Jos tunnet olosi masentuneeksi, pystytkö suorittamaan päivän liikuntaohjelman?

Tunnet olosi masentuneeksi yhden päivän ajan on vähän eri juttu kuin olla masentunut.

Jos tuntuu etten halua/jaksa mennä salille niin sitten en mene. Niin ei käy kovin usein. Varmaan jos aikatauluttaisin minuutilleen kaikki päiväni niin olisi useammin sellainen fiilis mutta en tee niin.

[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 16:44"]En ole masentunut, mutta en todellakaan "suorita" mitään "liikuntaohjelmaa". Tuollainen kieli viestii vääristyneestä suhteesta oman kehon käyttämiseen.

[/quote] Ai miten niin?! Perusteluja kaipaan. Ap

En pysty ja sen seurauksena ahdistun vielä enemmän. Kun pitäisi treenata, pitäisi saada lihaksia takaisin, pitäisi saada merkintöjä liikuntapäiväkirjaani. Liikunta toisaalta parantaa mielialaani ja tasaa elämääni sekä rutiinejani. Toisaalta sitten se on asia joka saa aikaan stressiä, teki miten tahansa tai jätti tekemättä. En halua liikkua rennosti, se on kaikki tai ei mitään. Mikä ei tietenkään toimi.

[quote author="Vierailija" time="13.08.2014 klo 16:34"]

Nämä hutkimukset ovat ihan naurettavia. Jos masentunut pystyisi liikkumaan, hän ei olisi masentunut. kumpi oli ensin, muna vai kana?

[/quote]

Kaikki masentuneet eivät reagoi samalla tavalla, joten on ihan nillitystä tulla valittamaan oikeiden tutkimusten tuloksista. Eikö olekin loogista, että tutkitut ovat varmaankin kärsineet niin lievästä masennuksesta, että liikunta on onnistunut?

Suosittelen sinua myös lukemaan tutkimuksista liittyen yleisesti masennuslääkkeiden oikeaan tehoon vs plasebovaikutukseen.

Nykytrendin mukaan tietysti kaiken muun kuin vallalla olevan kovan lääketieteen diskurssin mukaisten hoitomuotojen käyttöä on ok kritisoida...Ikävä sinänsä :/

Siinäpä se, pitää alkaa liikkumaan silloin kun ei vielä ole syvästi masentunut. Minä taistelin vuosia lievän ja keskivaikean masennuksen, unettomuuden, ahdistuksen ja kaikkinielevän väsymyksen kanssa. Aina löysin hyvän syyn miksi en liikkunut; ei ole varaa ostaa lenkkareita, selkää särkee, en jaksa kun en ole nukkunut, mitä se hyödyttäisi eipä se elämä siitä muutu, ei ole kaveria liikkumaan, en ehdi kun on niin paljon muuta hommaa, ei läskit liikkumalla lähde jnejne.

Sitten vaan kerran heräsin kun katsoin itseäni peilistä, ei kamala mikä näky! Läskinaama, löllöt käsivarret, hirveä pömppömaha, ei vyötäröstä tietoakaan...ja mietin kaikkia fyysisiä oireitanikin, oli migreeniä, pms, kolotti milloin mistäkin, verenpaine oli koholla, ummetusta ja ilmavaivoja, harmaa iho, ei tehnyt mieli seksiä. Ajattelin ja itkin, tämmöstäkö mun loppuelämäni on? Tämmönen väsynyt äitikö aion olla lapsilleni, millaisen mallin annan elämästä? Millainen vaimo olen ihanalle, ymmärtäväiselle ja komealle miehelleni? Katsoin ympärilleni ja näin joukoittain samanlaisia ihmisiä: masentuneita, väsyneitä, kyllästyneitä yli 40-vuotiaita, jotka puhuivat sairauksistaan kuin vanhat ihmiset. Ihan niinkuin se olisi normaalia.

Jotenkin vaan päätin, että nyt teen sen, elämänmuutoksen, vaikka kuinka itkettäisi, ahdistaisi ja masentaisi. Kukaan muu ei mua voi oikeasti auttaa kuin minä itse. Voin puhua terapeutin kanssa, voin avautua miehelleni ja harvoille ystävilleni, voin napata pillerin jos oikein masentaa. Mutta eivät he voi tehdä minua onnelliseksi, eivät muutosta puolestani. Ihan itse vaan on itsensä pakotettava muutokseen, vaikka mikä olisi. Ellei se onnistu, niin olen ainakin yrittänyt.

Karsin ruokavaliosta viljat, perunan, riisin, sokerin. Lisäsin kasviksia ja söin niitä välillä hampaat irvessä. Vaihdon kevytlevitteen voihin, rypsin oliiviin, opettelin syömään marjoja, pähkinöitä, siemeniä, maustamatonta jugurttia. Opettelin kokkaamaan herkullisia kalaruokia, lihaa vähensin ja sen mitä ostin, ostin luomua ja rasvaisempaa. Einekset heitin mäkeen. Aloin käyttää d-vitamiinia isoja annoksia.

Ja heti ekasta muutospäivästä lähtien aloin liikkumaan. En varovasti ja hitaasti, vaan täysillä. Olin ihan rapakuntoinen, hengästyin heti, hikoilin, sydän paukutti täysillä, lihasvoimaa ei ollut juuri mitään. Ostin kilon puntit ja nekin tuntuivat raskailta! Juutuubista otin treeniohjeet koko kropalle ja myös tein ne monta kertaa viikossa, vaikka mikä oli. Ostin hyppynarun ja hulavanteen ja otin ne jokapäiväiseen käyttöön. Ostin lenkkarit ja kävelysauvat ja joka ainoa aamu tein tunnin reippaan kävelylenkin, ihan sama mikä sää.

Muutaman viikon päästä alkoi helpottamaan ja ostin jo 2 kilon puntit! Edistys oli todella nopeaa, kilot tippuivat ja mittanauha näytti uskomattomia lukuja. Puolen vuoden kulutta housukokoni oli 36, kun se aloittaessani oli 42. Ihmeet ovat mahdollisia.  Löysin ihan oikeasti liikunnasta vähitellen sellaisen ilon ja "onnellisuuspillerin", että en olisi osannut uneksiakaan. Samalla katosi ihan kaikki fyysiset vaivani, ulkonäkö koheni ja ihan oikeasti näytän nyt monta vuotta myöhemmin nuoremmalta kuin 35-vuotiaana. Mulla ei ikinä ole ollut näin upeaa vartaloa, se hipoo täydellisyyttä (mun mielestäni). Kyllä se on mulle tärkeä asia, en pidä sitä turhamaisuutena, että rakastan itseäni. Ihanaa kun voi pukeutua miten tahtoo, ei tarvitse peitellä alleja tai vatsamakkaroita. Kehtaan vetää jopa bikinit päälleni, vähän raskausarpia on, mutta ei haittaa!

Olen kuin eri ihminen, itsevarma, iloinen, energinen, hyvä äiti ja toivoakseni ihana ja rakastettava vaimo miehelleni. Ja seksikin taas maistuu. Tämä ei siis ollut hyväksi vain itselleni, vaan koko perheellemme. Liikkukaa hyvät ihmiset, liikkukaa niin paljon kuin mahdollista! Aluksi vaikka väkisin, kyllä se iloksi muuttuu, kunhan malttaa odottaa tuloksia.