Voiko nuorena alkanut parisuhde oikeasti kestää?

Poikapuoleni seurusteli saman (ensimmäisen) tyttöystävänsä kanssa ollessaan 14-20v. Muuttivat yhteenkin. Se suhde olisi ihan hyvin voinut jatkua vaikka avioliitoksi ja lasten hankkimiseen, ellei poika olisi järjestänyt itseään hankaluuksiin muissa asioissa.

Tiedän monia, vuosikymmeniä kestäneitä suhteita. Esim appivanhempani ovat olleet naimisissa kohta 50 vuotta. Muuan tuttavapariskunta alkoi seurustella 15-vuotiaina, heillä on neljä lasta ja lapsenlapsia, ovat nyt kuusikymppisiä. 

Kuka päättää millaista on aito, syvällinen rakkaus, ap:kö? Onko sille olemassa muka jotkut objektiiviset kriteerit, joita joku virasto valvoo ja säätää? 

Voi.

Sehän jos mikä on syvällistä rakkautta. Tunnen useamman tällaisen parin (itselläkin sama tilanne) jotka ollut 10-20v yhdessä. Ei olla heti vaihdettu, kun on tullut ryppyjä rakkauteen ja hyvin näyttää pyyhkivän. 

Juu täällä seurustelu 16-vuotiaasta asti. :) Nyt 35 v. ja naimisissa onnellisesti.

Appivanhempani alkoivat seurustelmaan anopin ollessa 15. Ovat nyt yli 50-vuotiaita ja minun silmiini hyvin tyytyväisiä elämäänsä.

Omat vanhempani tapasivat äitini ollessa 18, ovat hekin olleet melkein 30 vuotta yhdessä.

Tuohon aitoon, syvälliseen rakkauteen en voi ottaa kantaa koska todennäköisesti se tarkoittaa minulle eri asioita kuin vaikka äidilleni tai appivanhemmilleni.

Isoveli on ollut vaimonsa kanssa yhdessä 15-vuotiaasta asti. Ovat nyt 36-vuotiaita.

Eräs sukulainen sai miehensä kanssa ensimäisen lapsenin jo 16 vuotiaana, menivät aikoinaan Kekkosen luvalla naimisiin. Nyt ovat jo yli 60v ja edelleen yhdessä ja omissa silmissäni onnellisimpia pariskuntia joita tunen.

Meillä on hyntyyt lyöty yhteen 18 vuotiana ja olemme olleet yhdessä jo 25 vuotta.

15-vuotiaina  aloimme seurustella, nyt yhdessä 25 vuotta ja edelleen happy :)

Minusta mennyttä ja nykyistä aikaa ei oikein voi verrata. Siitä yksinkertaisesta syystä, että ennen elämä oli paljon "yksinkertaisempaa". Ns. "ainoat tavoitteet" elämässä oli löytää hyvä mies/vaimo, tehdä töitä ja kasvattaa lapsista kunnon kansalaiset muusta ei edes tiedetty. Useimmat eivät koskaan kovin pitkälle omasta kotikylästä päässeet jne.

Vert. nykyään kun maailma on ns. auki. Nuorilla on PALJON eri vaihtoehtoja mitä tehdä elämässään. Siinä missä ennen riitti muutama vuosi kansakoulua, niin nykyään on pakko opiskella että edes jotain töitä saa. Siinä missä ennen ihmisllä oli "pitkä matka" Helsinkiin (jossa harva kävi jos kaukana asui), niin nykyään pääsee Suomesta vuorokaudessa Austaliaan jne. Siinä missä ennen joku "rohkea" haaveili olevansa laulaja konttoristin sijaan, niin nykyään nuorilla on tuhansia vaihtoehtoja ja esim. moni suomalainen opiskelee Yhdysvalloissa, opettaa sukellusta Thaimaassa, viettää aupairvuotta Argentiinassa jne. ja arkisissakin jutuissa haetaan autoa Saksasta jne. vert. se elämä mitä ennen elettiin siinä omassa pienessä piirissä.

Kaikesta tuosta on seurauksena se, että useimmilla puolison löytäminen, lasten saaminen, kotitalon perustaminen omaan "kylään" jne. ovat jääneet taka-alalle. Halutaan tehdä niin paljon muut ensin, puhutaan siitä että nuoruus on ajanjakso joka vaan venyy ja venyy aina vaan pidemmäksi. On aika paljon isompi työ että tuossa ""myllytyksessä"" saa sen parisuhteen toimimaan.

Nyt 35 ja olin 14, kun aloimme seurustella. Naimisissa, lapsia ja rakkautta. Syvällistä uskoisin olevan, koska kyllä kummallekin on vuosien varrella ollut tarjolla muitakin ehdokkaita, muttei ole kiinnostanut. 

Varmasti voi, mutta on mielestäni helpompaa, kun elää elämää eri ihmisten kanssa ja sitä kautta oppii tuntemaan itseään ja minkälaisen puolison haluaa. Lisäksi ei tarvitse jossitella, kun on henkilökohtaisesti nähnyt, ettei se elämä aina ole ruusuilla tanssimista oli kumppani kuka tahansa.

Lähipiirissäni on useitakin pariskuntia, jotka ovat pitäneet yhtä teinivuosista asti. Heitä ei pidä välttämättä yhdessä niinkään rakkaus, vaan tottumus. Kun se toinen on ollut aina siinä, niin ei osata muuta miettiäkkään. Jokainen miettiköön kohdallaan miltä semmoinen tuntuisi.

Voi. Nuorikin ihminen voi tuntea itsensä ja omat tarpeensa. Muutenkin ihmiset muuttuvat, joten on lapsellista ajatella, että se ihan täydellinen kumppani on täydellinen myös tulevaisuudessa. Onnellisuus ja yhdessä pysyminen ovat tahtoasioita mielestäni muutenkin.

Minä tapasin nykyisen mieheni 20-vuotiaana, hän oli 19. Nyt olemme 31 ja 30, naimisissa, vauva. Ei oikeastaan edes tunnut siltä, että olisimme olleet erityisen nuoria tavatessamme; molemmilla oli opiskelu- ja työkuviot selvät ja muutenkin arvot ns. valmiit, emme ole hirveästi siitä muuttuneet. Biletetty on, matkustettu on - yhdessä. Molemmilla oli myös aiempia suhteita eli ei jäänyt mietityttämään, millaista muiden kanssa olisi. Olen todella tyytyväinen elämääni näin.

Exäni vanhemmat ovat olleet 15-vuotiaista asti yhdessä, nyt he ovat 53-vuotiaita :)

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 16:36"]Minä tapasin nykyisen mieheni 20-vuotiaana, hän oli 19. Nyt olemme 31 ja 30, naimisissa, vauva. Ei oikeastaan edes tunnut siltä, että olisimme olleet erityisen nuoria tavatessamme; molemmilla oli opiskelu- ja työkuviot selvät ja muutenkin arvot ns. valmiit, emme ole hirveästi siitä muuttuneet. Biletetty on, matkustettu on - yhdessä. Molemmilla oli myös aiempia suhteita eli ei jäänyt mietityttämään, millaista muiden kanssa olisi. Olen todella tyytyväinen elämääni näin.

[/quote]

Ettehän te olleetkaan nuoria.

Jep, omat isovanhempani ovat seurustelleet 14 ja 17 vuotiaista yhdessä. Ovat nyt päälle 80 vuotiaita. Oikein onnellinen pariskunta. :)

kyllä voi. Meillä seurustelu alkoi 14 vuotiaina. Nyt ikää 23, vuosi oltu naimisissa ja ensimmäistä lasta odotetaan. Kaikki loistavasti, parhaan ystävän rinnalla.

Kyllä voi. Ollaan oltu yhdessä 14- ja 15-vuotiaista, nyt kolmekymppisiä. Naimisissa 3v. Kaksi lasta.

Totta kai voi! Tiedän pariskunnan, jotka aloittivat n. 14-15 vuotiaina ja ovat nyt nelikymppisiä ja neljä lasta. Itsekin olen 21v ja 7v suhde jo takana :-)