Lue keskustelun säännöt.
Aikuisena ilman lapsuudenperhettä?
12.08.2014 |
Oletko aikuinen, jolla ei ole omaa perhettä, siis vanhempia ja muuta sukua? Mitä haittaa tms olet tästä huomannut? Mietteitä? Onko hyviä puolia?
Itselläni:
- irtonaisuuden tunne
- inhottava tunne parisuhteessa, että on väärällä tavalla riippuvainen toisesta jos esim oma talous ei ole kunnossa, koska ns tukiverkkoa ei ole
- kyvyttömyys ymmärtää perhesuhteisiin liittyviä asioita, esim vanhempien ja lapsien erittäin tiiviit välit saattavat tuntua oudoilta, jopa häiriintyneiltä koska vertailupohjaa ei ole
Kommentit (5)
Vanhemmat kuolleet, ei sisaruksia. Mies ja lapsia löytyy. Olen jo tottunut tähän, enkä edes ajattele asiaa sen enempää. Taloudellista tukea saisin mieheltäni, jos sellaista tarvitsisin. Sukujuhlia en tosin voi järjestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ole kummallakaan lapsuudenperheitä.
Joten tää oma perhe on ollut sitäkin tärkeempi ja tiiviimpi.Miinuksena ettei lapsia voi viedä sukuloimaan tai kutsua meille sukua.
Ollaan miehen kanssa luotu omia perinteitä ja kiitettävästi pidetty niistä kiinni.
Tuo tietysti on "helpompi" tilanne tietyllä tapaa, jos kummallakaan ei ole perhettä, siinä ehkä ymmärtää toista paremmin.
Minut huostaanotettiin 13-vuotiaana ja olen viettänyt teinivuoteni laitoksessa. Isääni en ole nähnyt koskaan, äitini kuoli ollessani 17-vuotias. Minulla on itseäni 9 vuotta nuorempi pikkusisko, mutta hänet olen tavannut vain kaksi kertaa huostaanoton jälkeen ja jälkimmäisestäkin kerrasta on jo yli 10 vuotta. Perheettömyys on minulle ahdistava asia. Tunnen häpeää taustastani. Olen naimisissa miehen kanssa, jolla on läheinen suhde omiin vanhempiinsa ja sisaruksiinsa. Joskus olen hieman kateellinen hänelle hänen perheestään, vaikka oikeastaan edes tiedä, millaista onnellinen lapsuus olisi tai millaista olisi, jos olisi sisko, jonka kanssa jakaa yhteisiä muistoja. Inhoan kaikkia perhejuhlia. Varsinkin jouluisin tunnen suurta tyhjyyttä ja ulkopuolisuutta. Olen tavallaan oman elämäni sivustakatsoja, kun ympärilläni tapahtuu asioita, jotka eivät kuitenkaan kosketa minua samalla tavalla kuin miestäni ja lapsiani.
Hyviä puolia? Ainakin voisi muuttaa miehen ja lasten kanssa vaikka maapallon toiselle puolelle ilman, että kukaan jäisi kaipaamaan tai ketään tulisi ikävä.
Viesti nro 5: minulla on ihan sama tilanne kuin sinulla. Allekirjoitan kaiken mitä kirjoitit. Harmi ettei aikuisille ole "sijaisperheitä", vaikka eihän se tietysti sama asia ole. Jotenkin välillä sellanen olo, että olenko edes olemassa aidosti omana itsenäni, kun tässä maailmassa ei ole ketään joka olisi varttunut kanssani ja tuntisi minut pienestä asti.