Onko muita joilla on viileät välit anoppiin ilman riitoja?

Oma anoppi ilkeilee, minkä jaksaa.

Sama täällä. Yhdessä miehen kanssa 13v eikä olla anopin kanssa kanssa ollenkaan tutustuttu. Ei olla koskaan puhuttu lähes tulkoon mistään muusta kuin säästä. Ei olla vaihdettu edes puhelinnumeroita. Anoppi on hyvin hiljainen ja arka. Ei uskalla lähestyä ja tutustua edes lapsenlapsiin. Se harmittaa. Lapsille jää mummo hyvin vieraaksi.

Mulla on samanlainen anoppi, viileä ja etäinen. Ei pidä minusta, mutta ei hänellä ole pokkaakaan sanoa suoraan, missä mättää. Minä olen yrittänyt aloittaa keskustelua kymmeniä kertoja eri tavoin, eipä häntä kiinnosta. Ei reagoi mitenkään jos joudun vaikkapa sairaalaan tapaturman takia, ei tarjoudu hoitamaan lapsiamme jne.

Mulla myös hyvin samanlainen anoppi. Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä yli kymmenen vuotta ja parempaan päin välit anopin kanssa eivät ole ainakaan menneet. Ehkä en vain ollut sellainen miniä jonka hän olisi halunnut?

Minulla myös vähän samantapaiset välit anoppiini. Ei varsinaisesti mitenkään jäätävät, mutta hän on jäykkä. Kohtelias kyllä, mutta hiljainen, vähän juro ja epänaisellinen. Hänen kodissaan on aina hirveän sotkuista, piha näyttää hoitamattomalta ja kahvitkin keittää todella harvoin kun menemme käymään. Lähinnä silloin, jos jollain on merkkipäivä. Ei yhtään sellainen välitön hössöttäjä-anoppi kuten oma äitini esimerkiki. Puhumme aina vain säästä tai koirista. Täytyy myöntää että ikävöin entistä anoppiani, hän oli niin lämmin ja ihana ihminen kaikin puolin.. 

Up

Olin exän kanssa yhdessä 22 vuotta ja anoppi piti aina viileät välit. Oli tykännyt kovasti mieheni edellisestä tyttöystävästä ja minä taisin sitten olla se ikuinen kakkonen. Meni tosin vuosia ennen kuin tajusin ettei hän koskaan tule pitämään minusta ja sitten annoinkin olla.

Minulla on anoppini kanssa hyvin ylimalkaiset välit, mutta tämä johtuu enimmäkseen siitä, että myöskään mieheni ei ole vanhempiensa kanssa läheinen. Appiukkoon välit ovat vielä kylmemmät, mieheni on isänsä kanssa välillä tyyliin sotajalalla.

Muistelen kyllä kaiholla entisen poikaystävän perhettä, jonka kanssa tulin mainiosti toimeen. Silloin tuntui, kuin olisi saanut toisen perheen kaupan päälle parisuhteen lisäksi. Aviomieheni mukana ei tullut kylkiäisiä, mutta näillä mennään.

Mäkin olen ollut vähän naiivi, kun olen ajatellut kaikkien pitävän musta jos vaan olen itse kiva. Ilmeisesti se ei vaan riitä. Olen kysellyt mieheltäni suhtautuuko äitinsä minuun negatiivisemmin kuin aikaisempiin tyttöystäviin, mutta kuulemma ihan samalla tavoin on kaikkiin suhtautunut. Anoppi on myös luoteeltaan sellainen "päivittelijä" ja selän takana puhuja, että vähän pahoin pelkään, että minuakin taivastelee tuttavilleen. Ei ole keskinäistä luottamusta meidän välillä. Harmittaa vietävästi.

ap

Niin kamala ikävä ex-anoppeja, niitä ihania, herttaisia naisia :/!

Ap

Samaa omassa anopissa. Kymmenen vuotta yhdessä miehen kanssa, enkä ole vieläkään keskustellut oikeasti anopin kanssa. On jotenkin kylmä ja hiljainen, ei mitenkään sosiaalinen edes lastensa kanssa. Meillä ei kai vaan ole mitään yhteistä puhuttavaa. Jotenkin surullista.

Luin: "anoppiin ilman rintoja". Sori, jatkakaa.

Todella viileät välit sekä anoppiin että appeen. Inhottava käydä siellä kun se etteivät pidä houkuu oikein heistä. Joudun kuitenkin lapsen takia välillä käymään. Mies on aina kun ollaan riidelty, käynyt mustamaalaamassa minua siellä, joka saattaa vaikuttaa. Esittää niin marttyyriä vanhemmilleen ja sanoo minun heittävän hänet pihalle ilman syytä, vaikka on uhkaiillut ja riehunut kännipäissään, jota en voi sietää vaan käsken häipymään. Miehen isä kerran soittikin tälläisen jälkeen ja sanoi että jo on kumma jos mies ei saa juhlia välillä ja että varmasti olen itse syypää poikansa riehumiseen.

Juu, viileää täälläkin. Ei mitään vihaa eikä noin ikävää käytöstä kuin AP:lla, mutta eivät ole lainkaan kiinnostuneita minun tai lapsemme asioista, ja miehenikin jutuista ainoastaan töistä ja yhdestä tietystä harrastuksesta. Ei tulisi mieleenkään, että voisimme käydä yhdessä vaikka risteilyllä tai että anoppi hoitaisi (tietysti satunnaisesti) ainoaa lastenlastaan vaikka pari tuntia. Häntä ei vain kiinnosta.

Harmi, olin aina toivonut, että saisin miehen perheestä "toisen perheen" oman lapsuudenperheeni lisäksi. En tiedä, miksei kemiat vain ole kohdanneet.

Joo, aikani yritin tutustua, kutsua syömään, mukaan kaupoille, mutta ei sitä naista kiinnosta muu lapsenlapsensa poikansa entisestä liitosta. Enää en edes yritä enkä välitä. En oo missään tekemisissä. Saa nähdä miten kelkka kääntyy kun meidän esikoinen tekee tuloaan.

Tuo piilovittuilu kuulostaa tutulta. Jatkuvaa vinoilua, joista ei kuitenkaan saa kunnolla kiinni. Poikansa takia sietää. 

Mulla on nykyiseen anoppiin oikein hyvät välit, tehdään paljon asioita kahdestaan jne. Mutta mun edellinen anoppi oli just tommonen kun muutamat tossa edellä kuvaili. Mä aikani yritin tutustua, saamatta koskaan mitään vastakaikua. Lopulta kyllästyin enkä yrittänyt edes. Ei oikeestaan edes tavattu muuta kuin "pakollisissa" sukujuhlissa joihin en kehdannu olla menemättä, niissäkin oli monesti kertoja ettei vaihdettu sanaakaan. Huvin vuoksi en edes kyläillyt heillä, mies kävi yksinään. Ei mitään riitaa ja exän mukaan anopilla ei mitään mua vastaan ollut. Ei koskaan selvinnyt miksi käyttäytyi kuin mua ei olis ollu olemassakaan.

Onkohan äidit jotenkin mustasukkaisia pojistaan? Minunkin mies on perheen ainoa poika ja kuopus, ollut kai äidin oma pikkupoika aikuisikään saakka. Aina jos anoppi esim.soittaa miehelleni, niin kyselee mitä mies on tehnyt, ei koskaan mitä me olemme tehneet. (Kuuluu kuulokkeen läpi, kun anopilla niin kantava ääni.)

Ap

Mä yritin aikoinaan lähentyä kohteliaasti, joten menin kutsusta kylään jne. Huomasin kuitenkin, etten mitenkään vähääkään miellyttänyt anopin vaativaa makua. Kaiken huipuksi haukkui minut hyväksikäyttäjäksi, mitä en tosiaankaan ole, jonka asian poikansakin hänelle teki selväksi. Se oli sillä selvä, kohta 30 vuoteen en ole sitä ämmää nähnyt, ja ihmeitä saa tapahtua, että tapaan. Lapsia meillä ei ole, joten ei ole mitään lapsenlapsijuttuja tarvinnut puida. Se olisi muuttanut asiaa jollain tavalla tietenkin, lapset eivät saa olla kärsiviä osapuolia aikuisten ongelmissa.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä jo lähes kymmenen vuotta, ja minulla on harvinaisen viileät välit anoppiini. Varsinaisia riitoja ei meillä koskaan ole ollut. Anoppini tullessa meille kylään hän tervehtii, halaa ja vaihtaa kuulumiset kanssani, mutta siihen asia sitten jääkin. On hyvin vaivalloista jauhaa melkein kymmenen vuoden ajan säästä ja keksiä keskustelunaiheita todenteolla, koska tulen itse perheestä, jossa on tykätty keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Tiedän, että kaikki eivät tykkää puhua palpattaa, mutta anopillani on aina se sama tympeä ja vähättelevä katse, kun yritän jostain asiasta hänelle kertoa.  Turhauttavaa on hänelle edes yrittää mitään puhua, koska hän ohittaa jutuistani suurimman osan.

Monet saattavat tässä vaiheessa luulla, että olen "naama aina norsunvitulla"-miniä, mutta sitä en todellakaan ole. Olen yrittänyt aina olla ystävällinen, mutta vastakaiku on mitätöntä. Hammasta purren ollaan siis menty tähän asti. Anopin kylään tullessa olen laittanut kahvit, tehnyt tarjottavaa kahvipöytään ja hänen ollessaan yökylässä olen laittanut aamupalaa ja -kahvia tulemaan. Välillä tarjoutuessani laittamaan välipalaa saan vastaukseksi "Kyllä minä itsekin saan kaapista otettua". Selvä, muistetaan tämä sitten jatkossakin, mutta turha valittaa laiskasta ja aikaansaamattomasta miniastä! 

Ikävä kyllä olen todennut anoppini olevan hyvin tunnekylmä ihminen. Hän ei ole koskaan yhdessäolomme aikana sanonut minulle pitäväni minusta, mutta kuulemma miehelleni hän on sanonut, etta olen mukava ja ihana miniä. Vaikea jotenkin uskoa tätä. Onko se niin vaivalloista kertoa toiselle ihmiselle kasvotusten esim. "olet mukava". Eräänä iltana hänen ollessaan kylässä ja minun palattuani töistä kotiin, oli rouva päättänyt tutkia makuuhuoneen kaappimme ja pistänyt keittiönkaappien järjestyksen uusiksi. Kiukkua purren ja itkua tihrustaen, kiitos stressin ja hormonieni, anoppi katsoo minua tyhmästi toljottaen ja kysymättä olenko ihan kunnossa. Kenellä ihmisellä on oikeus tunkeutua omin päin tutkimaan toisten ihmisten kaapit lupaa kysymättä?? Luojan kiitos näiden omien kokemusteni myötä ainakin tiedän, millainen anoppi minusta EI KOSKAAN tule! Nähtäväksi jää, muuttuuko anopin käytös esikoisemme synnyttyä.

Huh, että helpotti purkaa tänne!