.
[/quote]
Toivon myös itselläni olevan voimia ja jatkaa elämää, mutta pahalta aina välillä näyttää...
T:Ap
Alue: Aihe vapaa
Tuo et asiat paisuu mielessä kertoo jo kaiken. Hae edes keskusteluapua! Ei ne ongelmat oikeasti, kasvotusten, päivänvalossa isoja mörköjä olekaan.