Kysymys teille, jotka olette joskus kiusannet joitain?

Sain vasta aikuisiällä kuulla olleeni koulukiusaaja. Olin hyvin ahdistunut lapsi, koulussa en halunnut kenenkään ottavan minuun kontaktia ja reagoin lähestymisyrityksiin agressiivisesti. Olin tasaisen vihamielinen kaikkia kohtaan, mutta nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin sain kuulla että eräs luokkalaiseni tyttö luuli olleensa "silmätikku". Hän syytti minua järjestelmällisestä kiusaamisesta ja haukkui minut pystyyn.

En tuolloin nähnyt toimintaani kiusaamisena, vaan itseni puolustamisena. Olin niin syvällä ahdistuksessani etten osannut toimia muiden kanssa. Näin jokaisen muun ihmisen vihollisena ja käperryin syvälle kuoreeni. Ketään yksittäistä uhria minulla ei ollut. Muut ihmiset näyttivät minulle vain harmaalta, vihamieliselta massalta. Olin kuin pieni pakokauhuinen villieläin joka puri kaikkea lähelle tulevaa.

Olin kotona seksuaalisesti hyväksikäytetty, alkoholistivanhempien lapsi.

Haukuin erästä luokkalaistani yläasteella. Syynä oli oma paska olo ja se, että minua oli kiusattu koko peruskoulu joten etsin itseäni "heikomman" uhriksi ja näinollen lapsellisesti paransin omaa oloani sillä, että tunsin jonkun olevan minuakin paskempi tyyppi.

Hävettää, kaduttaa ja oksettaa oma toimintani. Lähetin haukkumiseni kohteelle pitkän ja vilpittömän anteeksipyyntöviestin tänä vuonna. En odottanut vastausta tai anteeksiantoa enkä niitä saanutkaan, mutta halusin ainakin kertoa olevani todella pahoillani ja ettei hänessä koskaan mitään vikaa ollut vaan minussa.

Tajusin vasta aikuisena että olin ollut kiusaaja. Silloin koin että mulla ja tällä entisellä ystävällä oli vaan jatkuva riita ja vittuilu päällä, myöhemmin olen tajunnut että olin sosiaalisesti paremmassa asemassa kuin hän, ja piinasin siis heikompaani. Olin kyllä itsekin kiusattu, mutta toisin kuin uhrillani, minulla oli kavereita.

Olen yrittänyt pyytää anteeksi mutta hän ei ole koskaan vastannut. Enkä ansaitsekaan anteeksiantoa, sillä uskon vaikuttaneeni pitkäkantoisesti ja negatiivisesti k.o. henkilön hyvinvointiin.

^up 

Te ketkä pyydätte myöhemmin anteeksi ette voi olla olleet kovin pahoja kiusaajia. Kunnon kkiusaajat eivät ikinä pyydä anteeksi ja näkevät uhrin aina viallisena. Tai vain vähättelevät tekojaan.

Up

Ei mitään henkilökohtaista. Uhri on se joka torjuu kiusaamistaan vähiten. Kiusaamalla saa kavereita, se parantaa ryhmähenkeä kun yksi syrjitään ulkokehälle.

En ole kiusannut aikuisena. Sen sijaan minua on kiusattu kun en ole välittömästi viheltänyt sitä peliä poikki.

Höpö höpö tämä av-palsta on täynnä kiusaajia. Haukutaan toisia kirjoittajia Hävetkää

Kiusasin kun tarvitsin itselleni vallan tunteen, yleensä kai taustalla oli joku riita kotona tai muu tunne siitä, että en ole riittävä. Kiusasin sellaisia, jotka mielestäni kulkivat nenä pystyssä tai sitte olin heille kateellinen. Nykyisin kaduttaa. Onneksi minusta kerrottiin opettajalle kun olin 9, ja lopetin kiusaamisen. Tajusin kuinka kamala olin ollut vasta, kun minua alettiin kiusata. Paha sai palkkansa siis :)

Se oli teini-iän typeryyttä. Emme erityisemmin pitäneet tästä ihmisestä emmekä halunneet olla hänen ystäviään, mutta siinä missä aikuisen sosiaalisilla taidoilla olisimme voineet kohteliaasti pitää tuttavuuden sillä tuttavuustasolla, käyttäydyimme tosi kusipäisesti vailla mitään suodattimia. Silloin kun hänen läsnäolonsa ja sanomisensa eivät sattuneet ärsyttämään meitä, olimme hänelle normaalin ystävällisiä, ja silloin kun jokin mitä hän sanoi tai teki oli meidän mielestämme ärsyttävää, näpäytimme häntä siitä välittömästi tosi ikävällä tavalla, nolasimme tms. Just se että käytöksemme vaihteli niin paljon sai tilanteen venymään todella pitkäksi, varmaan vuosien pituiseksi, kun hän hyvien hetkien takia kuitenkin edelleen piti meitä ystävinään - ystävinä jotka kuitenkin jatkuvasti kiusasivat häntä.

Tapasin hänet vuosien päästä kerran ja yritin olla mahdollisimman ystävällinen, mutta olin liian häpeissäni pyytääkseni anteeksi silloin. Eikä sillä ystävällisyydellä tietenkään ollut mitään arvoa, koska siihen kiusaamiseenkin kuului just se että välillä oltiin ystävällisiä, välillä ihan hirveitä.

Kiusaajat nyt sitten itse heittäityy oikein uhreiksi. Hävetkää.

Yksi ja ainoa asia on jäänyt mieleen. En todellakaan tiedä miksi kiusasin ja toimin siten. Kyseessä oli kuudennellla luokalla pesäpallon joukkuejako. Olin itse hyvä (kai...) ja en halunnut tiettyä tyttöä joukkueseeni. Sanoin hänelle, että et tule mun joukkueseen koskaan, koulun jälkeen ennen seuravan päivän liikuntatuntia. Kaduttaa vieläkin.

Sinänsä ironista, että olemme nykyään hyviä ystäviä. Hänkin muistaa tämän joukkuejaon. Tämä on jäänyt hyvin vahvasti mieleeni "väärintekona".

Kiusasin kuusivuotiaana perhepäivähoidossa itseäni nuorempaa tyttöä. Hän oli hyvin söpö ja kaikkien aikuistenkin mielestä hyvin söpö. Minusta taas sanottiin, että olen hyvin kiltti. Kyllästyin olemaan kiltti ja aloin nipistellä tätä söpöä nuorempaa tyttöä. Hän näytti vain hämmästyneeltä ja vähän itki, ei osannut puolustautua. Hoitotäti kyllä huomasi tilanteen pian ja puuttui siihen. Ruumiillinen kuritus oli silloin ok, joten hän tukisti minua niin että sattui ja sanoi, että nytpä tiedät, miltä se tuntuu.

Voisin puolustautua tietysti kertomalla, että itselläni ei ollut tuolloin helppoa. Mummoni sairasti vakavasti ja äiti kantoi paljon huolta oman äitinsä terveydestä. Mummo oli minullekin rakas, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi, että hänen sairastamisensa olisi jotenkin liikuttanut minuakin. Siihen aikaan, 60-luvulla, oli tapana sanoa, että lapset kyllä selviytyvät eikä uskottu, että lapset kokisivat todellista rakkautta vanhempiaan tai isovanhempiaan kohtaan.

Tuo oli räikein muistamani juttu.

En osaa selittää käytöstäni. Jokin vain ärsytti minua uhrissa. Uhri oli jotenkin heikko ja puolustuskyvytön. Ehkä en kestänyt omaa haavoittuvaisuuttani ja inhosin itseäni, mutta projisoin sen uhriin. Olihan se raukkamaista. Tätä ei kyllä kestänyt kuin pari kertaa ja sitten minulle tuli tosi paha omatunto ja pyysin anteeksi uhrilta jo silloin ja lopetin kiusaamisen (se oli siis sellaista verbaalista naljailua ja piikittelyä).

Yleensä kiusaajat ovat itse kiusattuja. Itse en muista, että olisin kiusannut. Minua  kyllä kiusattiin, mutta mulla oli ja on hyvin vahva itsetunto ja ihana perhe, joten ei oikeastaan haitannut. Olin koulussa se "älykkö nörtti". 

vallan käyttö kiihotti jo lapsena. saattaa olla siinä vika että oon saanu selkään aikalailla lapsena

ja äiti on polttanu tupakkaa koko raskausajan. onneks ei ole pitkä elämä edessä. :)

Mua kiusattiin tosi pahasti yläaasteella ja välillä ala-asteellakin, mutta silloin se ei ollut jatkuvaa. Muistan kuitenkin ala-asteella myös kiusanneeni itse. Liityin kerran muiden mukaan haukkumaan yhtä tyttöä ja sen mielipiteitä jotta olisin sopeutunut paremmin coolien joukkoon. Sitten tää tyttö ilmestyikin mun taakse ja kuuli kaiken. Olin tosi nolona ja pahoillani mutten koskaan kehdannut sanoa hänelle mitään. Ihan tosiasiassa oikeastaan pidin tästä tytöstä mutta ryhmäpaineen takia en uskaltanut olla kaveri. Olisi ehkä pitänyt eikä yrittää olla niiden kanssa tekemisissä jotka selän takana koko ajan haukkui. Ala-asteella kerran myös kostin pahimmalle kiusaajalleni sanomalla hänestä tosi rumasti. Sitä en kadu, se tyttö ansaitsi sen mun mielestä. Aikuisena kuitenkin kuulin että tätä pahinta kiusaajaani oli kiusattu jo päiväkodissa. Tästä olin vähän yllättynyt, mutta toisaalta niinpä, mistäpä muualta olisi sen häijyyden oppinut kuin muilta. 

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 11:31"]

Mua kiusattiin tosi pahasti yläaasteella ja välillä ala-asteellakin, mutta silloin se ei ollut jatkuvaa. Muistan kuitenkin ala-asteella myös kiusanneeni itse. Liityin kerran muiden mukaan haukkumaan yhtä tyttöä ja sen mielipiteitä jotta olisin sopeutunut paremmin coolien joukkoon. Sitten tää tyttö ilmestyikin mun taakse ja kuuli kaiken. Olin tosi nolona ja pahoillani mutten koskaan kehdannut sanoa hänelle mitään. Ihan tosiasiassa oikeastaan pidin tästä tytöstä mutta ryhmäpaineen takia en uskaltanut olla kaveri. Olisi ehkä pitänyt eikä yrittää olla niiden kanssa tekemisissä jotka selän takana koko ajan haukkui. Ala-asteella kerran myös kostin pahimmalle kiusaajalleni sanomalla hänestä tosi rumasti. Sitä en kadu, se tyttö ansaitsi sen mun mielestä. Aikuisena kuitenkin kuulin että tätä pahinta kiusaajaani oli kiusattu jo päiväkodissa. Tästä olin vähän yllättynyt, mutta toisaalta niinpä, mistäpä muualta olisi sen häijyyden oppinut kuin muilta. 

[/quote]

Ap kysyi KIUSAAJISTA ei kiusatuista. Tämä sun viesti siis täysin OHI. Oma ketju?

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 11:54"]

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 11:31"]

Mua kiusattiin tosi pahasti yläaasteella ja välillä ala-asteellakin, mutta silloin se ei ollut jatkuvaa. Muistan kuitenkin ala-asteella myös kiusanneeni itse. Liityin kerran muiden mukaan haukkumaan yhtä tyttöä ja sen mielipiteitä jotta olisin sopeutunut paremmin coolien joukkoon. Sitten tää tyttö ilmestyikin mun taakse ja kuuli kaiken. Olin tosi nolona ja pahoillani mutten koskaan kehdannut sanoa hänelle mitään. Ihan tosiasiassa oikeastaan pidin tästä tytöstä mutta ryhmäpaineen takia en uskaltanut olla kaveri. Olisi ehkä pitänyt eikä yrittää olla niiden kanssa tekemisissä jotka selän takana koko ajan haukkui. Ala-asteella kerran myös kostin pahimmalle kiusaajalleni sanomalla hänestä tosi rumasti. Sitä en kadu, se tyttö ansaitsi sen mun mielestä. Aikuisena kuitenkin kuulin että tätä pahinta kiusaajaani oli kiusattu jo päiväkodissa. Tästä olin vähän yllättynyt, mutta toisaalta niinpä, mistäpä muualta olisi sen häijyyden oppinut kuin muilta. 

[/quote]

Ap kysyi KIUSAAJISTA ei kiusatuista. Tämä sun viesti siis täysin OHI. Oma ketju?

[/quote]

Sorry, lainasin väärin.

Ala-asteella mulla oli kiusaaja, isompi poika, joka aina koulumatkalla ja joskus koulussakin uhkaili ja löi. En uskaltanut kertoa kenellekkään, mutta pelkäsin sitä poikaa ja koulumatkat oli yhtä helvettiä kun piti aina olla varuillaan.

Kerran näin puistossa mua nuoremman tytön ja kävin sitä sitten vähän tönimässä ja taisin vähän uhkailla. Seuraavana päivänä koulussa tämän tytön äiti pysäytti mut pihalla ja antoi mun kuulla kunniani kun olin kiusannu. Säikähdin sitä niin etten koskaan enää kiusannu.

Tämä äiti sai kertaheitolla mun osalta kiusaamiskierteen katkaistua, sillä näin aikuisena huomaan oman toiminnan johtuneen ihan siitä omasta pahasta olosta ja pelosta mitä tämä vanhempi poika mulle aiheutti. Paha vaan, ettei oma äitini sitten korvaansa lotkauttanu, kun itse lopulta uskaltauduin itkien kertomaan kuinka mua kiusataan.