Onnettomuus kohtasi - usko meni

Olen kokenut sellaista joka vahvisti uskoani. Uskovainen ystäväni oli asiassa mukana.

Hyvä henkimaailma on totta.

Ja paljon muutakin mitä oon kokenut.

Myös rukouksen voiman jolloin toinen henkilö tokeni.

Itse olin just perus kristitty, eli rippikoulun käynyt ja harvemmin tuli käytyä missään jumalanpalveluksissa tms. Äiti on kovin uskovainen ja hieman sitten sellainen uskonsa tuputtaja, joka on aina ärsyttänyt.

Sairastumisien myötä äiti tuputti vielä enemmän että kuinka se rukous auttaa ym. Sairaudet veivät myös masennukseen. Kerran sitten kokeilin sitä rukoilua ja tuli niin tyhmä olo että siihen jäi. Tajusin että ainut tapa mulle selvitä on (super klisee) löytää itsensä eikä mitään jumalia. Erosin kirkosta enkä ole katunut.

Ystäväni kuoli 20-vuotiaana tapaturmaisesti. Ei huvita uskoa sellaiseen, joka antoi ystäväni kuolla. Minulle on turha puhua, että nuori, joka ei saanut elää täällä kauaa, olisi jotenkin etuoikeutettu, kun pääsi iki-ihanaan taivaaseen. Hän olisi ansainnut sen hienon elämän täällä, joka oli aivan hänen ulottuvillaan. Usko meni, vaikka siihen asti olin tapakristitty.

T. Nykyinen ateisti 23v.

Kaikki kuolevat ja se on Jumalan käsissä päiviemme määrä. Turha sitä on porata.

Ettei uskovainen voisi kuolla?

Se on se rakastava jumala joka aiheuttaa kaiken hyvän mutta kaikki paha johtuu jostain muusta mutta rahaa tälle tilille kitoos!
Hihhuli huu!

Oma uskoni on aika pitkälle vain sitä, että toivon että Jumala on. Toivon että on joku lopullinen tuomio pahoille ja vielä pahemmille ja että joskus vielä näkisi ne rakkaat jotka on kuolleet. Ei siitä vaikeuksien keskellä juuri mitään tukea saa, onpahan vain sellainen tausta-ajatus.

Mitä se siihen vaikuttaa?

Serkun kuolema vahvisti sen tosiasian ettei mitään jumalaa oo. Muuten 25-vuotias serkkuni ei olisi kuollut.

Ei mennyt usko vaan itse asiassa päätin ruveta uskoon kun en suuren vastoinkäymisen aikoihin (läheisten terveydentilasta myös kyse) kokenut ihmisten antamasta tuesta olevan minulle lohtua.

Monesti olen kyllä sen jälkeen ajatellut että mitä se rukous hyödyttää, onhan raamatussakin että Jumala ei tee eroa 'väärien ja vanhurskaiden' välillä vaan onnettomuuksia ja vastoinkäymisiä osuu kaikille. Silti tuntuu, että pääsin pois siitä sisäisen yksinäisyyden tunteesta ja sain voimia silloin 20 v. sitten kun hiljaa itsekseni päätin pyytää Jeesusta auttamaan, ja ei se tunne ole mihinkään hävinnyt. 

On käsittääkseni äärimäisen tavallista, että tuontapaiset koettelemukset vie uskon Jumalaan, jonka pitäisi olla hyvä ja rakastava voima maailmassa. Maailma kuitenkin näyttää kylmältä, julmalta ja mekanistiselta, eikä rukouksiin tule vastausta - on aika luonnollista, että usko horjuu tai menee. 

Itselläni jostain syystä on toisinpäin. Uskoni vahvistuu tuollaisissa tilanteissa, ja tulee vahva halu rukoilla. Tosin tiedän sen, ettei Jumala tee minun tahtoani vaan omansa, eli ymmärrän että jos rukoilen vaikka syöpäsairaan läheisen puolesta, niin voi olla että tauti vie kuolemaan vaikka kuinka rukoilisin. Hyväksyn sen täysin: jokaisella meistä on aikansa lähteä, ja jokainen raskas kokemuskin kuuluu elämään. Itsekin olen kokenut joitain varsin raskaita elämänvaiheita, mm. vaikean masennuksen, ja olen kokenut ne omalla kohdallani minulle tarkoitetuiksi, hyviksi ja kasvattaviksi kokemuksiksi. Ehkä siksi jaksan jotenkin uskoa, että kaikella mikä tapahtuu, on hyvä tarkoituksensa, vaikka järkeni ei sitä ymmärtäisikään.

Koettelemukset kohtaavat kaikkia. Ennemmin tai myöhemmin. Mutta usko Jumalaan kantaa vaikeiden aikojen yli ja rukous auttaa aina. Älä luovuta vaan rukoile, Jumala vastaa ajallaan. Rukoillessa saa rauhan ja varmuuden siitä, että meni elämä miten meni kaikki on Korkeammassa kädessä ja päättyy lopulta hyvin.

Tyhjän saa pyytämättäkin. Jumalia ei ole, muutenhan AV olisi täynnä todistuksia sellaisten olemassaolosta.

Mun kokemusten mukaan ne on yleensä ne, joille on pinottu paskaa oikein kunnolla niskaan, jotka tulevat uskoon. Ihan kuin jotain menisi rikki ihmisen sisällä, ja pakenevat sitten sen uskon taa, tekevät siitä suojakilven.

Ehkä jotkut kohtaa niin paljon satunnaista pahaa, että on pakko uskoa suureen hyvän ja pahan taistoon selvitäkseen. Ehkä se on ihan aivojen toiminnasta kiinni, kuka uskoo ja kuka ei.

Rukoileminen tuntuisi naurettavalta ja typerältä tällä hetkellä. Ihan yhtä hyvin voisin kohdistaa rukoukseni pöydällä lojuvalle juustolle. En usko senkään voivan auttaa tässä tilanteessa. Koko uskon käsite vain tuntuu aivan tolkuttoman absurdilta. (ap)

[quote author="Vierailija" time="15.08.2014 klo 12:31"]

Mun kokemusten mukaan ne on yleensä ne, joille on pinottu paskaa oikein kunnolla niskaan, jotka tulevat uskoon. Ihan kuin jotain menisi rikki ihmisen sisällä, ja pakenevat sitten sen uskon taa, tekevät siitä suojakilven.

Ehkä jotkut kohtaa niin paljon satunnaista pahaa, että on pakko uskoa suureen hyvän ja pahan taistoon selvitäkseen. Ehkä se on ihan aivojen toiminnasta kiinni, kuka uskoo ja kuka ei.

[/quote]

Ei siinä tarvitse mihinkään hyvän ja pahan taistoon uskoa. Yleensähään uskossa olo ei ole kaikille sitä, että koko ajan miettii noita raamatullisia opetuksia taivaasta, helvetistä, synnistä, hyvästä, pahasta ja niin edelleen mielessään. Se on vain näillä uskovaisilla, joilla on uskonasioihin liittyvä pakkomielle, mutta eivät he ole enemmistä vaikka meluisimpia ja näkyvimpiä ovatkin. Oikeasti, uskovaisissa on kajahtaneita tapauksia mutta on turha luulla että jokainen joka uskoo on sekaisin päästään.

Mutta tuo on kyllä totta, että kun tarpeeksi paljon joutuu kestämään ihmisiltä pahaa, niin luottamus heihin hajoaa lopullisesti. On helpompi uskoa sitten vaikka johonkin minkä ei tiedä olevan olemassakaan varmasti. Siinä on se suoja, olkoonpa sitten vaikka mielikuvitusystävä. 

On paljon sellaisia ihmisiä, jotka uskovat vaikka ovat epävarmoja uskostaan, ja joilla ei ole tarvetta selittää koko maailmaa kristillisen opetuksen pohjalta. Uskoon on vain tartuttu kuin viimeiseen oljenkorteen, ja koska siitä on ollut apua silloin ja myöhemminkin niin se on pysynyt mukana.